Netti pelaa – Ilona Pajari


”Mä olen valmistautunut tähän koko elämäni.”

Teini saa perheemme kuulostamaan sekopäisiltä survivalisteilta. Mutta totta se on: elämäntapamme, koko laajennetun uusperheen, on erittäin koronayhteensopiva.

Nörtin elämää ei hetkauta kuin nettiyhteyden katkeaminen. Lapset pelaavat kavereidensa kanssa kuten ennenkin; vain nuorimmainen pitää sekopäisiä Skaips-konferensseja parhaan ystävättärensä kanssa yhteisten leikkihetkien sijasta.

Minun ystäväni jakavat huonoa heviä Facebookissa ja lauantaisin simuloidaan takavuosien GSM-yöchatti. Mieheni ei ymmärrä. Se tarkoittaa että minulla on oma elämä ja identiteetti.

Jatkamme eristystä koulujen avaamisen ja terassien aukeamisen jälkeenkin. Olen jo etsinyt Oikotieltä halvemman asunnon, jos pahin tapahtuu perheen riskiryhmäläiselle. Se on minun tapani reagoida. Suunnitelma on myös zombiapokalypsia varten.

Raskainta karanteenissa on ollut toisten ihmisten ahdistus. Meillehän tämä on normaalia elämää. Nyt on tullut iholle (sic) se, miten tärkeää monille on istuskelu kahviloissa, kollegoiden tapaaminen kasvokkain, tungeksiminen erilaisissa väkijoukoissa musiikkia kuunnellen.

Me jatkamme eristystä kunnes tauti on maastamme kadonnut tai rokote on saatu yleiseen jakeluun. Kukaan ei tiedä, milloin voimme lähteä muualle kuin markettiin ja puutarhamyymälään.

”Kerrankin tunnen itseni normaaliksi.” Moni sosiaalisesti rajoittunut tai yksinomaan köyhä on sanonut samaa. Ei ole kokemusta ulkopuolelle jäämisestä, elämä ei ole toisaalla sen enempää kuin kellään muullakaan. Eikä sinne kannata mennä taksilla ettei saa virusta. Josko takseja kohta on liikenteessäkään.

Millaisia kauppaliikkeitä on vielä pystyssä, mitä kahviloita ja ravintoloita? Millaiset voimat yhteiskunnassa jylläävät, kun kaikki tämä on ohi?

Sosiaalihistorioitsija osaa unissaankin selittää mustan surman taloudelliset vaikutukset. Miten paikoin kokonaisia kyliä pyyhkiytyi pois, ja miten työn hinta oli ruton jälkeen korkealla ja maan alhaalla.

Nyt emme tiedä, millaiseen maailmaan havahdumme vuoden tai kolmen kuluttua. Erilaiset toimijat yrittävät ohjailla yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan. Siitäkin huolimatta, että kukin yksittäinen henkilö voi olla jossain vaiheessa vainaa. Ei niin ettemme olisi kaikki, lopulta.

”Minua harmittaa tämä koronavirus, minulla oli niin paljon maailmaa näkemättä.” Kuusivuotiaan profeetalliset sanat kaikuvat mielessäni. Jos palaisimmekin oman nuoruuteni matkustusmalliin, kerran vuodessa jonnekin ja maksoihan se, niin mikäpä siinä. Mutta onko ”tämä koronavirus” kerrallinen asia, ja ainoa laatuaan?

Elämäntavan, elämänlaadun ja elämänhallinnan palikat on kaadettu niiltäkin, joiden töihin ja varallisuuteen pandemia ei suoraan vaikuta. Vielä. Ja se rasittaa. Korkeasti koulutettu ihminen osaa lukea tilastoja ja kestää ennusteiden epävarmuutta. Mutta sille, joka työkseen yrittää ymmärtää laajempia kehityskulkuja ja ihmisten kokemusta, tämä on raskasta aikaa.

Vaikka netti vielä pelaa.

 

 

Ilona Pajari on historiantutkija, jonka aiheena on koko tutkijanuran ajan ollut tavalla tai toisella suomalainen kuolema. Hänen tämänhetkinen tutkimusprojektinsa käsittelee uskonnottomien hautajaisten historiaa.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT