Kukkuu korona! – Mervi Leivo

Vanhustyö on uusi musta. Kulttuurisessa vanhustyössä pitkään toimineena koen, että ikäihmisten parissa on viime vuodet kokeiltu, kehitetty ja muotoiltu uusia tapoja taiteen saavutettavuuteen. Elämän merkityksellisten hetkien kohottamisella ollaan kauempana kuolemasta, koetaan elämäniloa. Mutta voisiko kokea kuoleman iloa? Olisiko kuolema oikeus, siitä keskustelu kepeä lounasaihe? Kuten Hugo Simbergin Kuoleman puutarha, jossa vaalitaan taimia, elämän ituja huolella.

Ryhdyin miettimään tätäkin, kun kuuntelin aurinkoisena päivänä käen kukuntaa. Pääsin laskuissani seitsemään. Käen kukunnasta voi kuulemma päätellä jäljellä olevien elinvuosien määrän. Seitsemän vuoden kuluttua olen 59 -vuotias. Eläkevuodet häämöttävät, mitä ikinä se pätkätyöläiselle tarkoittaakaan. Odotettavissa olevaa elinikää jäljellä n. 24 vuotta. Tässä kohdin minusta seitsemän vuotta tuntui paljon paremmalta vaihtoehdolta. Ei, en ole itsetuhoinen, joskus hieman melankoliaan taipuvainen, kyllä, mutta aika moni lähimmäisistäni kuvailisi minua iloiseksi, jopa elämänmyönteiseksi. 

Se, että lyhyt elämänjanan odote kevensi mieltäni, johtuu osittain siitä, että se on helpompi käsittää, ymmärtää mitä kaikkea ko. ajanjaksoon mahtuu – suhteellisuus on läsnä. Mutta kertoo myös, että olen tullut kuulluksi ja nähdyksi, nauttinut tähänastisesta elämästäni. Vaikkei se aina ruusuilla tanssimista olekaan ollut. Tarinani ei ole keskeneräinen, vaan hyvä, juuri nyt. Käytännössä tulkitsemani ennuste ei tuonut muutosta arkeeni, olin jo aiemmin tehnyt testamentin lisäksi hoitotahtoni, siivonnut turhia muistoja nurkistani ja sijoittanut parhaan ymmärryksen mukaan. Askeleeni kuitenkin keventyivät. Kuoleman käsittely mielessä, sekä muiden kanssa toi tietynlaista elämän iloa, kannustusta elää enemmän hetkessä ja leikittelemään. Leikittelemään sillä, miten itseeni ja muihin suhtaudun, miten kohtaan, miten olen tässä maailmassa. 

Kävelyni ovat suuntautuneet hautausmaille, jossa lepäävät julkisesti merkittävän elämäntyön tehneet henkilöt. Mutta myös unohdetut, hylätyt – ihan tavallista elämää ja arkeaan eläneet. Kuolema on tasa-arvoinen, vaikka olosuhteet vaihtelevat. Haudanvakava? Voisiko olla kuolemaniloinen, sallisi tietoisuuden kuoleman vääjäämättömyydestä syventää elämän värejä, tuoda kirkkautta siihen mitä juuri nyt teen tai pohdin, helpottaen läsnä olemista. Ottaa itsensä vähemmän vakavasti, olla rohkea ja itselleen tosi. Otin itselleni tässä harjoittelussa ison askeleen, tanssin haudoilla – ainakin melkein. Harjoittelin tulevan tanssiesityksen liikkeitä uurnalehdossa ja toivon, että Outi Nyytäjä kääntyi haudassaan – innosta, kannustaen.

Omien toiveiden ja itselle mieluisten, elämäniloa tuottavien asioiden pohdinta ei ole minusta itsekästä. Samalla kun miettii, mitkä asiat ovat henkilökohtaisesti tärkeitä ja merkityksellisiä tulee myös ajatelleeksi, mitä muut ihmiset ympärillämme näistä asioista ajattelevat, mitkä asiat ovat heille tosia. Pysähtymällä arkisten mieltymystemme äärelle tavoitamme jotain arvoistamme, olemassaolon peruspilareista, asioista, jotka ohjaavat päivittäisiä valintojamme ja käyttäytymistämme. Tapaamme olla ja elää paitsi itsemme, myös muiden kanssa.

Näidenkin ajatusten pohjalta on toteutettu sarjakuvanäyttely verkossa, työnantajaorganisaatiossani, joka on vanhustyön toimija. ”Entä sitten kun en itse enää pysty?” on Nina Lappalaisen sarjakuviin perustuva näyttely, jossa tutkitaan tulevaisuutta sekä elämän päättymistä, oman pystyvyyden rajoitteet rinnalla kulkien. Taide toimii, kun tarvitsee kiteyttää jotain olennaista ja tärkeää. Sarjakuvassa kuvan ja sanan liitto on vaikuttava. Tulevaisuus on juuri nyt paitsi kiinnostava myös ajankohtainen tarkasteltava, kun arkinen elomme määrittyy monen eri ilmiön ja toimijan yhtälönä. Nyt jos koskaan on hedelmällistä kohdata omat toiveet ja elämän merkitykselliset tekijät.  Ja kuulla käen kukkuvan.

 

Mervi Leivo virittyy mielellään ikäihmisten taajuudelle ja on toiminut pitkään sosiaalialan järjestöjen kehittämistöissä. Paasaa taiteen saavutettavuudesta ja innostuu liikkeestä. Sosiaalialan ja kulttuurituotannon ammattilainen, joka ei vieläkään osaa valita mitä tekisi isona. Eikä ehkä tahdokaan…

Näyttelyn löydät: https://kapyrinne.fi/ajankohtaista/taidegalleria/ Kiitos kuuluu paitsi Nina Lappalaiselle, kollegalleni Maria Murrolle.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT