Kuolema tanssittaa kaikkia – Satu Lidman
Kuva: Mikko Palonkorpi
Joensuu, 1990-luvun puoliväli. Villi ja vapaa opiskelijaelämä on oraalla. Historian opinnoissa minua kiinnostavat erityisesti kysymykset menneiden sukupolvien identiteeteistä sekä se, miten ratkaistiin arkea ravistelevia kriisejä. Joltain kurssilta tajuntaan iskostuu keskiaikainen ”hyvän kuoleman” tavoite. Ajatus pysäyttää.
Kuoleminen on taito, ars moriendi. Se on sidottu sitä edeltävän elämän kulkuun sekä kuolemisen henkiseen ja fyysiseen tilaan. Onnellinen on se, jonka maallinen vaellus päättyy kevein sydämin, kylläisenä eletyistä vuosista, anteeksi antaneena ja anteeksi saaneena, läheisten ympäröimänä, turvassa ja tuskitta.
Kuoleman rituaaleja ja ihanteita kuvaavissa puupiirroksissa havainnollistuu myös huonon, ei-toivotun lähtemisen häpeä. Silloin pirut ja epäsikiöt parveilevat kuolinvuoteen ympärillä muistuttaen synneistä ja vääristä valinnoista. Tärkeitä asioita on jäänyt sanomatta, pahuudet sovittamatta. Sielua nuolevat liian myöhäisen katumuksen helvetilliset liekit.
Opin, että ihmisen tuli tietää, miten ”kuolla oikein”. Hänen tuli elää ymmärtäen, että lopulta kuolema tanssittaa kaikkia.
Alhainen tai ylhäinen, vanha tai nuori, uskova tai pakana, kurjimmista kurjin maaorja tai yltäkylläisyyden sokaisema hallitsija, tästä tanssista ei voi kieltäytyä yksikään. Luinen koura tempaa arvaamatta mukaansa makaaberiin menoon miehet ja naiset, joskus imeväisetkin. Kullekin mitatun ajan määrä on ihmisiltä salattu. Siksi oli arvostettava jokaista ohikiitävää hetkeä, carpe diem.
***
Lamasta nousevassa, maallistuneessa hyvinvointi-Suomessa opiskelevalle nuorelle menneen ihmiselon rujous, uskonnollisuus ja hallitsemattomuus piirtyivät mieleen kiehtovana mutta kaukaisena selviytymiskamppailuna. Luottamusta oman arjen toimivuuteen tukivat korkeatasoinen, tieteellisesti perusteltu ja jatkuvasti kehittyvä koulutus- ja terveydenhoitojärjestelmä.
Rutto, sodat, kurjuus, nälkä, läheisten kuolemat – niistä luin tenttikirjoista. Niiden vaikutuksia yhteiskunnan taloudelliseen ja sosiaaliseen vakauteen sekä ihmisten maailmankuvaan pohdin esseissä. Kaukana oli kavala maailma. Uutisointi Estonian onnettomuudesta tosin konkretisoi hetkeksi kuoleman vääjäämättömyyttä opiskelijarientojen lomassa.
***
Korona on 2020-luvun memento mori. Se muistuttaa raadollisesti ihmisen kykyjen rajallisuudesta ja olemassaolomme hauraudesta. Viruksella on viikate olallaan. Se puristaa kouristuksenomaisessa tanssiotteessaan koko ihmiskuntaa.
Nyt näen päivittäin, miten arviot taudin leviämisestä sekä annetut ohjeistukset tarkentuvat tai muuttuvat. Ne pohjaavat useista lähteistä kerättyihin, joskus keskenään ristiriitaisiin laskelmiin. Kansalaisten elämään ja kuolemaan vaikuttavia päätöksiä tehdään parhaan mahdollisen, mutta käytännössä epävarman tiedon perusteella.
Joudun huomaamaan, ettei aikamme lääketiede ole pandemian tasalla. Testaaminen on epäluotettavaa, rokotteen löytäminen kestää määrittelemättömän ajan. Kuolleisuustilastot alleviivaavat nykyihmiselle vieraaksi tullutta kontrollin puutetta. Ne palauttavat perustavanlaatuisiin kysymyksiin empatiasta, kärsimyksestä ja surusta.
Koronavainaja on läheisten saavuttamattomissa ja muille alati läsnä. Omaiset eivät ehkä pääse jättämään jäähyväisiä, hautajaisvieraat on rajattu minimiin ja muistotilaisuuksista jouduttu luopumaan. Samalla televisiot heijastavat kotisohville kuvia maailmalta: hengityskoneisiin kytkettyjä puolialastomia potilaita, terveydenhoitohenkilökuntaa maskeissaan, ruumisarkkuja ja joukkohautoja.
Ihmiskunnan historiassa emme silti elä poikkeusaikaa. Pandemioita on ollut ennenkin, nyt vain satumme itse olemaan sekä kriisin että siitä raportoivan tiedonvälityksen keskiössä. Kuoleman läheisyys tarjoaa meille mahdollisuuden nähdä katoavaisen kauneus kirkkaammin – ehkä samaan tapaan kuin menneisyyden ruttoepidemiat, jotka aikoinaan synnyttivät havaintoja asioiden tärkeysjärjestyksestä.
Monelta ylimääräinen kiire, luonnon tasapainoa rasittava jatkuva matkustelu ja turha kuluttaminen ovatkin jääneet. Niiden tilan on ehkä ottanut huoli läheisistä, mutta myös tarve osoittaa välittämistä. Muistammeko tätä, kun rajoituksia puretaan ja paluu kohti niin sanottua normaalia alkaa?
Se, miten me 2020-luvun ihmiset tämän kriisin ratkaisemme, kirjautuu historian lehdille. Sen perusteella tulevaisuuden opiskelijat rakentavat käsitystä aikakaudestamme, sen osaamisesta, asenteista ja arvoista.
Satu Lidman (s. 1973) on historioitsija, tietokirjailija ja väkivaltatutkija.