16.6.2019, Turku
Elämä on aina epävarmaa ja väliaikaista, senhän tietää jokainen, mutta sen tietää vain abstraktisti ennen kuin sen todella kokee nahoissaan – kun elämältä putoaa pohja, kun läheinen kuolee tai kun rakas tai itse sairastuu vakavasti. Kun menneisyydestä tulevaisuuteen ulottuva laaja ajallinen horisontti, koko tulevaisuushorisontti, äkillisesti luhistuu ja jää vain pistemäinen hetki tässä ja nyt, musta aukko josta ei löydä ulos. Muisti ei kanna, eikä tulevaa voi kuvitella. Huimaavan epätodellisuudentunteen keskellä todellisimmalta tuntuvat tunteet, tässä ja nyt. Jotkut niistä voi nimetä – ahdistus, pelko, toivo, epäusko. Mutta niissä on pimeyttä, joka pakenee kieltä. Tyhjyyttä kumisevaa kauhua. Pakokauhu, kun herää yön pimeimpänä hetkenä tunteeseen, että jotakin kouristavan pahaa on tapahtunut, peruuttamattomasti.
Syöpädiagnoosistani on jo yli kuukausi. Suuri osa ahdistuksestani kumpuaa varmaankin hallinnan illuusion menettämisestä ja vaikeudesta hyväksyä, ettei kukaan tiedä – ei miksi näin kävi, ei miten minun nyt käy. Tiesin tietysti, että ihminen on äärellinen olento ja voi vain rajallisesti vaikuttaa elämäänsä. Mutta on eri asia tietää abstraktisti ja todella kokea – kokea miten hallinnan tunteen tilalle tulee alkukantainen, lohduton hätä.
Auttaako ajatella, että tämä ei ole pahinta, mitä voisi tapahtua? On pahempia asioita, se on selvää, asioita jotka voisivat tapahtua lapsille. Onneksi se olen minä. Tartun tähän ajatukseen kuin pelastusrenkaaseen, mutta miten pitkälle se kantaa, en tiedä.
Kuolemanpelko, maailman vanhin matkakumppani. Joskus se pitää kuitenkin kohdata. Minulle se hetki tuli nyt aiemmin kuin monille. Mutta ehkä siitä voi seurata myös jotain hyvää – ehkä se auttaa näkemään kirkkaammin, mikä on tärkeää.
Ilman sairastumistani en olisi saanut kokea tällaista kannatelluksi tulemista. Tärkeät ihmiset ovat sanoneet minulle viime viikkoina asioita, joita usein sanotaan vasta hautajaisissa – kun on myöhäistä. Rakkaus ja välittäminen eivät ole koskaan ennen ympäröineet minua näin intensiivisesti.
13.7.2019, Parainen
Olen selvinnyt ensimmäisestä solusalpaajahoidosta, viisi on vielä edessä.
Ahdistus koskee mennyttä ja tulevaa, elämän hallitsemattomuutta. Se on pelkoa tuntemattomasta, kivusta ja kärsimyksestä, elämän julmasta sokeudesta ja ennakoimattomuudesta. Mutta tämä hetki on tässä, raukeana ja rauhallisena, se on tässä tiheänä ja vahingoittumattomana ja leviää tästä tiheydestään ulommas, kohti merta ja sen yllä viriävää tuulta. Minulla on tämä hetki, saan nähdä, kokea, maistaa ja haistaa sen, saan tuntea sen ihollani, painaa sen muistini sopukoihin. Se on kaunis. Se ei pysy, se kestää vaan häviävän hetken, mutta se ei poista sen suloista kirpeyttä.
Nyt näytän syöpäpotilaalta. Valtteri ajoi eilen pois hiukseni, kun niitä alkoi irrota tukoittain. Aloimme hommaan rehvakkaasti – ”hoidetaan tämä nyt pois alta” – osaamatta lainkaan ennakoida, miten hirveää se lopulta oli. Hän sanoi, ettei kyse ollut siitä, ettenkö olisi kaunis kaljunakin, mutta hän on tuntenut minut 17-vuotiaasta asti ja minulla on aina ollut pitkät hiukset, ja yhtäkkiä hän joutuu ajamaan ne pois. Oli rankkaa katsoa, miten hän luhistui silmieni edessä eikä lopulta voinut kuin itkeä. Hiukseni saivat oudon symbolisen merkityksen, vaikken ole edes varma, millaisen. Ehkä hiusten tippumisessa konkretisoituu syöpä, sen kiistattomuus. Syövän etenemisen ja kuoleman mahdollisuus. On vaikeaa olla ajattelematta niitä kulttuuristen merkitysten laahuksia, joiden taakkaa joudumme kantamaan mukanamme silloinkin, kun yritämme ajatella, että on kyse vain hiuksista, jotka kasvavat aikanaan takaisin. On vaikeaa olla ajattelematta keskitysleirivankeja, vihollisten kanssa suhteissa olleiden naisten häpäisemistä, kaikkia niitä symbolisia merkityksiä joita naisten hiuksille ja niiden kynimiselle on annettu kautta historian.
Nyt minut on varmaankin entistä vaikeampaa kohdata. Mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat viime viikkoina jähmettyneet mykiksi, vaihtaneet kadunpuolta, jääneet odottamaan sopivaa hetkeä, oikeita sanoja joita ei koskaan tule. Tilanne on jo ohi, eivätkä he pystyneet yksinkertaiseen kohtaamiseen. En tiedä, olisinko itsekään pystynyt ennen kuin jouduin tähän tilanteeseen.
Moni on sanonut minulle, ettei tiedä, mitä sanoisi. Ei ole oikeita sanoja. Mutta juuri banaaleimmat sanat ovatkin oikeita, sitä varten ne ovat, että voi sanoa ettei tiedä mitä sanoisi, että on pahoillaan, että toivoo kaiken kääntyvän hyväksi. Minua liikuttaa yksinkertaisten sanojen yksinkertainen kyky tehdä tehtävänsä: välittää tunne, välittäminen, viestiä avuttomuutta ja voimattomuutta jossa kuitenkin piilee niin paljon välittämistä, huolta, surua ja rakkautta. Elämä on tässä, toista mahdollisuutta ei tule.
Sairastumisen myötä minulla on entistä pakottavampi tarve kirjoittaa. Voiko sanoilla, niiden liitoksilla, tarinoilla ja niiden katkoksilla ja repaleisilla kaarilla luoda tilan, jossa jokin uusi tulisi mahdolliseksi? Jossa ihmiset pystyisivät kurottamaan toisiaan kohti tavalla, johon he eivät aiemmin pystyneet?
9.5.2020, Oxford
Tänään on syöpävuosipäiväni. Minulla on nyt kokonaan uusi sarja vuosipäiviä: vuosi kyhmyn löytämisestä, diagnoosista, leikkauksesta, solusalpaajahoitojen alusta, sädehoidon alusta, hormonihoidon alusta. Nämä päivät ovat ikuisesti syöpyneet muistiini.
En oikein hahmota, miten ahdistuneita ihmiset ovat koronaviruksesta. Varmaan riskiryhmäläiset pelkäävät enemmän kuin muut. Ehkä ihmiset, jotka ovat riskiryhmässä ja tietävät altistuvansa virukselle tietyssä tilanteessa (tai toistuvasti, vaikka työnsä vuoksi) ja menevät kotiin ja voivat vain odottaa, tuleeko heille oireita vai ei, voivat ymmärtää, millaista on elää jatkuvan epävarmuuden kanssa – jatkuvan valppaan itsetarkkailun ja odottamisen tilassa. Vain ajan myötä selviää, palaako syöpä vai ei. Minun on elettävä sen kanssa, tarkkailtava mahdollisia oireita, huolehdittava, että oireet tutkitaan, ja toivottava parasta. Valppaan odottamisen läpäisemä elämä.
Olen kiitollinen siitä, että saan tänä keväänä odottaa – ja kirjoittaa – tässä taianomaisessa puutarhassa. En aiemmin tiennyt, että toukokuiset puut voivat hehkua niin monissa väreissä. Suomessa sain suurta lohtua merestä ja sen uurtamista kallioista – että ne ovat olleet niin paljon ennen meitä ja tulevat olemaan kauan meidän mentyämme. Täällä ikivanhat puujättiläiset ovat minulle loputtoman ilon lähde.
24.10.2020, Turku
Kuolemanpelko on taas tullut kylään. Sehän on jo vanha tuttu. Ja silti olen taas täynnä hätää: onko se nyt tässä? Olen voinut hyvin – juoksen pitkiä lenkkejä useita kertoja viikossa – mutta maksa-arvoni ovat jatkaneet kohoamistaan. Jokin on vialla, vaikken tunne sitä kehossani. Nyt selvisi, että maksa-arvoja nostavat vaurioituneet solut ovat peräisin luustostani. Jokin nakertaa luitani, hitaasti mutta varmasti. Hyvä vaihtoehto olisi, että syöpääni loitolla pitävät antiestrogeenilääkkeet olisivat haurastuttaneet luitani. Huonompi vaihtoehto olisi syövän leviäminen luihin. Se merkitsisi kuolemantuomiota. Vuosi on kulunut, enkä ole yhtään valmiimpi kuolemaan kuin viime vuonna. Vai olenko?
Viime aikoina olen antanut itseni taas katsoa pitkälle tulevaan, nauttia uusista minulle avautuneista – ja osin vasta puolittain todellisista – näköaloista. Romaanini julkaistaan! Se synnyttää minussa mielettömän riemun tunteen. Tämä on se mistä olen aina haaveillut, voiko se todella tapahtua? Olen yrittänyt päästä kirjoittamiseen liittyvän itse-epäilyn ja häpeän yli, totutella ajatukseen, puhua siitä vähitellen ihmisille. Mutta nyt mietin taas: ehdinkö elää niin kauan, että näen kirjan ilmestyvän? Pääsenkö puhumaan siitä muiden kanssa, tapaanko koskaan yhtään lukijaani?
Kaikkeen tottuu, myös kuoleman ajatukseen. Sitä olen ajatellut lähes joka päivä viimeisen vajaan puolentoista vuoden aikana. Silti siinä on jotain mihin ei totu. En tahdo tottua toivon ja hädän vaihteluun. Viime aikoina olen antanut itseni ajatella, että ehkä kaikki käykin hyvin. Mutta kun toivoon laskeutuu, ja sitten se repäistään pois ja taas putoaa, jälleen uuteen sysipimeään, kun tämä liike toistuu yhä uudelleen riittävän monta kertaa, se repii sielua riekaleiksi vähä vähältä. Uskallanko vielä toivoa, että kaikki käykin hyvin? Tiedän, että on pakko uskaltaa. Ja toivoa antaa jo tieto siitä, että mitä tahansa tapahtuukin, en ole yksin.
Tämä toivon ja hädän vaihtelu on uusi elämäni. Vasta syövän kanssa eläessäni olen oppinut, että sairaus ja terveys eivät ole toistensa vastakohtia vaan nivoutuvat toisiinsa elämän kudoksessa. Ihminen ei ole joko terve tai sairas vaan molempia, joskus vuorotellen, joskus samanaikaisesti. Kukaan ei voi olla aina terve, syntymästä kuolemaan. Sairaus muistuttaa elämän hauraudesta, ja sen mahdollisuus on aina läsnä terveimpinäkin päivinä. Mutta kukaan ei ole myöskään pelkästään sairas, vaan myös vakavien sairauksien kanssa elävät tuntevat ruumiinsa elinvoiman, sitkeyden, sen hämmästyttävän kyvyn uudistua. Myös heillä on hyvän olon hetkensä, myös heidän ruumiissaan on terveyttä ja voimaa. Jos terveys on kykyä olla elävästi läsnä, vastaanottavainen sille mitä nyt tapahtuu, aistit avoinna, vakava sairastuminen voi tehdä jossain mielessä terveemmäksi kuin mitä on ollut ennen sairautta. Vasta tutustuttuani kuolemaan olen tuntenut olevani enemmän elossa kuin koskaan.
Hanna Meretoja
LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KUOLEMAPÄIVÄKIRJAT
