Kukkuu korona! – Mervi Leivo

Vanhustyö on uusi musta. Kulttuurisessa vanhustyössä pitkään toimineena koen, että ikäihmisten parissa on viime vuodet kokeiltu, kehitetty ja muotoiltu uusia tapoja taiteen saavutettavuuteen. Elämän merkityksellisten hetkien kohottamisella ollaan kauempana kuolemasta, koetaan elämäniloa. Mutta voisiko kokea kuoleman iloa? Olisiko kuolema oikeus, siitä keskustelu kepeä lounasaihe? Kuten Hugo Simbergin Kuoleman puutarha, jossa vaalitaan taimia, elämän ituja huolella.

Ryhdyin miettimään tätäkin, kun kuuntelin aurinkoisena päivänä käen kukuntaa. Pääsin laskuissani seitsemään. Käen kukunnasta voi kuulemma päätellä jäljellä olevien elinvuosien määrän. Seitsemän vuoden kuluttua olen 59 -vuotias. Eläkevuodet häämöttävät, mitä ikinä se pätkätyöläiselle tarkoittaakaan. Odotettavissa olevaa elinikää jäljellä n. 24 vuotta. Tässä kohdin minusta seitsemän vuotta tuntui paljon paremmalta vaihtoehdolta. Ei, en ole itsetuhoinen, joskus hieman melankoliaan taipuvainen, kyllä, mutta aika moni lähimmäisistäni kuvailisi minua iloiseksi, jopa elämänmyönteiseksi. 

Se, että lyhyt elämänjanan odote kevensi mieltäni, johtuu osittain siitä, että se on helpompi käsittää, ymmärtää mitä kaikkea ko. ajanjaksoon mahtuu – suhteellisuus on läsnä. Mutta kertoo myös, että olen tullut kuulluksi ja nähdyksi, nauttinut tähänastisesta elämästäni. Vaikkei se aina ruusuilla tanssimista olekaan ollut. Tarinani ei ole keskeneräinen, vaan hyvä, juuri nyt. Käytännössä tulkitsemani ennuste ei tuonut muutosta arkeeni, olin jo aiemmin tehnyt testamentin lisäksi hoitotahtoni, siivonnut turhia muistoja nurkistani ja sijoittanut parhaan ymmärryksen mukaan. Askeleeni kuitenkin keventyivät. Kuoleman käsittely mielessä, sekä muiden kanssa toi tietynlaista elämän iloa, kannustusta elää enemmän hetkessä ja leikittelemään. Leikittelemään sillä, miten itseeni ja muihin suhtaudun, miten kohtaan, miten olen tässä maailmassa. 

Kävelyni ovat suuntautuneet hautausmaille, jossa lepäävät julkisesti merkittävän elämäntyön tehneet henkilöt. Mutta myös unohdetut, hylätyt – ihan tavallista elämää ja arkeaan eläneet. Kuolema on tasa-arvoinen, vaikka olosuhteet vaihtelevat. Haudanvakava? Voisiko olla kuolemaniloinen, sallisi tietoisuuden kuoleman vääjäämättömyydestä syventää elämän värejä, tuoda kirkkautta siihen mitä juuri nyt teen tai pohdin, helpottaen läsnä olemista. Ottaa itsensä vähemmän vakavasti, olla rohkea ja itselleen tosi. Otin itselleni tässä harjoittelussa ison askeleen, tanssin haudoilla – ainakin melkein. Harjoittelin tulevan tanssiesityksen liikkeitä uurnalehdossa ja toivon, että Outi Nyytäjä kääntyi haudassaan – innosta, kannustaen.

Omien toiveiden ja itselle mieluisten, elämäniloa tuottavien asioiden pohdinta ei ole minusta itsekästä. Samalla kun miettii, mitkä asiat ovat henkilökohtaisesti tärkeitä ja merkityksellisiä tulee myös ajatelleeksi, mitä muut ihmiset ympärillämme näistä asioista ajattelevat, mitkä asiat ovat heille tosia. Pysähtymällä arkisten mieltymystemme äärelle tavoitamme jotain arvoistamme, olemassaolon peruspilareista, asioista, jotka ohjaavat päivittäisiä valintojamme ja käyttäytymistämme. Tapaamme olla ja elää paitsi itsemme, myös muiden kanssa.

Näidenkin ajatusten pohjalta on toteutettu sarjakuvanäyttely verkossa, työnantajaorganisaatiossani, joka on vanhustyön toimija. ”Entä sitten kun en itse enää pysty?” on Nina Lappalaisen sarjakuviin perustuva näyttely, jossa tutkitaan tulevaisuutta sekä elämän päättymistä, oman pystyvyyden rajoitteet rinnalla kulkien. Taide toimii, kun tarvitsee kiteyttää jotain olennaista ja tärkeää. Sarjakuvassa kuvan ja sanan liitto on vaikuttava. Tulevaisuus on juuri nyt paitsi kiinnostava myös ajankohtainen tarkasteltava, kun arkinen elomme määrittyy monen eri ilmiön ja toimijan yhtälönä. Nyt jos koskaan on hedelmällistä kohdata omat toiveet ja elämän merkitykselliset tekijät.  Ja kuulla käen kukkuvan.

 

Mervi Leivo virittyy mielellään ikäihmisten taajuudelle ja on toiminut pitkään sosiaalialan järjestöjen kehittämistöissä. Paasaa taiteen saavutettavuudesta ja innostuu liikkeestä. Sosiaalialan ja kulttuurituotannon ammattilainen, joka ei vieläkään osaa valita mitä tekisi isona. Eikä ehkä tahdokaan…

Näyttelyn löydät: https://kapyrinne.fi/ajankohtaista/taidegalleria/ Kiitos kuuluu paitsi Nina Lappalaiselle, kollegalleni Maria Murrolle.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

 

 

Coronavår i Mexico – Janna Thorström

Den spända bågen

 

Då rädslan första gången grep tag i mig blev jag förvånad. Hade inte räknat med den. Fastän jag hade läst om Corona viruset flera gånger på nätet hade det inte då ännu anlänt till San Pancho. Spanien och Italien med sina höga dödssiffror kändes oändligt långt borta från den lilla mexikanska strandbyn med sina långsamma dagar. Plötsligt vaknade jag till liv. Såg små virusgubbar som färdades med nya gäster till stället vi bodde på. Färdades från smittohärdar och landade just där i vårt kök som vi använde gemensamt med alla andra gäster på det Bed & Breakfast vi bodde på. Samtidigt förflyttades jag tillbaka med min tanke till en tid i Australien för nästan tjugo år sedan då jag en dag slogs av hur otroligt rädd för döden jag var, hur lamslagen jag blev av tanken på att dö av en muskelsjukdom. 


Under det följande året i Australien började jag läsa om döden, tänka på döden och göra övningar förknippade med den. Jag läste den Tibetanska dödsboken och lade åt sidan en dag i månaden till en personlig dödsdag. En dag blev vigd till att bara fundera över vad det verkligen betydde att dö. Efter många månader insåg jag att det inte spelade så stor roll vad jag möjligtvis dog av, utan det viktigaste var att lära mig att leva så att jag inte kände att mycket blev osagt och oupplevt, begravt under onödiga arbetsuppgifter eller vänskapsförhållanden som hade tappat sin relevans. Mina dödsdagar började handla mer om vad jag ville förändra i min vardag än hur döden möjligtvis skulle se ut eller kännas då den anlände. Här stod jag nu tjugo år senare i en by som på många sätt påminde om det australiensiska Byron Bay jag då bodde i och insåg att rädslan för att dö var här igen. Varför hade den återvänt?


De flesta turister lämnade byn. Reste hem. Gatorna började tömmas. Kindpussar och kramar föll bort. Folk hojtade ”hola!” till varandra från andra sidan vägen. Varje dag hittade jag fler och fler oroliga mejl från familjemedlemmar och vänner. Ibland skrev min syster flera gånger om dagen. Medan de flesta andra reste hem bestämde vi oss med mitt resesällskap Jenna för att stanna. Inte resa hem via New York med vår returbiljett. Inte resa hem mitt i den vilda rushen via flygfält fulla med folk. Inte låta oss bli förda av hysterin, utan vänta. Vi flyttade till en egen liten bostad med kök och miniatyr innergård. Där vandrade vi omkring, mer eller mindre avklädda i hettan och hittade långsamt en gemensam lunk. 


En stortånagel började trilskas i värmen och blev till slut bortdragen på sjukhus. Den tomma avsatsen där nageln legat blev inflammerad och snart spred sig det ilskna och röda till de två närliggande tårna. Jag synade med blandad förskräckelse och nyfikenhet i vilket skede förfallet var om morgnarna. Kroppsdelar som var en del av mig, men ändå inte längre, då de föll av. Till slut trillade fem tånaglar av. Och jag kände, att de hade något att berätta för mig.


Plötsligt visade sig vår samtid som en underlig spänd båge där cirkelns beståndsdelar fanns- men inte tillämpades. I den mexikanska byn, långt borta från restriktioner och stängda skolor hemma i Finland kändes det som om Coronan i sig inte var det största problemet utan rädslan som den hade fram anammat. Det kändes som om viruset blottade en obehandlad kollektiv rädsla för döden. Och plötsligt var den där uppe på ytan- synlig inför alla- i stället för att vandra dold fram och tillbaka till kontoret, teatern eller simhallen. Den visade sig via hur vi befattade oss med det osynliga viruset som strök kring knutarna. Den undre bågen av cirkeln som tyst och stillsamt hela tiden flöt fram där under hade blivit bortglömd. Vi ville bara leva i den övre halvan och hade glömt döden och det som den förkroppsligade och innefattade.

 

Mina tår berättade varje dag för mig om förfallet, om det som förändrades. De berättade för mig om celler som bröts ner och kroppsdelar som inte längre hade någon funktion. De berättade för mig om hur viktigt det var att vara i kontakt med allt detta som förvandlades. Att komma ihåg att uppdatera mitt förhållande till denna underliga tvåarmade och tvåbenade kropp som jag hade fått. Allt medan den åldrades.


Byn tystnade och stängde sina gränser. På morgnarna vaknade vi inte längre till trafikbrus eller högljudd mexikansk musik utan till fågelkvitter. Ibland var det så tyst att det kändes som om jag inte längre kunde vara i Mexiko. Som om allt det jag förknippade med landet hade blivit bortsopat och lämnat kvar en tyst sovande by med tomma gator där polis och militär patrullerade.


Rädslan försvann långsamt ner i de morgonskrynkliga lakanen som mina tår uppenbarade sig från och ner i rutmönstret på gatan utanför vår bostad. Försvann ner i de enstaka delade skratten, fågelkvittret och de stora mängderna med myggor som anlände då hettan steg till nya oanade höjder. Det okomplicerade i att sätta min ena fot framför den andra då jag var ute och gick och i att låta papayan smälta långsamt i munnen så att det mjuka orangea fruktköttet spred sig ända ner till tårna. Gick det att översätta detta och läsa längre in? Längre in i märgen? Längre in i pausen? 


Byn öppnade sina gränser och det blev tid att packa våra väskor och åka hem. Det var både med saknad och sorg som jag satt i taxin på väg till flygfältet. Satt och tänkte på hur polariseringen ute i samhället hade vuxit under Coronakrisen och hur ”vi” som skötte det bra i Finland och ”de” som skötte det dåligt i Sverige var bara ett exempel på ett nytt polaritetspar. De var många. Tänkte på hur en oförmåga att inkludera hela cirkelns innehåll som en förlängning just ledde till polarisering- och hur att bli vän med förfallet, med sin egen dödlighet var ett möjligt motgift. Jag log medan vi körde förbi den sista stora dungen med enorma träd innan vi närmade oss Puerto Vallarta och den underliga färden hem via tomma och så gott som igenbommade flygfält med enstaka rymdlika varelser iklädda mask och handskar.

 

Janna Thorström on dokumenttiohjaaja ja tuottaja joka vetää Pink Orbit Production nimistä tuotantoyhtiötä kolleegansa Emma Fogelholmin kanssa.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

,

Luonnos elämäksi – Marissa Mehr

 

eli miltä tuntuu opetella elämään 28-vuotiaana, kun on halunnut 20 vuoden ajan kuolla

 

Olen ollut aina kiinnostunut kuolemasta. Joku voisi sanoa, että sairaalloisen kiinnostunut. Kysymys olemassaolosta ja olemattomuudesta on aina ollut kohdallani eksistentiaalinen: en ole koskaan oikein halunnut elää.

En muista tarkkaan, alkoiko halu kuolla viisi-, kuusi- vai kahdeksanvuotiaana, eikä se kaiketi ole edes oleellista. Pääasia on se, että halusin kuolla. Peruuttamattomasti, jokaisella pienellä ja päättäväisellä lapsensolullani. En yksinkertaisesti muista lapsuutta ilman kuolemaa. Se taas mitä muistan:

Äiti istumassa sängynlaidalla joka ilta. Kysymässä no, millainen olo tänään on? Haluatko yhä kuolla? Hyvinä päivinä iloinen vastaus ihan hyvä päivä! Mulle on ihan sama olenko elävä vai kuollut. Ei haittaisi, vaikka kuolisin. Äiti sammuttaa valot lähtiessään, minä jään peiton alle. Silmät auki läpi yön. Nukun harvoin, ja kun nukahdan näen niin hirveitä painajaisia, etten kykene kauhulta liikahtamaan. Yön jälkeen ei ole enää ihan sama olenko elossa vai en, haluan vain kuolla.

***

Lapsen kuolemankaipuu on pysäyttävä ajatus, oikeastaan jopa aika käsittämätön. Minkälaiset oltavat lapsella täytyy olla, että hän valitsisi omaehtoisesti olemattomuuden? Masennus tuntuu selkeimmältä vaihtoehdolta, mutta miten diagnosoidaan lapsen masennus?

”Lasten masennus on valitettavan yleinen, alidiagnosoitu, alihoidettu ja kuolemanvaarallinen häiriö itsemurhariskin vuoksi. Varhain alkava masennus usein uusiutuu tai kroonistuu, ja se johtaa alisuoriutumiseen lähes kaikilla elämänalueilla.”

”Masennus syntyy geneettisen ja neurobiologisen alttiuden sekä ympäristön ja elämäntapahtumien aiheuttaman stressin interaktiona lapsen tunnesäätelykyvyn vääristyessä.”

”Kolmekymmentä vuotta sitten tieteessä kyseenalaistettiin, voiko masennusta psykiatrisena häiriönä esiintyä lapsilla. Alaikäisten masennus diagnostisena tautiluokkana vakiintui vasta 1980-luvun lopulla.”

Mutta: Mielestäni minä olin iloinen lapsi. Kuriton ja kuolemankaipuinen, joskus vakavaluonteinen, mutta kuitenkin iloinen. Ihminen voi olla iloinen ilman, että haluaa elää. Vai voiko?

***

Olen ihastunut termiin syntymän jälkeinen masennus. Tuntuu, että se kuvaa elämäni ensimmäisiä 28 vuotta parhaiten.

On olemassa kroonista masennusta, jonka diagnostisena ehtona on madaltanut mieliala yhtäjaksoisesti kahden vuoden ajan. Mutta voiko dystysia kestää kaksikymmentä vuotta? Vai onko sittenkin normaalia olla kiinnostunut kuolemasta ja haluta kuolla vuositolkulla, vuosikymmentolkulla?

***

Mitä enemmän asioita pohdin, sitä kirkkaammaksi on kasvanut ymmärrys siitä, että yhteiskunta on rakennettu onnellisia varten. Tässä tilanteessa lasken onnelliseksi ne, joilla on elämänhalua, tuota ihmeellistä, silmissäni harvinaista kultaa ja mirhamia.

***

Opin jo nuorena, ettei kuolemankaipuusta kannata puhua. Kuolemanhalu leimattiin nopeasti itsekkäiden tyttöjen huomionhakuiseksi käytökseksi. Jos joku kertoi itsetuhoisia asioita, hänet häpäistiin julkisesti. Suhde kuolemaan oli intiimi, jokaisen yksityisasia. Samoin halu kuolla.

Huomasin äkkiä, että suuri osa suhtautuu kuolemaan hysteerisesti, ja tähän hysteriaan sekoittuu usein aimo annos taikauskoa. Että kuolemasta puhuminen manaisi, suorastaan kutsuisi kuoleman paikalle (voin yli 20 vuoden kokemuksella sanoa, että se ei todellakaan mene niin).

Opin koteloimaan kuolemanhaluni työnteon ja muun sosiaalisen pinnan alle. Hoivasin sitä kunnes viimein, reippaasti yli kaksikymppisenä uskaltauduin terapeutin huoneessa avaamaan kieroutunutta maailmankatsomustani. Olin aina jollakin tasolla tiennyt, että suhtautumiseni kuolemaan on normista poikkeavaa, mutta en kokenut sitä ongelmaksi. Ajattelin, että elämän hankaluus johtuu juuri siitä, että osalla ihmisistä on elämänhalua ja osalla ei, eikä esimerkiksi paljon banaalimmasta syystä, kuten raskaasta asuntolainasta.

***

Minulla on ollut elämässäni kolme kuolemaa. Ei läheisen poismenoa, vaan hetkeä, jolloin olen itse ymmärtänyt, että nyt elän viimeisiä hetkiäni. Että olen minuuttien tai sekuntien päässä elämäni päättymisestä. Kaikki niistä ovat olleet kovin proosallisia.

Kolmas: Juoksen parhaan ystäväni kanssa naapuritalon poikia karkuun. He ovat minua viisi vuotta vanhempia – ja isosiskoni ystäviä.

Ystäväni ehtii paeta lukittuun kellariin, minä joudun etsimään toisen turvapaikan. Piiloudun rakentamaamme lumilinnaan, on helmikuu. Se on liian pieni teini-ikäisille, mutta sopiva meidän pienille notkeille lapsenvartaloillemme. He ymmärtävät tämän. Kuulen nitinää ja rutinaa yläpuoleltani, kun pojat kulkevat lumirakennelman päällä ja pohtivat mitä tehdä. Sitten he alkavat hajottaa linnaa. Iso lohkare murtuu ja tumpsahtaa natisten luolan ainoalle suuaukolle.

Tulee hiljainen, kuplamainen pimeys. Äänet kantautuvat jostain kaukaa, kuin muovikelmun läpi. Kuulen oman hengitykseni, aistin kylmyyden ympärilläni. Ymmärrän, että tämä on juuri se tilanne josta on aina varoitettu. Kun yritän työntää lohkaretta pois, huomaan että se on potkaistu paikoilleen. Se ei hievahdakaan.

Mummon kutomat villatumput luistavat lunta pitkin, kun kaavin seinämää edessäni. Riisun ne ja kaivaudun paljailla käsillä lumeen. Kynsin ja revin minkä pystyn, mutta lumi on vanhaa, kovaa ja terävää. Suojasään lunta. Kuulen sydämen jyskeen korvissani. Pojat ovat sentään lähteneet.

Rehellisesti sanottuna en enää muista, miten pääsin pois.

Toinen: Olen jälleen kerran jäänyt kotimatkalla leikkimään läheiseen metsikköön, vaikka minun pitäisi mennä koulun jälkeen suoraan kotiin. On talvi, kenties taas kerran helmikuu, minä juuri kahdeksan täyttänyt. Leikimme korkean kalliomuodostelman päällä. Kun otteeni lipeää ja alan vääjäämättömästi pudota, ymmärrän, että nyt käy huonosti. Kallio on monta metriä korkea, alhaalla terävää kivikkoa.

Nyt minä kuolen, ajattelen kun katson kallion päälle jäävää ystävääni, enkä yrityksistä huolimatta saa kiinni lumisesta rinteestä. Putoan

ja tumpsahdan pehmeään, suureen lumisyliin. Makaan selälläni ja tapitan taivasta lamaantuneena siitä ajatuksesta, siitä totuudesta, että olen yhä täällä.

Ensimmäinen: Olemme Espanjassa, tai sitten Italiassa. Perheeni, minä ja ystäväperhe. Pihalla on pieni uima-allas, ei leveä mutta syvä. Polskin joutsenuimarenkaani kanssa, päässä kirkkaanvihreä lippalakki. Muut lapset pomppivat veteen ja leikkivät, aikuiset ovat vieressä, kuivilla, ottamassa aurinkoa ja keskustelemassa.

Olen joukon nuorin, en vielä kouluikäinen, enkä osaa uida. Polskin itseni uima-altaan laidalle ja nostan joutsenrenkaan pääni yli altaan reunuskivelle. Päästän otteeni irti reunoista, ja uppoan kuin kivi.

Pinnan alla on kirkasta, sinistä ja sameaa. Aurinko heijastaa pinnasta. Kuulen veden alle sisareni ja muiden lasten riemunkiljahdukset. Kuulen ja näen, kuinka he pomppivat veteen vain muutaman metrin päässä minusta. Heidän hyppyjensä mukana tulee miljoona pienenpientä kuplaa, jotka kehystävät heidän vartalonsa. Katselen tätä ja sitä, kuinka he uivat ketterästi takaisin altaan reunalle ja nousevat pois. Eivät huomaa minua.

Alan polskia jaloillani ja käsilläni. Tunnen, kuinka nousen lähemmäs pintaa; auringonkilo voimistuu. Juuri kuin olen rikkomassa pinnan, alan taas vajota vääjäämättömästi. Sama toistuu uudestaan, uudestaam, uudestaan… En muista, kuinka monennen kerran vain senttien päässä pinnasta alan taas vajota kun ymmärrän, etten enää tule pääsemään pintaan. En, vaikka tekisin mitä.

Keuhkojani polttelee ja mietin, miltä tuntuu vetää vettä henkeen. Joku iskeytyy sukkulana viereeni vedessä ja ehdin jo ajatella, että minut viimein huomattiin, kun viereeni tullut polskii jo pois. Ilonkiljahduksia. Vedenpyörteitä, lisää hyppyjä ja muita vesileikkejä. Ajatukseni lävistää ajatus, että ehkä minut onkin huomattu. On huomattu, mutta ei välitetä.

Jatkan polskimista, vaikka tiedän ettei se johda mihinkään. Ihmisen selviytymisvietti on yksi ihmeellisimmistä asioista, joita tiedän. Kun joka paikkaan sattuu ja ajattelen, että tältäkö tuntuu kuolla, että nyt, nyt on pakko vetää henkeä, käteni laskeutuu portaalle. Ponnistan itseni pinnan ylle ja purskahdan henkeä haukkovaan itkuun.

Muistan vain huutaneeni, että miksi kukaan ei tullut auttamaan.

***

Mutta: kertaakaan en kuollut, vaikka olin jo tehnyt sopimuksen kuoleman kanssa. Olin yhä vain elossa, vaikka niin ei pitänyt olla.

***

Olen miettinyt paljon, tekeekö menneisyyteni minusta ”paremman kuolevan” sitten kun aika tulee. Ihmiset eivät enää lue kuolemantaito-oppaita – vaikka kaikenlaiset kansalaisopistojen arkunnikkarointikurssit sekä kuolinsiivousilmiöt kuuluvat samaan jatkumoon niiden jälkimoderneina ilmentyminä –, joten voi kysyä, millaiset ovat keskivertosuomalaisen kuolemantaidot. Uskon, että kaikenlaiset kurssit ja muut muoti-ilmiöt tarjoavat vain kapean mahdollisuuden päästä pintaa syvemmälle. Kuolema kuorrutetaan ja se unohtuu joko poisheitettävän (kuolinsiivous) tai sitten uutta luovan (ruumisarkkukurssit) materian alle.

Yhtä kaikki, kuolema nähdään näissä tapauksissa materiana, vaikka kuolema itsessään ei ole materiaa.

***

Muita elämäni virstanpylväitä:

  • Vuosi 2013: Hankin kissan, jotta minulla olisi joku joka tarvitsee minua. En voisi tehdä itsemurhaa. Olen vastuussa itseni ulkopuolisesta olennosta.
  • Vuosi 2014: Parhaan ystäväni pitkäaikainen kumppani tekee itsemurhan. Hän vannottaa, että mitä ikinä maailmassa tapahtuisi, vaikka atomijärjestys hajoaisi ja muovautuisi uudelleen, minun täytyy luvata etten tekisi itselleni mitään. Ymmärrän hyvin hänen pyyntönsä. Itken, sillä äkkiä tajuan etten voi luvata sitä. En voi, vaikka kuinka haluaisin.
  • Vuosi 2015: Hankin toisen kissan, jotta vastuuni pysyä elossa olisi raskaampi. Kukaan ei halua käytöshäiriöisiä kissojani, jos minulle tapahtuu jotakin.

***

Siitä tulee strategia: Vuosien ajan yritän ankkuroida itseni elämään ulkoisten velvollisuuksien avulla.

***

Suuret muutokset harvoin tapahtuvat hetkessä. Niitä ei voi osoittaa ja sanoa, että juuri tässä näin tapahtui jokin käänteentekevä muljahdus tässä kummassa aika-tila-avaruudessa. Elämä ei ole aristotelisen draaman kaavan mukainen, eikä Freytagin kolmiosta ole hyötyä arjen selviytymistaitoja opetellessa.

Sain masennusdiagnoosin 25-vuotiaana. Silloin elämänkatsomustani ei enää voinut laittaa lapsen hölynpölyautomaatin tai teini-iän huomionhakuisuuden piikkiin. Työuupumus teki ajatuksistani vakavasti otettavia, aikuisia.

***

En löydä oikeanlaisia sanoja kuvaamaan sitä oivallusta, että jokin oli vuosien saatossa muuttunut pikkuhiljaa, kuin salaa. Jokin uudenlainen keveys tuntui olevan osa elämääni. Meni kuukausia, ehkä jopa vuosia, ennen kuin huomasin, mistä se johtuu. En halunnut enää kuolla, eikä elämä ja kuolema ollut minulle ”se ja sama”.

Olin 28-vuotias.

En ollut aiemmin tiennyt, miltä tuntuu haluta elää. Että elämänhalu on aktiivinen teko. Tai ehkä sittekin osasin jollakin tasolla aavistaa, sillä ratkaisukeskeisenä 10-vuotiaana ajattelin, että Elämänhalu-lehden tilaaminen voisi tarjota apua alituiseen kuolemankaipuuseeni. Luulin että lehti oli suunnattu niille, jotka halusivat kuolla.

Enää en tilaisi Elämänhalua (lehti lopetettiin vuodenvaihteessa 2003).

***

Viiden viime vuoden aikana olen halunnut elää, elänytkin. Mutta ennen kaikkea olen pelännyt. Olen takertunut säälittävän ohueen, juuri opittuun elämänhaluuni tiukasti. En halua päästää irti nyt kun olen viimein ymmärtänyt, että on mahdollista elää ilman alituista raskautta askelissa. Haluan haluta elää jatkossakin.

***

Kun maailma alkoi vähitellen sulkea läppiään ympäriltäni, seurasin pandemian aiheuttamia muutoksia ja muiden ahdistusta kiinnostuneena. Yhtäkkiä kaikki ympärilläni puhuivat sairastamisesta ja kuolemasta. Koronan luoma tyhjä tila aiheutti minussa lähinnä maanisen halun tehdä töitä. Aivan kuin pakenisin jotakin.

Ja eräänä keväisenä aamuna se tuli. Ensimmäinen ajatus, joka liian tarkasti tutkittuna olisi jonkinasteinen halu kurkottaa kohti tuonpuoleista. Vasta ymmärtäessäni vaaran likeisyyden havahduin siihen, miten tuttu tunne minulle oli, ja kuinka se oli puuttunut elämästäni jo vuosien ajan. Tunne muistutti jonkinlaista kieroutunutta kotiinpaluun nostalgiaa. Vaikka en minä sellaista kotiinpaluuta halua, enkä todellakaan sellaista nostalgiaa.

Korona ei aiheuttanut kuolemanpelkoa, vaan ennemmin potentiaalisen vaaran haluta kuolla.

En tiedä onko hyvä vai huono asia, etten pelkää kuolemaa. Pelkään enemmän sitä, että alan jälleen kerran haluta arkun pohjalle mätänemään. Näiden ilontäyteisten kuivien vuosien jälkeen. Koen olevani jonkinasteinen addikti, joka on taistellut eroon tuhoavasta riippuvuudesta, mutta joka elää loppuelämänsä alituisessa pelossa sortua vanhoihin tapoihinsa.

***

Suhteeni kuolemaan ei ole koskaan ollut rituaalinen, melodramaattinen saati taikauskoinen. Ennemmin se on ollut arkinen, banaali. Ajoittain jopa pragmaattinen; välillä pohdin, olenko elänyt sellaisen elämän, ettei minua harmittaisi mikäli kuolisin. Vastaus on aina sama: ei harmittaisi.

Uskon että tämä asenne, tai mielentila (”ei haittaa, vaikka kuolisin nyt”), on kaukaisin piste mihin minun on kuolemankaipuusta mahdollista päästä. Onko se hyvä vai huono tilanne, en tiedä. Riippuu kaiketi siitä, kysyykö asiaa lääkäriltä, terapeutilta, filosofilta vai taiteilijalta.

Itse lasken sen onnellisuudeksi. Olen päivä kerrallaan.

 

Marissa Mehr on kirjailja, kriitikko ja väitöskirjatutkija.

 

Lasten masennuksesta kertovat sitaatit ovat peräisin Tuula Tammisen artikkelista ”Lapsen masennus” (Duodecim 2010).”

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

Elämän ja kuoleman kysymys – Timo-Veikko Pasanen

Kuolema on ollut minussa läsnä koko aikuisikäni. Vaikken sitä sen nuorempana täysin tajunnutkaan, kuolema on tietysti ollut läsnä koko elämäni ajan. Sehän on koko jutun juju – elämän suola. Ensimmäisen kerran käsitin ja todella tunsin kuoleman lopullisuuden täysi-ikäisyyden kynnyksellä, jolloin minulla oli ensimmäinen ikäkriisini. Katsoin tuolloin kuolemaa käsitteleviä elokuvia ja itkin krokotiilin kyyneleitä. Sen jälkeen kielsin kuoleman ja kahmin elämää ja uusia kokemuksia. 

 

Moneen vuoteen ainoa asia, joka sai minut itkemään oli vanhempieni kuoleman ajatteleminen. Maailmanlopun, sotien, politiikan, ympäristötuhojen ja saasteiden sekä koko valuvirheisen systeemimme ajatteleminen aiheutti minussa turhautumista ja vihaa ja lopulta välinpitämättömyyttä ja nihilismiä. Yliherkkyys muuttui kovaksi kuoreksi. Millään ei ollut mitään väliä, joten menköön koko paska, minä ajattelin. Aioin nauttia niin paljon kuin pystyisin ja niin kauan kuin vain ehtisin! 

 

Seuraava ikäkriisini koitti vajaa kolmikymppisenä. Olin kärsinyt lievistä ja kausittaisista masennuksista säännöllisesti, mutta tuolloin masennuin vaikeasti. Jo vajaan vuoden päästä masennus uusiutui keskivaikeana. Olin silloin valmiimpi ja kykenevämpi tekemään muutoksia, joita masennus kutsuu tekemään. Nykyään masennus tarkoittaakin minulle elämän oppituntia. Se kertoo siitä, että jokin on vialla, jokin jota täytyy muuttaa tai tulen olemaan siinä samassa paikassa, siinä samassa pohjattomassa surussa ja tuskassa yhä uudestaan ja uudestaan. Minulle masennuksen selättäminen tarkoitti aluksi yksinkertaisia asioita, kuten liikuntaa, ihmisten näkemistä ja yleisesti ystävällisyyttä ja hyvään pyrkimistä. Masennus ei ole mitään rakettitiedettä, eikä toisaalta yksinomaan aivokemiaa, enkä usko, että sitä voi pelkästään lääkitä pois. Sen voi peittää, muttei parantaa lääkkeillä. Siihen tarvitaan myös aikaa, apua ja tekoja – konkreettisia muutoksia. 

 

Aiemmin olin syyttänyt olosuhteita ja yhteiskuntaa. Olin valittanut oman pääni sisällä siitä, mikä kaikki on maailmassa vialla ja mitä kaikkea pitäisi muuttaa kykenemättä itse kuitenkaan minkäänlaisiin merkittäviin muutoksiin omassa elämässäni. Ensimmäisellä kerralla en pyytänyt lainkaan apua. Olin kykenemätön toimimaan. Itkin hallitsemattomasti puoli vuotta joka ikinen päivä. Kun toisen kerran pyysin apua, en saanut sitä tarpeeksi. Lopulta ajauduin entistä syvemmälle. Kun sitten kolmannella kerralla olin pohjalla ja pyysin apua, sain sitä enemmän kuin olin osannut kuvitellakaan. Omalla kohdallani se kuitenkin edellytti kaikista ehdoista luopumista ja kaiken tutun taakse jättämistä. Olin ajautunut jo niin syvälle, ettei mikään muu olisi toiminut. 

 

Nyt olen neljättä vuotta samalla tiellä ja elämäni on parempaa ja tasapainoisempaa kuin koskaan aiemmin. En ole ollut masentunut kertaakaan. Teen edelleen töitä samojen asioiden ja luonteen vajavuuksien kanssa kuin aiemminkin. Erona on se, että nyt todellakin tiedän mitä teen ja miksi. Kuolema ei enää pelota minua. Olen myös ymmärtänyt sen, etten ennen pelännyt kuolemaa vaan elämää. Kuoleminen nyt toki harmittaisi minua, sillä on vielä niin monia asioita ja unelmia, joita kohti haluan pyrkiä, joita haluan saavuttaa. Jollain tasolla koen kuitenkin hyväksyneeni kuoleman. Kaikki mitä teen, mihin pyrin, mitä ja miten teen ja mihin haluan käyttää jäljellä olevan aikani täällä pohjaa siihen – kuolemaan. Mutta se ei ole myrkyllistä kuten ennen, se on hedelmällistä. Kuolema antaa merkityksen. 

 

Korona-aika on ollut minulle suhteellisen helppoa, sillä nyt minulla on vertaistukiverkosto, joka on reagoinunt tilanteeseen asian vaatimalla vakavuudella. Vaikka tämä kaikki onkin ennen kokematonta, on tämä minulle myös hyvin tuttu tilanne. Olen ollut täällä ennenkin. Olen ollut yksin neljän seinän sisällä pimeässä luolassani eristyksissä vuosia sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti. Enkä silloin edes tajunnut kuinka paljon tarvitsen toisia ihmisiä. Olin tiedostanut sen asiana ja faktana, mutta en tunteena, joka ohjaisi minut muutoksiin, jotka olisivat väliaikaisten ja vahingollisten sijasta kestävämpiä. Sairaalla tavalla jopa nautin yksinäisyydestä ja uhriutumisesta samalla kun kielsin sen kaiken ja jatkoin hitaan itsemurhani suunnittelemista. En tietenkään nauti tästä nykyisestä koronatilanteesta. Tämähän on juuri sellaista, josta olen pyrkinyt pienin askelin pois. Varsinkin alussa kaduilla käveleminen oli outoa. Asiat vaikuttavat minuun enemmän kuin ennen ja se, että joka toinen vastaantulija näyttää kuin peuralta ajovaloissa, vaikuttaa minuun. Ennen en olisi piitannut paskaakaan. Olihan minulla minun omat murheeni. 

 

Kun yksin kotona märehtiminen alkoi vaikuttaa minuun negatiivisesti sain vihdoin aikaiseksi tehtyä sen, mitä oli jo pari vuotta pitänyt tehdä – aloin kävelemään metsässä sekä pyöräilemään pitkin pitäjää. Olen käynyt paikoissa, jonne en koskaan ennen ole vaivautunut. Tämä kevät on ollut kaunein, jonka muistan. Olen nähnyt luonnon heräävän henkiin aivan toisella tavalla kuin ennen. Olen saanut seurata sen hidasta heräämistä ja eloon elpymistä päivä päivältä. Se on saanut minut haluamaan päästä syvemmälle luonnon armoille erämaahan, jossa selviytymisvietti todella nousee esiin. Ehkä tulevan Lapin vaelluksenkin voisi nyt nähdä enemmänkin harjoituksena ja varautumisena tulevaan katastrofiin kuin vain vanhanaikaisena seikkailuna ja kaupunkilaisen yrityksenä palata edes pieneksi hetkeksi takaisin luontoon. Kuka tietää mitä tulevaisuus tuo? 

 

Toivoin vain, että tällaisina aikoina, kun kuolema on kaikkialla läsnä, tapahtuisi myös kipeästi kaipaamiamme yhteiskunnallisia muutoksia. Me kaikki tiedämme, ettei näin voi jatkua, mutta emme osaa kuvitella muutakaan – tai ainakaan toimia kollektiivisesti tavoilla, jotka mahdollistaisivat muutoksen. Kriisi on kuitenkin paras mahdollisuus muutokselle. Väitänpä jopa, ettei ilman kriisiä voi radikaalia ja äkillistä muutosta parempaan edes tapahtua. Ei omalla kohdallani, eikä globaalisti – niin ylhäällä kuin alhaalla. Jos emme tästä kriisistämme tee tarvittavia johtopäätöksiä sekä muutoksia, tulemme olemaan täällä yhä uudestaan – tavalla tai toisella. Kunnes emme ehkä enää ole, emme ainakaan sivilisaationa tässä muodossa. Johtuuko se sitten jostain globaalista katastrofista vai globaalista vastuunotosta, sitä on vaikea tässä vaiheessa sanoa. 

 

Pohdin omassa elämässäni paljon sitä, mikä olisi se kaikista paras tapa toimia, jos haluaa rakentaa parempaa maailmaa. Onko se pienten ja ystävällisten tekojen tekeminen omassa lähipiirissään ja – ympäristössään? Onko se realismia vai idealismia vai niiden jonkinasteinen yhdistelmä? Kannattavatko taiteelliset pyrkimykseni, jos niistä ei koskaan tulekaan mitään tai jos kukaan (tai siis riittävän moni) ei koskaan näe kirjoituksiani? Mikä on musiikin voima? Kuinka se on mitattavissa? Latauksina vai hurmioituneina kuulijoina keikan jälkeen? Mihin käytän oman aikani? Mikä on vain omaa halua, egoa ja nautintoa ja mikä taas sellaista, joka vaikuttaa positiivisesti maailmaan? Missä menee raja? Mikä on se kaikista paras ja tehokkain tapa toimia? Mikä vaikuttaa kaikista eniten kaikkein useimpiin, ja mikä on mahdollista toteutttaa onnistuneesti? Entä jos epäonnistun? Ainoa vastaus, johon lopulta aina päädyn on, että on vain pakko yrittää. Muuten ei voi tietää. Muuten en ole osa posiitivista muutosta parempaan. Ja muuten koen lopulta liikaa tyytymättömyyttä itseeni. 

 

Olen edelleen erittäin tietoinen yhteiskunnallisista epäkohdista, mutta en enää syytä yhteiskuntaa tai koronavirusta omasta pahasta olostani. Sen sijaan teen asialle jotain, koska paha olo on viesti. Tämäkin on viesti. Elämää (ja koronavirusta osana sitä) voi pelätä, koska mitä muutakaan se tarkoittaa kuin muutosta ja kuolemaa? Se on kuitenkin turhaa. Elämä ei. 

 

* * * 

 

Timo-Veikko Pasanen (FM) on entinen bilejärkkäri, joka nykyään pyrkii luomaan parempaa maailmaa mm. vaikuttamalla humaanimpaan päihdepolitiikkaan, kirjoittamalla utopia-manifestia ja olemalla muutenkin mukava tyyppi. 

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

,

42 – Mikko Manka

Täytin tänä keväänä 42 vuotta.

Korona-ajan syntymäpäivät toivat samalla lapsuudesta yllättävän muiston: isäni oli aikanaan varma, että kuolee 42-vuotiaana. Hän oli omassa nuoruudessaan nähnyt tästä jonkinlaisen enneunen, joka oli niin vahva, että unikokemus ja tarina jäivät elämään. Ja tänä keväänä se sitten ponnisti esille muistojeni virrasta, kun itse saavutin tuon saman iän.

Kenties muisto on ollut sisälläni asuvan lapsi-Mikon pelkona, jossain syvällä. Lapsen aivot tuntuvat tallentavan herkästi pelottavia asioita, sillä ei tästäkään enteestä varmasti montaa kertaa puhuttu. Ja jos puhuttiin, niin jonkinlaisena isän puolen suvulle tyypillisellä hirtehishuumorilla. Ehkä tälle numerologis-maagiselle ennustukselle toi lapsen mielessä lisäpontta se, että isäni veli kuoli 42-vuotiaana. Tiedä häntä.

Keväällä maailmalta ympäriinsä levinneet kuvat täpötäysistä sairaaloista, ruumishuoneista ja ihmisistä jonottamassa omaistensa tuhkauurnia ovat tuoneet kuoleman lähelle ympäri maailmaa – etenkin yhteiskunnissa, jossa se normaaliaikoina on enemmän tai vähemmän siivottu pois ihmisten silmistä. Itselläni korona käynnisti kovan uutisseurannan lisäksi pohdintoja kuolemasta ja omasta suhteestani siihen. Mistä oma ’kuolemasuhde’ oikeastaan syntyy?

Sukutaustalla on varmasti merkitystä. Äitini puolen suvun kuolemasuhteesta en osaa juuri sanoa mitään, kun ainoa äitini elossa olleista vanhemmista, mummuni, kuoli ollessani vasta viiden vanha. Hautajaisia äitini puolen suvussa on toki pidetty paljonkin, joten sillä tavalla kuoleman kohtaaminen on myös tuon puolen suvussa tullut tutuksi. Laskinpa joskus takavuosina, että hää-hautajaisosallistumissuhteeni oli hautajaisten riemukulkua: olin ollut hautajaisissa huomattavan paljon häitä useammin. Tilanne on toki tasoittunut vuosien varrella, mutta laskematta tarkemmin sanoisin silti, että tummanpuhuvissa merkeissä mennään edelleen. Äidin puolen suvussa kuolemasta puhuminen isovanhempien kanssa jäi omalta osaltani kuitenkin nollaan. Niinpä sukutaustani osalta pisimmät ja merkittävimmät kuolemakeskustelut on käyty isän suvun puolella.

Isäni äiti oli ainakin jossain määrin uskonnollinen – varmaan aika perinteisellä suomalais-luterilaisella tavalla: usko tarjosi hänelle kiitollisuuden ja perusturvallisuuden lähteen. Hän kävi silloin tällöin kirkossa, joka oli kivenheiton päässä hänen kotoaan. Kalevan kirkon kellojen lyönnit lauantai-iltaisin ja sunnuntaiaamuisin kuuluvat lapsuuden äänimaisemaan. Muistan mummuni ottaneen myös meidät lapset mukaan kirkkoon, silloin kun vielä lähdimme eli varsin pieninä. Kalevan kirkon erikoinen arkkitehtuuri tuli tuolta ajalta tutuksi. Mummuni opetti minulle myös oman iltarukouksensa ja tähdensi sen merkitystä. Sanat ovat vieläkin mielessäni ja suojeluksesta puhuttiin.

Juuri tämä iltarukous oli asia, joka jäi lapsen mieleen maagisena elementtinä: loru oli syytä toistaa joka ilta, jottei mitään pahaa sattuisi itselle tai läheisille. Kuolema oli kenties peloista suurin. Ehkä tätä iltarukousta voisi kuvailla jonkinlaisena sanallisena fetissinä, jonka voima rakentui menettämisen pelolle ja jonka tarkoitus oli maagisesti torjua kuolemaa ja muita ’pahoja’ asioita – sellaisena kuin ne lapsen silmissä hahmottuivat. Mummuni ajatus tuskin oli näin yksioikoinen ja hänen tarkoituksensa oli varmasti hyvä ja vilpitön. Lapselle rukous kuitenkin näyttäytyi tällaisena magiana ja sitä myöten Jeesus eräänlaisena keisarihahmona, joka voisi joko kenen tahansa kohdalla kääntää peukalon ylös tai alas aitoon gladiaattorimalliin.

Iltarukousmuoto aiheutti myös visaisen kysymyksen: keitä kaikkia ihmisiä pitäisi suojelusta varten erikseen mainita vai riittäisikö vain yleinen maininta? Muistan pohtineeni tätä pitkään. Lapsuuden litaniaan tulikin aina lisää ihmisiä sen mukaan, kun elämään tuli uusia ihmisiä – myös lemmikkieläimet olivat pikku-Mikon listalla. Varmuuden vuoksi lisäsin läheisten listan lopuksi maininnan ”kaikista maailman ihmisistä ja eläimistä.” Eipä olisi ainakaan sitten minun syytäni, jos maailmassa tapahtuisi pahoja asioita, joita uutisista ja sanomalehdistä sai nähdä. Eräänlainen lapsuuden iltarukousten vastuuvapauslauseke.

Mielenkiintoiseksi mummulani kuolemakäsityksen tekee se, että vaarini oli aivan toista maata: hänen suhtautumisensa kuolemaan oli fatalistinen. ”Kun puu kaatuu, siihen se jää”, on jäänyt vaarini toteamuksena mieleen jo pienenä, ja lausetta toisteltiin usein. En tiedä, missä määrin tämä suhtautuminen, tai ainakin sen mielenosoituksellinen ilmaiseminen, oli myös vaarini tapa ’ärsyttää’ eri tavalla ajatellutta mummuani. Osa pitkän parisuhteen dynamiikkaa.

Vaarini fatalismi oli kuitenkin syvällä ja paljon laajempaa sorttia kuin tietoinen ärsytystekijä. Näin jälkikäteen ajateltuna yhdistän sen ainakin antiikin stoalaiseen perintöön: vaarini oli nimittäin Klassillisen lyseon kasvatteja. Latinan opiskelu ja antiikin kreikkalais-roomalaisen maailman stoalainen ihannoiminen yhdistettynä 1920–30-lukujen nationalistiseen koulutukseen lienee opettanut, tai vähintäänkin vahvistanut kenties jo luonteessa ollutta, fatalismia. Todennäköisesti vähän kumpaakin. Itse myös historiaa opiskelleena uskon siihen, että olemme kaikki jossain määrin myös aikamme ja meitä ympäröivän yhteiskunnan tuotosta – toki tulkinnat ajasta ja yhteiskunnastamme eroavat, jolloin johtopäätökset ja toiminta ovat erilaisia.

Niin tai näin. Vaarini suhtautuminen kuolemaan ja vainajiin on varmasti antanut elementtejä omiin ajatuksiini kuolemasta – myös jonkinlaista taakkasiirtymää. Ainakin kuolemaan liittyvä erittäin musta hirtehishuumori on selvästi vaarini peruja ja tapa, jonka olen omaksunut. Sen käyttöä toki täytyy vähän säännöstellä, tilanteesta riippuen. Toinen vaarini perintö on, että jokajouluisilla kynttilöiden viemisillä haudoille puhumme vanhempieni kanssa siitä, kuinka tällaiset hautausmaakäynnit olisivat vaarini mielestä olleet ”vainajien palvontaa” – turhaa toimintaa, koska kuolleet eivät siitä mitään ymmärrä.

Vaarini ei olisi halunnut hautakiveä lainkaan, vaan ainoastaan pienen muistolaatan. Osoituksena ihmisenä olemisen ristiriitaisuudesta hän olisi kuitenkin halunnut sen 1980-luvulla kuolleen poikansa viereen. Tässä toiveessa kohtalo kuitenkin nauroi vainajien palvontaa vastustaneelle vaarilleni: Vanha muistolehto oli täynnä; tuhka ripoteltiin ja muistolaatta asetettiin lopulta vastakkaiselle puolelle hautausmaata.

Vaarini ehdoton ajatus hautakäynneistä kuolleiden palvontana ei ole kuitenkaan jäänyt itselleni käyttöön, vaan päinvastoin: näen hautausmaalla käymisen mahdollisuutena käydä läpi omia muistoja ihmisistä, jotka ovat jossain vaiheessa olleet läheisiä itselle. Toisaalta vaarini materialismin vaikutusta on, etten usko hautausmaan vainajien sen kummemmin piittaavan, palaako haudalla kynttilä vai ei. Mutta maailmassamme vielä eläville nimi ja vuosiluvut kyltissä tai kivessä antavat mahdollisuuden muistamiseen, muistelemiseen ja, ainakin omalla kohdallani, myös oman kuolevaisuuden kohtaamiseen.

Vaarini oli ja isäni on latinisti, niin koin itsekin lukioaikana jonkinlaista sisäistä pakkoa latinan opiskeluun – ei siihen kukaan ikinä pakottanut. Jollain tavalla latinan opiskelu kuitenkin ilmensi suvun ja sukuperinteiden jatkuvuutta. Ehkä juuri näistä sukuperinteistä ja klassisen sivistyksen ihanteesta imin sitten itseeni myös kuolemaan – ehkä tunneilmaisuunkin – liittyviä, stoalaisesti värittyneitä ihanteita.

Muistan myös, kuinka ylipäätään stoalaisuus oli lukion loppupuolella ja yliopiston opiskeluissakin vielä itselleni kova juttu, kenties jonkinlainen ihannesuhtautuminen asioihin. Hommasinkin aiheesta useita perusteoksia, jotka tietysti monipuolistivat käsityksiäni ja osoittivat, kuinka naiivisti olin koko asian ymmärtänyt. Näin parinkymmenen vuoden jälkeen naurattaa, kun muistan näennäisen huolettomasti kuolemaan suhtautuvana, itsevarmana historianopiskelijana käyttäneeni sähköpostiallekirjoituksena runoilija Marcus Annaeus Lucanuksen lausahdusta: ’Victurosque Dei celant, ut vivere durent, felix esse mori”. Vapaasti suomennettuna tarkoittaa, että jumalat ovat salanneet ihmisiltä kuoleman suloisuuden, jotta nämä jaksaisivat elää.

Vaikea sanoa jälkikäteen, kuinka tosissani tuon suhteen olin, mutta ehkä ajatus tuntui nuoruuttaan kiihkeästi elävän opiskelijan mielestä jollain tavalla elähdyttävältä ja lohdulliselta. Ainakin se tuntui ’hienolta’. Nuoruuden ehdottomuuttahan ajatuksen hyväksymisessä on: joko elät täysillä tai kuolet. Ja kuoleminenkaan ei haittaa, koska sehän on vain suloista. Melkoisen mustaa tai valkoista.

Isovanhempien kuolemat vuonna 2002 muuttivat varmasti kuolemasuhdettani. Jos kuoleman ajattelee sukupolvia enemmän tai vähemmän tasaisesti niittävänä viikatemiehenä, niin ennen isovanhempien kuolemaa sen etäisyys omaan elämääni oli kaksi sukupolvea. Olin siis näennäisesti turvassa. Tietysti aina olen suhtautunut kuolemaan tiedollisesti niin, että se voi osua milloin vain, mutta tunnekokemuksena se tuli kuitenkin lähemmäs. Yhtäkkiä yhtä sukupolvea ei enää ollutkaan ja seuraava kuoleman kohtaava sukupolvi, todennäköisyyksien mukaan, olisikin jo vanhempieni ennen omaa vuoroani. Yksittäisiä, monesti traagisia, kuolemantapauksia on jo omassa sukupolvessani ja ystäväpiirissänikin ollut, mutta hieman tarkkuustasoa heikentämällä näen kuitenkin kuoleman kunkin sukupolven vuorollaan kohtaavana hahmona. Ehkäpä juuri tästä ajatuksesta johtuen nuorten ihmisten kuolemat tuntuvat yleisesti ottaen traagisemmilta kuin iäkkäiden.

Tällainen kuoleman sukupolviajattelu on ehkä saanut vahvistusta historian opiskelusta, jossa katseen kohteena olivat yleensä menneiden sukupolvien teot tai tekemättä jättämiset. Muistan gradua tehdessäni ja 1900-luvun alkuvuosikymmenten lehtiä lukiessani ajatelleeni, että kukaan lehtiartikkeleita kirjoittaneista tai artikkeleiden kertomista henkilöistä ei ole enää elossa. Heistä lukiessani kuolleet hahmot kuitenkin nousivat hetkeksi eloon ja pois unohduksesta, ainakin omassa mielikuvituksessani – ja graduni sivuilla. Menneisyyteen katsoessa kuolema on lähes väistämättä jossain muodossa läsnä. Samalla historiantutkimus on kuitenkin konkreettisesti näyttänyt itselleni, että kuolema ei välttämättä tarkoita unohdusta, vaan ainoastaan jonkinlaista ’toiminnan piirtojäljen’ loppumista. Oman elämän toimintaa ja elon suhteellista lyhyyttä se on kyllä pannut ajattelemaan.

Ehkä samanlaisten ajatusten heräämisestä johtuen olen pitänyt myös hautausmaista. Tampereella Kalevankankaan hautausmaa onkin kuulunut pitkään yhdeksi kaupunkikävelyideni lempikohteista. Siinä missä tuttujen haudat antavat aiheen omiin muistoihin ja muisteluun, niin vieraiden hautakivien katselu, tai ylipäätään näkeminen, voi olla todellinen memento mori -hetki. Samalla vanhojen hautakivien ammattimerkinnät antavat hyvän muistutuksen elämän mortaliteetin sataprosenttisuudesta: kivipaasi voi johtajalla olla hienompi, mutta olotila ei ole vieressä makaavaa torpparia kummempi.

Ikääntyessä oma keho tuntuu myös antavan näitä muistutuksia. Vartalo, joka nuorena tuntui, kliseisesti ilmaistuna, voittamattomalta, ei toimikaan enää samalla tavalla kuin aiemmin: palautuminen kestää ja erikoisia kiputuntemuksia on huomattavasti enemmän kuin ennen. Tämä koettu rapistuminen panee myös miettimään – vielä kun laittaisi toimimaan – että jos en nyt huolla kehoani, niin kohta on liian myöhäistä. Ehkä oma havaintoni on varsin yleinen tuntemus, joka näyttää ajavan kaltaisiani nelikymppisiä miehiä uusien liikuntaharrastusten pariin. Esimerkiksi matkapyöräily on kaveripiirissäni noussut varsin suosituksi. En väitä, että tässä olisi kuolemanpelkoa, mutta kenties jotain oman kuolevaisuutensa tunnistamista kuitenkin.

Koronakevät toi kuolevaisuusajatukseen ja omaan kuolemasuhteeseen varmasti jonkun lisämausteen – epätodelliselta ja kaukaiselta tuntunut pandemian mahdollisuus olikin yhtäkkiä tosiasia. Infektion levitessä vauhdilla huomasin eniten huolehtivani riskiryhmiin kuuluvien läheisteni mahdollista sairastumista ja kuolemista. Varmasti tässäkin taustalla oli menettämisen pelko. Samalla havaitsin vaarini vanhan fatalismin nousevan omalla kohdallani pintaan: jos varotoimista huolimatta korona osuu kohdalle, niin minkä sille sitten voi. Olen saanut elää hyvän elämän ja olenhan sopivasti 42-vuotias.

 

Mikko Manka (s. 1978) on historian ja matkailun tutkija sekä intohimoinen höyrylaivatyöläinen.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

 

,

Äidin kuolema ja isän hautajaiset – Eero Huovinen

kuva: Veikko Somerpuro/WSOY

Olen siitä outo pappi, että en ole ollut milloinkaan läsnä silloin, kun ihminen kuolee.  Kuolleita olen kyllä nähnyt, mutta kertaakaan en ole ollut paikalla juuri kuolinhetkellä.

 

Kuoleman teologiasta olen vuosien aikana kirjoittanut monenlaisia kirjoituksia, akateemisia ja yleistajuisia. Vaikka en siis ole katsonut tätä elämän vihollista silmästä silmään, jotain magneettista hänessä on. Magneetin asennosta riippuu, vetääkö se puoleensa vai työntääkö kauemmas.

 

Kaikkein eniten olen miettinyt oman äitini kuolemaa. Olin yhdeksän vuoden ikäinen, kun hän puolen vuoden sairauden jälkeen menehtyi, vain 34-vuotiaana. En ollut paikalla, mutta nyt, kun olen yli kaksi kertaa niin vanha kuin hän, olen tehnyt aikamatkoja ja uneksinut äidin läsnäolosta. 

 

Isälleni puolison kuolema oli niin kova isku, ettei hän kyennyt puhumaan äidistä mitään. Kävi niin, että ensin äiti kuoli sairaalassa, sitten hän vähitellen kuoli myös muistojen maailmasta. Isäkin sanoi olevansa kuin kuollut mies. Vaikka hän meni pian uudelleen naimisiin, hän mielenmaailmassaan eli koko ajan myös ensimmäisen puolisonsa, siis äitini kanssa. Kaksi kuollutta eli yhdessä.

 

Äidin ja isän avioliitto päättyi – ainakin maallisessa mielessä – päivälleen 40 vuotta sen jälkeen, kun äiti oli kuollut. Isä, Vanha Kettu, päätti lähteä rakkaansa luokse. Ikuinen avioliitto, ikuinen elämä.

 

Aikamatka kuolevan äidin luo

 

Miten monta kertaa olenkaan kuvitellut, että voisin olla äidin kuolinvuoteen vieressä. Kuvitelmat eivät ole aikarajojen kahlitsemia. Yrittäisin vain eläytyä, nähdä ja ymmärtää. Luulen, että tälläkin tavalla voi löytää jotakin siitä, mitä kaipaa. Haluaisin vain elää ne hetket, joita en ole voinut elää.

 

Olen aina ollut kuoleman edessä mykkyyteen taipuvainen. Tosia ja osaaottavia sanoja on vaikea löytää, ne tuntuvat tyhjiltä. Äidin vuoteen äärellä en osaisi kysyä enkä sanoa mitään. Nyt myöhemmin järki sanoo, etten ehkä saisi enää mitään yhteyttä äitiin. Näkisin vain riutuneen ihmisen, jonka hahmo olisi kaukana siitä, millainen äiti oikeasti oli.

 

Itseltäni haluaisin kysyä niitä samoja kysymyksiä, joita pappina teen läheisensä poismenoa sureville. Millaiset olivat hänen viimeiset hetkensä? Saitko olla paikalla? Jaksoiko hän puhua? Vieläkö hän tunsi sinut? Muistatko viimeisen hengityksen?

 

Äidin vuoteen ääressä olisin halunnut tehdä nämä samat kysymykset. Pitikö isä äitiä kädestä? Silittikö hän äidin tukkaa? Oliko äidillä enää tukkaa? Näkikö äiti vielä isän? Millaiset olivat vaimon ja miehen viimeiset katseet?

 

Kun nyt kirjoitan näitä rivejä, silmäni ovat kosteat. Tavoittelenko kuvittelemalla sellaista, mitä en voi kuvitella? Halu päästä lähelle äitiä on kuitenkin niin voimakas, että tekisin mitä tahansa, jotta äiti ei katoaisi.

 

Exitus

 

Päätän mielessäni mennä Kivelän sairaalaan, osastolle kolme. On elokuun 27. ja 28. päivän välinen yö vuonna 1954. Uskon, että meillä on oma huone. Kukaan meistä ei kestäisi muiden läsnäoloa. Olemme olleet täällä koko illan. Katson äitiä, läheltä. Annan suukon, kädelle. Äiti ei enää vastaa, hymyä en näe. Mahtaako hän enää tunnistaa, silmät ovat kiinni.

 

Hengityksen ääntä on enää vaikea kuulla. Viimeistä huokausta en erota. Luulen, että isä erottaa. Katson kelloa, neljä minuuttia yli yhden. Exitus. Niin lukee lääkärin papereissa.

 

Isä sulkee äidin silmäluomet. Vai ovatko ne jo kiinni? Isä ottaa viimeisen kerran äidin kättensä syleilyyn. Minä ihmettelen, millaista on halata kuollutta. Hetken isä jaksaa olla vaiti. Sitten hartiat vapisevat, hän kääntyy pois, pää painuu alas. Alkaa hallitsematon, äänekäs ja lohduton itku, kuin pikkulapsen vollotus, jota ei millään saa loppumaan. Sairaanhoitaja katsoo sivusta, ei sano mitään.

 

Kuvitelmauneni loppuu. Palaan arkeen ja todellisuuteen. Isän itkun kohtaan samanlaisena myös neljännesvuosisataa myöhemmin, silloin kun pyydän häneltä äidin päiväkirjoja ja papereita. Isä ei halua antaa niitä, vaikka muistaa ne ja kaiken muun. Suojaa itseään. Kunnes muistot tuosta Kivelän sairaalan yöstä puhkaisevat kokeneen tuomiorovastin pinnan. Isä itkee samalla tavalla kuin arvaan hänen itkeneen äidin kuolinvuoteen äärellä.

 

Itkevä isä

 

En tiedä, kuinka kauan isä viipyy sairaalassa. Ei malta lähteä, yrittää pitkittää yhdentoista vuoden avioliittoa edes muutamalla minuutilla. Millaista on olla kuolleeksi muuttuneen rakkaan vieressä?

 

Yön tunteina liitto alkaa muuttua uneksi. Kiittääkö isä yhteisistä vuosista? Ei taida jaksaa. Vai kapinoiko pappi?

 

Minäkin haluaisin pitkittää haaveuntani äidin sängyn vieressä. Tulevatko hoitajat peittelemään äidin kasvot? Tekevätkö he lakanasta ristin rinnan päälle? Kauanko äiti on huoneessaan? Mihin hänet viedään?

 

On kuitenkin pakko siirtyä arkimaailmaan. Katson vielä kerran ovella. Siellä nukkuu rakas äiti. On vaikeaa lähteä.

 

Uneni haihtuu hitaasti. Ennen todellisuuteen heräämistä olen osannut yksin kävellä Runeberginkatua Tyttönorssin ohi Malminkadulle. Olen taas muuttunut takaisin yhdeksänvuotiaaksi. Kammionkadun varrella oleva sairaala vaihtuu Kampintorin laidalla olevaksi kodiksi.

 

Isä on antanut poikien nukkua. Vai olisiko hän pelännyt sitä hetkeä, kun äidin pojille pitää kertoa, mitä on tapahtunut? Arvaan, että isä itki aamuun asti, ennen kuin uskalsi. Aamulla kello kahdeksan hän tulee poikien makuukamariin.

 

Yritän tavoittaa tuon aamun tunnelmaa. Jotain muistan, en paljoa. Me kolme poikaa, Eero, Matti ja Sakari, olemme vielä unenpöpperössä. Huone on hetekaleiri, lakanat ja peitot ovat yön kieriskelystä sekaisin. Olemme täysin tietämättömiä siitä, mitä exitus on ja mitä äidille on tapahtunut.

 

Isä avaa käytävästä tulevan paneelioven, pysähtyy ja tuijottaa poikiaan eikä tiedä, millä tavalla tulisi lähelle. Ei osaa. Tumma, yleensä laineille ja taaksepäin kammattu mafiamiehen tukka harottaa ja on sekaisin, silmät ammottavat syvissä mustissa kuopissa. Mies hytkyy ja käpertyy lähimmän sängyn reunalle, kaapii pojat käsiinsä, parahtaa itkemään ja yrittää sopertaa jotakin, mitä en ensin tajua.

 

Äiti on taivaassa, äiti on kuollut.

 

Ei taivahassa kuolon vaaraa

 

En saa ensin selvää isän rajattomasta ja äänekkäästä ulinasta. Vahva vaasalainen mies on poissa tolaltaan. Isä huokailee, pidättelee hengitystä kuin sydäntautinen. Itku tarttuu meihin poikiin ja mekin itkemme, koska isä itkee. Emme ymmärrä, saati tajua, missä äiti on ja mitä kuolema on.

 

Itkemme isän hätää, emme ymmärrä emmekä tajua, mitä on tapahtunut. Isän sanat ovat onttoja, kuin synkän kellarin käytävillä kaikuvia. Hän sopertelee jotakin, mikä kuuluu johonkin outoon maailmaan, jota ei voi käsittää. Kauhun sanoja, isän sisimmän huutoa. Isän ahdistus tarttuu. Yksi leski ja kolme orpoa voihkivat.

 

Äitiä ei enää ole. Tai on hän, mutta taivaassa, sellaisessa maailmassa, joka on vain iltarukouksessa ja ”Musta Saara” -laulussa. ”Ei taivahassa kuolon vaaraa, ei kyyneleitä yötäkään.” ”Onpa taivaassa tallella lapsillekin” – mitä on tallella tai tilillä? ”Kultakruunut ja valkeat vaattehetkin” – omat ovat sotkussa lattialla.

 

Äitiä ei enää ole.

 

Vanha Kettu lähtee

 

Elokuun 29. päivänä 1994, maanantaiaamuna puoli kymmenen aikaan äitipuoleni Eira soittaa ja kertoo, että isä on yöllä kuollut. Olemme hetken hiljaa, ja sitten Eira kysyy: ”Panitko merkille, minä päivänä isä kuoli?”

 

Totta tosiaan, en heti tajunnut, mutta sitten tieto viilsi. Isä lähti täsmälleen ja päivälleen, mahdollisesti myös minuutilleen neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, kun äiti oli kuollut. Ei voi olla totta. Pian tajusin, että täytyihän sen olla totta.

 

Isä, seitsemänkymmentäkahdeksanvuotias, ei ollut kovin huonossa kunnossa. Hän asui hyvässä hoitokodissa Turun keskustassa, kulki hissukseen, mutta omatoimisesti sisätiloissa, selasi Helsingin Sanomia, merkitsi huopakynällä isoille lapuille tiedoksi, millainen on päivän ohjelma ja mitä ruokaa kulloinkin tarjotaan. Alakuloinen ja väsynyt hän oli. Kun kävimme häntä katsomassa, rouvani Anja-Tuulikki kysyi: ”Viihdytkö sinä täällä?” Vastaus oli suora: ”Kuka täällä voi viihtyä?”

 

Elokuun viimeisenä sunnuntaina isä Lauri katsoo aamulla televisiosta jumalanpalveluksen, joka lähetetään 500-vuotisjuhlaa viettävästä Pyhän Laurin kirkosta Vantaalta. Messussa saarnaa hänen poikansa Eero Lauri. Kerron pyhästä Laurentiuksesta, jonka mukaan kirkko oli saanut nimensä. Laurit kohtaavat ruudun välityksellä.

 

Päivällä sisareni Riikka hakee isän lounaalle Piikkiöön. Aterian jälkeen hän saattaa isän takaisin. Eläkkeellä oleva tuomiorovasti kuulee, kun lähellä olevan Turun tuomiokirkon kellot soittavat kello kuuden iltasoiton.

 

Lauri asettuu levolle. Jos joku olisi ollut tarkemmin katsomassa, hän ei varmaankaan olisi huomannut mitään poikkeuksellista. Puolen yön aikaan hoitaja käy ovella ja toteaa, että mies nukkuu levollisesti.

 

Kello tulee 01.04. Sekö on se hetki, jolloin isä lähtee? Aamulla hänet löydetään sängystä kuolleena. Sydän on loppunut, mutta missä sydän oli yöllä ollut?

 

Vanha Kettu tiesi, milloin on aika lähteä. Mielessäni ovat isän sanat ystävälle neljänkymmenen vuoden takaa, äidin vuoteen ääreltä: ”Loppu oli helppo: hän vain nukkui hiljaa pois. Ei ollut mitään pahaa kohtausta.”

 

Kaikki synnit anteeksi

 

Sitten tulevat isän hautajaiset. Otan ohjat ja suunnittelen kaiken tarkasti, toki muiden suostumuksella. Ruumissaarnan pitäjäksi tulee isän pitkäaikainen ja viisas kappalainen Jukka Suokivi. Siunauksen toimittajaksi pyydän Jukka Paarman, isän seuraajan tuomiorovastina. Itse haluan toimittaa alkumenot, johdannon ja synnintunnustuksen.

 

Arkku on tuotu ajoissa Turun tuomiokirkon keskilaivaan. Saattoväki istuu paikallaan, kun me pojat menemme ja avaamme arkun ja nostamme kannen sivuun. Isä on levollisen näköinen. Istun arkun sivussa ja katselen häntä. Näen, miten hän alkaa hymyillä, puhuu minulle ja Ailin pojille. ”Huomasitteko, pojat, milloin minä lähdin? Tiedättekö, mihin minä lähdin? Arvaatteko, kenen luokse minä lähdin?”

 

Silmää isä ei sentään iske, mutta kyllä hän ja minä ymmärrämme ilmankin, missä nyt mennään.

 

Papin alba päällä astun avoimen arkun ääreen ja luen Roomalaiskirjeestä sanat, jotka aikoinaan olivat äidin kuolinilmoituksessa: ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.”

 

Äiti on jo aiemmin saanut kaikki synnit anteeksi, nyt on meidän miesten aika pyytää, saada ja uskoa kaikki synnit anteeksi, Jeesuksen nimessä ja veressä, aina iloon ja rauhaan saakka.

 

Luen synnintunnustuksen ja synninpäästön avoimen arkun ääressä, meidän molempien puolesta ja meille molemmille – ja evankeliseen, armoa tuhlailevaan tyyliin kaikille kirkossa olijoille.

 

Sitten me pojat panemme arkun kannen kiinni. Jukka Paarma astuu paikalleni ja aloittaa: ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa.” Vaasalainen isä sanoisi varmaan, että aika oikein ja aika komeaa.

 

Kun siunaus on ohi, me pojat tartumme arkkuun ja alamme kantaa sitä ulos. Saarnatuolin kohdalla pysähdymme hetkeksi ja katsomme ylös, siihen paikkaan, mistä isä niin monta kertaa oli jakanut Jumalan sanaa. Oma saarnavirsi oli saatellut häntä pönttöön. ”Suo, etten koskaan sanaas, Herra kiellä, Se yksin turvan tuopi tuskan tiellä, Se ompi ainut lohtu vaivahan, Sen valo johtaa tielle taivahan.”

 

Olen varma, että äitikin oli kirkossa.

 

***

 

Kirjoitus on katkelma Eero Huovisen kirjasta Äitiä ikävä (WSOY 2020), jonka hän haluaa jakaa osana Ars Moriendin kollektiivista kuolemanpohdintaa.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

 

 

Thanatos on poissa! – Anna-Maria Isola

Avaan ikkunan, suljen verhon, pyöräytän peiton syliini ja kierähdän unen eteiseen. Rakensin eteisen, kun olin vielä aivan pieni. 

Olin kuullut tytöstä, joka nukkui tulitikkurasiassa. Siksi tyhjensin kaapistani hyllyn ja asettelin sinne tulitikkurasian. Olin kuullut myös sadun naisesta, joka asui metsässä kissansa kanssa ja neuloi mökkinsä suojaksi suuren pannumyssyn. Olen tulitikkurasian tyttö ja pannumyssytalon nainen. Niin ajattelin, kun olin vielä aivan pieni, ja rakensin tulitikkurasian ja pannumyssytalon uneni eteiseksi. 

Kun kasvoin, eteisen valtasi Thanatos, joka alkoi vaatia minua tilille suhteestamme. ”Ehkä kuolet tänä yönä, ehkä et”, hän leikitteli ja silitteli minut uneen joka ikinen ilta.

Hangoittelin vastaan nukkumalla täydessä valaistuksessa. Muutin jopa kaupunkiin. Rakastin kaupungin armeliaita valoja, jotka siivilöityivät uneni eteiseen sälekaihtimien välistä. Valoni, varjoni, vartijani. 

Lopulta uskalsin ojentaa käteni Thanatokselle. Opin katsomaan häntä silmiin. Opimme olemaan yhdessä eikä seinistä enää sen jälkeen astunut pelottavaa hahmoa, ovesta tunkeilijaa. En kaihtanut enää pimeää. Suljin kaihtimet ja aloin avata oven uskolliselle, lempeälle, turvattomalle rakastajalleni.

Thanatoksen kärsimys oli lempeää ja turvattomuudessaan turvallista ja aina väliaikaista.  Kun aamulla avasin silmäni, en enää muistanut häntä, sillä minulla oli kiire ihmettelemään uutta aurinkoa. Illalla kuitenkin taas huomasin tekeväni tilejäni hänen kanssaan selviksi.

Tämä oli aikana ennen koronaa. Silloin Thanatos vielä oli. Nyt hän on poissa! 

Thanatos lähti, koska oikea Kuolema alkoi vaania meitä.  Elämään kuuluu kuoleminen, jotkut sanoivat, mutta minä en halunnut kuolla. Minä haluan elää! Sulkeuduin turvatalooni, tulitikkurasiaani ja pannumyssysuojaani. Thanatos säikähti voimaani. Niin alkoi uusi aika – tähän mennessä sitä on kulunut 65 iltaa – jolloin olen avannut ikkunan, sulkenut kaihtimet, pyöräyttänyt peiton syliini ja kierähtänyt unen eteiseen, jossa Thanatos ei minua enää odota.

Voi olla, että pian satunnainen ohikulkija huomaa kotini suojaksi rakentamani pannumyssyn punaisen langanpään, nappaa sen sormiinsa ja lähtiessään kävelemään suoja alkaa purkautua. Niin kuulemassani sadussakin kävi. Jonain päivänä Thanatos havaitsee punaisen langan pään, kerii langan kerälle, löytää samalla ovelleni ja heittää kerän minulle. 

 

Anna-Maria Isola on valtiotieteen tohtori ja osallisuuden ihmettelijä. Tällä hetkellä häntä kiinnostavat erityisesti tarinat, joita ihmiset kertovat ja jättävät kertomatta saadakseen tolkkua omasta elämästään.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

,

Jatkuvuus – Roosa Valkila

Minun elämäni ei ole muuttunut juuri ollenkaan rajoitustoimenpiteiden vuoksi. Teen samoja asioita kuin ennenkin, nukun, syön, ulkoilen, kirjoitan ja viestittelen kavereiden kanssa. Pidän kiinni normaalista elämästä myös siksi, että se luo tietynlaista jatkuvuuden tunnetta. Rutiinit tuovat turvaa, päivärytmin ylläpitäminen on hyväksi terveydelle.

Mitä sitten tapahtuisi, jos niistä ei pitäisikään kiinni? Alkaa häilymään rajalla, aika mataa eteenpäin kuin sen näkisi valuvan sormiensa välistä, miksen vain viskaisi sitä pois? Ettei minun tarvitsisi enää odottaa ikuisesti parempaa, helpotusta, lohdutusta.

Leijumme tyhjyydessä koska elämä pelottaa, vaikka väitämme, että kuolema on se joka pelottaa. “Mieluummin kuolisin kuin…” “Olisin voinut kuolla häpeästä.” Ilmaukset ovat saattaneet jäädä kieleemme historiasta, jolloin kuolema oli läsnä aivan eri tavalla. Ihan kuin se silloin olisi mielletty osana elämää, mutta entä nykyään? Se on jotain erillistä, josta ei puhuta muuten kuin kepeällä sävyllä yhteyksissä, joissa ei ole oikeasti kysymys kuolemasta.
Mikä meitä tosiasiassa pelottaa?

En voi sanoa, mikä sinua pelottaa, mutta kerron, mikä minua pelottaa. Totuus. Ja toisaalta se, ettei totuutta ole. Lopullisuus. Epävarmuus. Ja nuo jos jotkin asiat ovat jatkuvia. Mutta onko kaikki sitten pysyvää, jos elämän ja kuoleman sykli on jatkuvuus itsessään?

Esitän kysymyksiä, koska oikeita tai vääriä vastauksia ei välttämättä ole. En usko, että toinen meistä tietää paremmin kuin toinenkaan, mitä rajoituksia puretaan tai tulee seuraavaksi. Kuka sairastuu? Mitä kaikkea virus vie mennessään? Mikä on ihmiskunnan kohtalo tämän ja muiden yhteiskunnallisten, meitä kaikkia koskettavien kysymysten edessä?

Koronan myötä olemme samassa veneessä, me suomalaiset, eurooppalaiset, miksei koko maailman asukkaat, ihmiset ja tietyt toisetkin lajit. Toivon, että tämä tilanne saisi meidät huomaamaan, kuinka inhimillinen kärsimys ei valitse uhrejaan, kuinka sillä valitettavasti on väliä, mihin maailmankolkkaan satut syntymään. Tänä aikana ja muulloinkin. Korona tekee näkyväksi meistä vähäosaisemmat, sekä paikallisesti että globaalisti, eikä se siksi ole mielestäni pelkästään huono asia.

Minä en pelkää koronaa. Sairastutaan jos sairastutaan, ei luonnon voimia ihminenkään voi loputtomasti hallita. Eletään päivä kerrallaan, kunkin päivän olotilojen mukaan, millainen sää on kehossamme, mielessämme. Sopii minulle. Olen lopettanut odottamasta parempaa, helpotusta, lohdutusta. Se ei tule odottamalla, unelmat eivät täyty pelkäämällä, maailma ei parane murehtimalla sen tilaa. Vaikka nämäkin asiat ajoittain kuuluvat elämään, ja se täytyy hyväksyä. Siksi nousen sängystä, seison sanojeni takana ja otan vastuun valinnoistani. Tänä aikana ja muulloinkin. Autan itseäni näkemään, ja samalla toivon auttavani muita näkemään. Ilman sitä on vaikeaa alkaa tekemään, mikä ikinä sitten onkaan pyrkimyksesi.

Ja vaikka mitä tapahtuisi, maailmaa on vaikeaa saada suistumaan kiertoradaltaan. Elämämme ei lopu koronaan, tai mihinkään muuhunkaan, koska minusta tuntuu, että jatkuvuus huolehtii siitä. Tuntuu luonnolliselta jatkaa arkisia toimintoja muuttuvissakin olosuhteissa. Tuntuu luonnolliselta jatkaa hengittämistä. Tuntuu luonnolliselta jatkaa unelmoimista.

 

Roosa Valkila on Helsingin Käpylässä Yhtenäiskoulun 9. -luokkaa käyvä intohimoinen kirjoittamisen harrastaja, joka suunnittelee runokokoelman julkaisemista ja viettää vapaa-aikaansa muun muassa kävelemällä metsässä.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

,

Leposijoja – Pia Houni

Kuva: Helena Eslon

16.2.2020

Palasin Italiasta kotiin. Rooman Villa Lanten residenssissä viettämäni helmikuu oli ihana. Aurinko lämmitti ja kaupunki huokui kevään heräämistä. Hyvät kirjoittamispäivät tuntuivat vahvistavilta. Keskittyminen on voimauuttava kokemus. Villa Lanten kirjastossa istuessani muistelin niitä opiskeluaikojen tai työrupeamien hetkiä, jolloin on ollut mahdollisuus pitkäjänteisesti keskittyä tiettyyn asiaan. Tämä lähes harras tila kutsuu ajatuksia rihmastomaiseen leikkiin, oivallukset syvenevät ja sisäinen liike tuntuu vahvana. Tätä sain kokea matkani aikana. Iltaisin kokkailimme kämppäkaverien kanssa ja istuimme pienessä keittiössä puhumassa väsymyspisteeseen asti. Kotiin tullessani Italian uutiset kertoivat koronan leviämisestä pohjoisessa. Tässä vaiheessa oli vielä vaikea käsittää mitä oli tulossa. 

 

13.3.2020

Olen valvonut melkein koko yön. Yhteistyöpari on eilen kiemurrellut viesteissään ja miettinyt lähteekö hän Berliinin tekemään kanssani sovittua näyttelyä vai ei. Minun korviini tässä irtautumisessa kuulostaa olevan läsnä erilaisia syitä, henkilökohtaisia ja koronaan liittyviä. Asia tulee minulle kuitenkin yllättäen ja melko itsekkäästi esittäen, ja taidan olla siitä hetken järkyttynyt. Olin sitoutunut näyttelyyn jo pitkään. Nopeasti kaiken hylkääminen hetken päätöksellä tuntuu raskaalta. Olin itse valmis miettimään Berliinin lähtemistä tai ainakin vakavasti pohtimaan, mitä peruuttaminen tarkoittaisi. Peruutus ajoi ylitseni täysin itsestä riippumatta. 

Menen työhaastatteluun ja on täysi työ kasata itseä väsymyksestä ja pettymyksestä kohti toimivaa ja vakuuttavaa ihmistä.

Mietin, miten vaikeata ihmisen on pyytää anteeksi ja miettiä asioita myös toisen näkökulmasta.

 

23.4.2020 

Havahdun huhtikuun olevan jo loppupuolella. Viimeiset viikot ovat olleet luopumista. Kaksi näyttelyä, viisi ulkomaanmatkaa, opetuksia, tapaamisia. Verkossa roikkumisesta on tullut päivittäistä. Silmät väsyneenä tuijottelen ruudulta pieniä ihmisolentoja, kun he puhuvat ja pohtivat. Seurailen chattiruutua ja sinne ilmaantuvia viestejä. Peiliin katsoessa mietin miltä tänään näytän ruudussa. Naureskelen uutisille, joissa erilaiset kotilähetykset ovat herättäneet hilpeyttä, kalsareissa makaavia isejä ja sukkaa heiluttelevia koiria. Itse työskentelen melkein aina joogahousuissa ja hämään yläosalla. Keksin myös, ettei tarvitse meikata kuten töihin, mutta sipaisu huulipunaa tekee hyvän effortin. Pian facebook mainostaa jo kursseja, joissa opetetaan näyttämään hyvältä verkkopalavereissa.

Ilmeisesti meidän on hyvä siirtää asiat toisenlaisiin tilanteisiin sellaisina, että ne muistuttavat entisistä.

Some tuuttaa jatkuvasti jotain aktiviteettiä. Ihmettelen itsekseni, onko ihmiset nyt lomalla, kun heille pitää keksiä jatkuvasti ”miten saat aikasi kulumaan” ohjelmaa? Minulla ei ole yhtään ylimääräistä aikaa, vaikka en pääse työpaikalle vaan työskentelen kotona. Ennätän juuri ja juuri joogata muutaman kerran viikossa ja ulkoiluttaa koiria. Jos luopumisen tilalle pitäisi tulla jotain uutta, en toistaiseksi ole keksinyt mihin sen sijoittaisin – siis ajallisesti. Jään odottamaan. 

 

4.5.2020

Aloitan uudessa työpaikassa. Olen siitä innostunut ja iloinen. Ensimmäinen työpäivä muistuttaa kuin mitä tahansa ensimmäistä työpäivää. Saavun toimistolle ja vietän päivän esihenkilöni kanssa tutustumalla käytäntöihin ja laittamalla laitteet kuntoon. Toimisto on hiljainen. Yksi ainut ihminen meidän lisäksi. Syömme intialaista ruokaa lounaaksi. Seuraavana päivänä jatkan etätyössä. Kaikki uudet työkaverit ovat jälleen joulukalenterissa. Pieninä luukkuina tietokoneen ruudulla. Iloitsen siitäkin. Chattiruutuun tulee monta tervetulotoivotusta. Koen tulleeni joukkoon, vaikka tilanne on kirjaimellisesti poikkeuksellinen.

 

10.5.2020

Äitienpäivä. Silloin muistan aina Lauri Viitaa ja hänen ihanaa runoansa ”Äidit vain nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät…”Viita osui ehkä enemmän oikeaan kuin arvasikaan. Naisen ja äidin paikka maailmassa on toivon ylläpitämisessä. Katsoimme tyttäreni kanssa Joonas Berghällin dokumentin Äidin toive. Kulttuurista ja vuosisadasta riippumatta naisen elämä on sidottu valtarakenteisiin ja kipuun, josta selviämisen ainut lääke on toivo. 

Äitini kuoli lokakuussa. Joku kertoi, että äidin kuolemasta toipuminen voi kestää jopa kaksi vuotta. Tarvitaanko kuolemasta toipumiseen jokin aikaraja? Itse en tarvitse sitä. Menetykset läikähtävät ihmisessä ajasta riippumatta ja tulevat sisäiseen huoneeseen vieraaksi kutsumatta, usein yllättäen. Kun liikutus pyyhkäisee mielessä, tietää olevansa yhteydessä itseensä. Ettei ole antanut vaativan elämän kovettaa itseään kokonaan. Että pystyy ymmärtämään myös heitä, joita on vaikeinta ymmärtää. Tai ainakin kokemaan myötätuntoa.

Ajattelen hautaa. Se on leposija. Asumus. Ihmisen paikka. Olen viime vuosina kuvannut huoneita, joissa olen nukkunut. Eri maissa ja kaupungeissa. Ajattelen jokaisesta näistä huoneista kuten haudasta. Leposijana. Ihmisen paikkana. Kun ihminen lasketaan hautaan, se on kenties hautajaisten riipaisevin hetki. Elämää synnyttävä maa sulkee sisäänsä hiljentyneen ihmisen. Sieltä ei ole paluuta tähän elämään. Juuri sen takia hauta on kaunis ja levollinen leposija. 

Ajattelen jokaisena aamuna elämän mahdollisuutta.

 

Pia Houni on teatteritaiteen tohtori, dosentti ja filosofinen praktikko.
Pääosin Hounin ajatukset juoksentelevat taiteessa, filosofiassa ja teologiassa.

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

 

,

Koronan tyhjentämät kasvot ja kalenterit – Anu Järvensivu

 

15.4.2020 Aurinko nousi. Minäkin nousin. Katsoin kelloa. Kävelin keittiöön. Keitin kahvin. Puin samat vaatteet kuin eilen ja viime viikolla. Avasin läppärin. Katsoin samaa otsikkoa kuin eilen ja viime viikolla. Siinä luki: ”Seuraamme koronatilanteen kehitystä.” Kukapa ei seuraisi, sillä korona täyttää koko tilan. Se kehittyy. Se väijyy jo uhkana lähikaupassa, vaikka sitä ei vielä ole minun tutuillani eikä minun kodinpiirissäni. Minun piirini on onneksi niin pieni, ettei korona ehkä sitä huomaa. Lähipiiriini kuuluvat vain koira ja poika. Koira on piirin keskeinen hahmo. Sen käytän pihassa joka aamu kahvin jälkeen. Illalla vien sitä pidemmän lenkin. Mutta veinkö koiran jo äsken ulos? Katson kelloa. Nousin puoli tuntia sitten enkä muista, joko pissatin koiran. Muisteleminen ei auta. Kysyn koiralta. Se ei vastaa mutta näyttää rauhalliselta. Kai minä sitten käytin sen ulkona, vaikka en muista. Miksi ihmeessä en muista?

16.4.2020 Aurinko nousi ja minä sen perässä. Keitin kahvin. Vein koiran ulos ja painoin tapahtuman mieleeni. Avasin läppärin. Ei uutta. ”Seuraamme koronatilanteen kehitystä.” Onko tänään maanantai? Jos eilen oli sunnuntai, tänään on maanantai. Mutta oliko eilen sunnuntai?

17.4.2020 Aurinko nousi. Minä nousin. Tänään selkiytän epämääräisen elämänmössöni. Elämässä tarvitaan jäsennyksiä. Korona vei arjesta struktuurin ja koira kärsii. Ei ole niitä jäsentäviä tekijöitä, joita oli ennen. Ennen lähdin joinakin päivinä junalla töihin. Aamuisin uniset ihmiset seisoivat asemalaiturilla. Junassa jokaisella paikalla oli läppäri. Toisina päivinä taas jäin etätöihin. Silloinkin saatoin käydä kaupungilla. Kun päivät olivat erilaisia, niin keskiviikon erotti torstaista ja sunnuntain maanantaista. Pääsiäisenä pääsi kirkkoon ja vappuna marssille. Oli paljon kaikenlaista. Asiat kiinnittyivät toisiinsa, muodostivat värikkäitä kokonaisuuksia ja siksi yksityiskohtiakin oli helpompi muistaa. Arki ei tuntunut sakealta sumulta eikä elämä värittömältä mössöltä.

18.4.2020 Aurinko nousi ja minä myös. Koitti uusi murmelinpäivä. Keitin kahvin. Avasin läppärin. Sosiaalinen media on täynnä tuskaa. Se on omituista, sillä eihän Suomessa juurikaan kuolla. Ei ainakaan vielä. Suomessa voidaan hyvin, olosuhteisiin nähden. Vai voidaanko sittenkään? Etätyöt ja etäkoulu tuskastuttavat ihmisiä. Matkustuskiellot harmittavat. Karanteeni ahdistaa. Minua ei tosin ahdista. Voin vallan mainiosti. Kaikki on jopa paremmin kuin aiemmin. Monilla näyttäisi kuitenkin olevan paha olla. Miksi? Mitä he kaipaavat? Luen lisää. Yksi kaipaa ystäviä, toinen kosketusta, kolmas työpaikalle ja neljäs harrastuksiin. Heiltä on otettu pois jotain tärkeää. Minulta ilmeisesti ei, koska minulla ei ole paha olo. Kai olen aina viihtynyt itseni kanssa. Mitä hiljaisempaa, sen parempi. Ehkä olen poikkeava. Normaalit kärsivät karanteenissa.

19.4.2020 Aurinko nousi, samoin minä. Aloitin murmelinpäiväni, kuten aina. Keitin kahvin. Avasin läppärin. Siinä minulla on koko maailma. Ihana internet ja pelastava digitalisaatio! Ei tarvitse lähteä minnekään, mutta ehtii käydä vaikka missä. Palaverit, seminaarit ja konferenssit tulevat kotiin. Katson kasvoja ruudulta. Kuuntelen keskusteluja. Ei minulta mitään puutu. Paitsi tunne siitä, että puuttuisi jotain. Mitä ne tuskailevat ihmiset ovat menettäneet?

20.4.2020 Aurinko nousi. Keitin kahvin. Avasin läppärin. Katson kasvojani kamerasta. Siinä minä olen. Ei epäilystäkään. Sama naama kuin ennen koronaa. Eikö kaikilla sitten ole? Onko joku kadottanut kasvonsa koronan vuoksi? En ymmärrä, mitä korona on vienyt niiltä, joilta se ei ole vienyt ketään eikä omaa terveyttä. Minun ainoa ongelmani on olemassaolon sotku, jossa päivä ei erotu illasta ja koira muistaa enemmän kuin minä. Ehkä ymmärtäisin, jos olisin oikea filosofi. Mutta en ole, oppiarvo johtaa harhaan. Harmillisesti teologian opiskelupaikkakin jäi aikoinaan käyttämättä. En halunnut Helsinkiin. Siellä oli liikaa kaikkea jo 90-luvulla.

Nämä sanovat, että kuolema kuuluu kaikille, samoin kai sitten koronakin. Kai myös sosiologi ja aikuiskasvattaja voi yrittää selittää sitä tuskaa ja kärsimystä, jota ihmiset kokevat ilman fyysistä kipua. Voinhan ainakin miettiä itsekseni. Ehkä kärsimys syntyy epävarmuuden kokemuksista? Kyllä, ei vai ehkä? Valitsen varmanpäälle: ehkä. Ei tunnu mukavalta, kun mikään ei ole varmaa ja viisaimmatkin joutuvat suunnistamaan vähäisen tiedon varassa. Sumean hyhmäinen tulevaisuus pelottaa. Ja kuoleman vaara tietysti. On sekin pelottavaa, jos ei muista, kävikö juuri koiran kanssa ulkona tai onko sunnuntai vai maanantai.

En kuitenkaan usko, että epävarmuus on paras selitys. Kärsimyksessä on mukana huolta omasta ymmärryksestä ja olemisen heikkoudesta. Ote maailmasta uhkaa livetä, kun muisti pettää eivätkä tutut jäsennykset toimi. On tapana rajata sunnuntai maanantaista, vaikkei se tuntuisikaan toimivalta. Kuka senkin keksi? Miksei muka voi olla ikuinen sunnuntai? Tai vappu?

Omalle ajattelulle ja aktiivisuudelle ei juuri jää tilaa, ellei voi edes päättää, milloin nukkuu ja milloin tekee työtä. Nyt tosin voisin. Silti ihmiset kokevat, että heidän toiminnan mahdollisuuksiaan on kovasti rajattu. He kertovat voivansa lähinnä päättää, avaavatko läppärin olohuoneessa vai keittiössä. Ennen koronaa elämä oli täyttä. Nyt se on tyhjempää. Elämän tyhjyys haittaa niitä ihmisiä, jotka kaipaavat esikoronaariseen aikakauteen kuulunutta menoa ja meininkiä. Elämä ei tunnu elämältä ilman matkustelua ja tuhansien tuttavien fyysistä läheisyyttä.

Ovatko nämä nyt niitä samoja ihmisiä, joiden on tutkimuksissa todettu tuskailevan yhä enemmän kiireestä, keskeytyksistä ja kaoottisuuden kokemuksista? Lukeutuvatko he siihen kolmannekseen, joka kärsii levottoman elämän mukanaan tuomista unihäiriöistä? Jos hektisyys haittasi ja stressi ahdisti, uuvutti ja aiheutti ongelmia mielenterveydelle, eikö lääkkeiden ja terapian tarpeen pitäisi nyt vähentyä? Tällaisesta ei kuitenkaan ole julkisuudessa keskusteltu.

Päinvastoin on kannettu huolta siitä, ettei ihmisten mielenterveys kestä koronakaranteeneja eikä kuukausien rajoitteita. Tässä maailmanajassa tuntuu riittävän huolia eikä koskaan ole hyvä. Ihminen ei kestä sen enempää työtä kuin työttömyyttäkään. Mutta eikö kaikki lopulta ole suhteellista? Myös kärsimys?

”Kaikki on suhteellista” on omituinen ilmaus. Tutkijalle sen viesti on selvä ja muutkin ovat viimeistään koronan myötä oivaltaneet, ettei mikään ole varmaa. Kaikki riippuu. Suhteita ja riippumista koko elämä ja maailmanmeno. Selvää on sekin, että suhteet maailmaan ja toisiin ihmisiin ovat ihmiselle tärkeitä. Postmoderni käsitys ihmisestä, minästä ja identiteetistä vie ajatuksen sosiaalisten suhteiden merkityksestä hyvinkin pitkälle. Sen mukaan olemme suhteidemme summia. Koostumme kaikesta siitä, minkä keskellä olemme ja elämme.

Postmodernisti valaistuna koronan aiheuttama kärsimyskin saa hahmon. Koronakaranteenissa monenlaisista verkostoista, kiireisestä säntäilystä ja jatkuvasta puuhailusta koostunut ihminen tyhjenee ja latistuu kasaan kuin piikistä saanut foliopallo. Komea muoto katoaa. Kasvot peilissä kutistuvat ja muuttuvat tunnistamattomiksi. Ero aiempaan on sitä suurempi, mitä täydempää elämä ennen koronaa oli. Korona on monessa mielessä tappava tauti ja riskiryhmiä voisi eritellä useista suunnista.

Korona kirvoittaa eksistentiaalista ahdistusta. Se saa kysymään, kuka minä olen ja pitääkö otteeni maailmasta. Korona ei tyhjennä vain kalentereita. Se tyhjentää ihmisen itsensä. Se pakottaa kohtaamaan sen, mitä jää, kun häly vaimenee ja sosiaaliset siteet heikkenevät. On tuskaista huomata, jos jäljelle ei jää kovin paljoa. Ehkä meissä ei ole omaa ja erityistä, vaan kaikki on toisilta lainattua. Ehkä toiset vaan kestävät toisia paremmin omaa tyhjyyttään ja tyytyvät kysymään koiralta, kävikö se jo ulkona.

 

Anu Järvensivu on filosofian tohtori, joka tutkii ja opettaa ja joskus ihan vaan ajattelee itsekseen.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT