”Kaukana kavala maailma” – unen, kuolemanpelon ja irtipäästämisen pohdintaa – Leena Granlund 

Uneen vaipuminen ja siellä pysyminen on herkästi häiriintyvä tila. Nukkuessani ns. tukkiunta, olen ollut enemmän irti reaalisesta maailmasta ja kulkenut unissani ja nähnyt unia ja ne ovat tuntuneet todellisilta. Olen viipynyt eri maailmassa, toisessa ulottuvuudessa, tiedostamattomassa tilassa, rauhassa tai melskeessä. Havaintoni on ollut, että hyvä, syvä uni on raju irtipäästämisen tila ja vaatii turvallisen, kokonaisvaltaisen olon. Pienenä sen turvan mahdollistavat toiset, mutta isona, siitä pitää huolehtia itse. Kehon pitää olla rauhoitettu, eikä jännitteinen. Ruuansulatuksen pitää olla kivutonta. Ihon pitää olla kutiamaton. Ilman pitää olla raikasta, äänten vaimeita. Ei saa olla liian kuuma, eikä kylmä. Nuo ovat vielä aika helposti saavutettavia, mutta ehdottomasti hankalin ja monipuolisin vaimennettava on oma mieli ja sen liikkeet, huolet ja levottomuus. Nekin pitää putsata pois päältä ja antaa unennäön huolehtia niiden paineiden purkamisesta omalla tavallaan. Aamullahan asiat tuntuvat useimmiten erilaisilta, jäsentyneemmiltä ja ne on helpompi kohdata, kun ei ole väsynyt.

”Levolle lasken, luojani, armias ole suojani, jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.” Tämä rukous turvasi uneen vaipumisen pelottavuuden lapsena maagisella taikavoimallaan. Aikuinen tarvitsee varmasti myös samankaltaisia unirutiineja kuin lapsi. Jos tuo uskonnollissävytteinen, vanha loitsu ei enää toimi, kun taikauskoisuus on väistynyt aikuisen mielestä, voisi löytää jonkin uuden, rauhoittavan mielikuvan ja turvan itselleen vaipuessaan iltaunille. Aleksis Kivi tarjoaa tällaisen idean: ”Makeasti oravainen, makaa sammalvuoteellansa. Sinnepä ei hallin hammas, eikä metsämiehen ansa, ehtineet milloinkaan.” Uneen vaipuminen on omalla tavallaan kuolemisen pelon harjoitus ja siksi on ymmärrettävää, että se voi olla uhkaavaa ja ehkä nukahtamisen vaikeus, joskus on juuri tätä. Aina ei ole ollut lapsuudessakaan turvallista nukahtaa, joten sen harjoittelemista voi olla tarpeen oppia vasta aikuisena turvallisessa ympäristössä. On pitänyt ehkä vahtia, ettei mitään pahaa tapahdu tai pelätä sitä.  Päästää irti todellisuudesta, lakata vartioimasta kaikkea ympärillä olevaa ja painua syvyyksiin on hukkumistakin muistuttava tila, ilman vettä. 

”Tuonen lehto, öinen lehto. Siell´on hieno hietakehto. Sinnepä lapseni saatan…Tuonen viita, rauhan viita! Kaukana on vaino, riita. Kaukana kavala maailma.” Katkelmat ovat Aleksis Kiven runosta Sydämeni laulu. Tämä runo päättää Seitsemän veljestä-romaanin. Siinä äiti saattaa kuolleen lapsen tuonelaan laulamalla ja tuudittamalla. Tässähän ikään kuin kaikki edellä lausuttu yhdistyy: uni on pieni kuolema ja sinne pitää hellästi tuuditellen kuin äiti lastaan myös itsensä saatella.

Suuremman uhan, kuten sodan tai pandemian kohdatessa, kuolemanpelko, rauhaa häiritsevä tila, voimistaa minussa otettaan. Siihen on toki erilaisia tapoja suhtautua. Kieltäminen vie vapaasta ajattelutilasta energiaa, mutta ymmärrettävästi ihminen pyrkii olemattomilla siiventyngillään räpiköimään ja pysymään kiinni sitä edeltäneestä todellisuudesta, jonka omistamisen uhkaa nyt menettää. Sodan ideassa on taas hämmentävää, että olemme valmiit uhraamaan nimenomaan oman nuorten miesten sukupolvemme välttääksemme oman kuoleman. Se on tuhoisa idea, jota ei tule heti ajatelleeksi, vaan ikään kuin tällainen uhri-idea olisi itsestään selvänä kulttuurissamme. Miksi näin? Mikä tiedostamaton yllyke saa vanhat päättäjät (usein miehet) toimimaan näin? Kätkeytyykö tähän yllyke, tuhoava kateus nuoria kohtaan? Olemme aivan valmiit uhraamaan myös hoitohenkilökunnan pandemiatilanteessa. He eivät eettisen säännön mukaan saa laittaa lappua luukulle, vaan työskentelevät vaativissa, vaarallisissa olosuhteissa. Rikkurit saattavat itsensä häpeään, vaikka kyseessä olisi vain itsen ja läheisten suojaaminen tuholta. Kun tauti leviää hoitolaitoksessa, sen aiheuttajana on useimmiten juuri tämä uhrautunut henkilökunnan jäsen, joka jälleen tuomitaan. Muissa ammateissa toimivat katsovat kaukaa suojassa ongelmaa ja joutuessaan lähelle laitosta esimerkiksi testauksen takia, nousee pelko pintaan. Siinä jälkipuheissa kuulee moitteen tai kehun toiminnasta aivan välittömästi. On ymmärrettävää, että saa kritisoida, mutta epäilen taakse kätkeytyvän juuri pelon ja selviytymisen tunteiden. Selvisin hengissä viikatemiesten kourista. Henkilökunta on taivaan porttien vartijoiksi asetettuja passipoliiseja, jotka ikään kuin mielivaltaisesti päättävät elämästä ja kuolemasta. Epäonnistuessaan heidät häväistään ja joissain kulttuureissa tämä häpeä on johtanut lääkärien itsemurhiin. Sen syyllisyyden määrää on vaikea kuvitella, mikä tällaiseen asemaan asetetulla on. Valan vannominen, elämän puolustaminen asettuu etusijalle ja epäonnistuminen ei jää koskaan vain tilastolliseksi luvuksi, vaan häpeään kuolee.

Kuolemisen teema purkautui eräässä tänä keväänä nähdyssä unessa aivan konkreettisena kuolemisen harjoituksena. Unen tunnelma pyrki pysymään keveänä ja ilmavana, vaikka unen kuvanäky oli seuraava: astuin sisään puiseen, raakalaudoista tehtyyn arkkuun iloisen odottavasti. Kansi naulattiin kiinni ja arkku laskettiin syvälle maakuoppaan. Palvelijat heittivät arkulle ropisevaa hiekansekaista multaa. Kuuntelin sen ääntä aivan rauhallisena. Olin elossa ja kuolleena samanaikaisesti. Jotenkin siinä unessa ikään kuin testasin hautaamisen kokemusta, eikä se silloin tuntunut ollenkaan pelottavalta. Tiesin pääseväni pois ja nauroin arkussa. Iältäni olin unessa myös nuorempi kuin reaalisessa maailmassa. Ajattelen tuon iänkin olevan jollain tavalla kuolemanpelon realiteettia ja kauheutta estävää. Pelko ravisuttaa vasta vanhempana tuntuvammin. 

Entä sen tunteen kanssa toimeen tuleminen, että voisi itse olla tappaja, kuolemaan saattaja? Siihen kysymykseen on törmännyt yllättäen, tämän näkymättömän virusvihollisen suhteen, että voisi olla levittäjä ja tartuttaja. Se, joka heittää arkulle multaa. Itse kuolemaan saattajana. Ei ihan tavallinen kysymys kannettavaksi ja ehdottomasti psyykkisesti haasteellinen. Itsekäs, hedonistinen, maailmaa valloittava elämäntapa on saanut ravistelua ja johtanut miettimään yhteisöllistä vastuuta. En vain minä, vaan läheiseni ja viattomat kanssakulkijat ovat nousseet tärkeiksi. Tuhoajan ideaan liittyy synkkä syyllisyys, joka ei jätäkään noin vain rauhaan. En kykene ohittamaan tätä kysymystä aivan rauhallisesti, vaan joudun tutkimaan yllykkeitäni, tuhoamaan pyrkivää varjojani tarkemmin. Jos minua uhkaa esimerkiksi työn menetys pandemian takia, niin olenko alttiimpi löytämään ulospääsyn tästä yhteisen vastuun kantamisesta keinolla millä tahansa, vaikka piittaamatta toisten hengestä?

Kuolemanpelon liiallinen häiritsevyys voi olla myös ylisukupolvisten traumojen aiheuttamaa. Edellisten sukupolvien haudatut, käsittelemättömät, vaietut kokemukset menetyksistä kulkeutuvat seuraavien sukupolvien kokemuskenttään tunnelmina ja joskus jopa toistoina. Hankalaa tästä tekee nimenomaa se, ettei narratiivia, selittävää tarinaa ole kerrottu. Usein ne elävöityvät, kun nykyisyydessä kohtaa vaikeuksia ja sitähän tämä aika on edustanut. Tiedostamatta kannetut, itseen säilötyt tuhot ilmenevät hyvin erilaisina tuntemuksina, joista selville pääseminen vaatii syvää taustahistorian tutkimista. On haastavaa seurata nykyisyyttä elävässä nuoressa ihmisessä tällaista. Vaietussa ilmapiirissä kokemus imeytyy myös kehoon ja oireet voivat olla hyvin monimuotoisia. Kuolleet läheiset, kipeät erot, kuolleet siskot tai veljet kannetaan mukana, kunnes ne tarinaksi muovautuneina saatetaan mielen tasolla lepoon. Kirjailija Sirpa Kähkönen on tehnyt oman sukunsa vaietusta historiasta työn itselleen. Hän kertoo tehtävän olevan aivan pakottavan. On selvitettävä isoäidin itkun syy, muuten oma turvarakennelma sortuu ja oma itku ja suru estyy ja häpeä tarttuu itseen. Kirjoittaminen on hänelle tapa liottaa surua ja menetyksiä sanoiksi ja pestä pois tahraavaa häpeää. On päästettävä irti, mutta ensin on tiedettävä, mitä kaikkea itseen on takertunut. (YLE, Kutsuvieras, jakso Sirpa Kähkönen-historia kirjoittuu meihin, 9.5.2020). 

Minun työsarkani on ollut herättää ihminen tutkimaan itseään ja tuntemaan historiansa ja jopa joskus ottamaan siitä lisää selvää, jos mahdollista, jotta tuhoavat voimat tuotaisiin tietoisiksi ja ymmärretyksi.

Kirjoitan tämän loppuun paikassa, jossa se kavala maailma tuntuu olevan kaukana. Suomalaisen turvapaikka on luonnon ympäröimä mökki. Löysin sammalvuoteeni tunturista ja nukun kuin tukki.

 

Leena Granlund 

Psykodynaaminen psykoterapeutti 7.5. ja 5.7.2020

 

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT