19.3.2020 riimittelin värssyn:
Lepakoista sivettiin,
sivetistä ihmisiin,
näin sarvimiina siirrettiin – –
ei ala oireet norona,
on nimensä korona.
Se tyhjentelee taskumme,
ja kaikki huutaa: Laskumme,
ne kuka makselee…
Ja vallankumous, niinpä niin,
se miten jakselee,
kun yksi vain voi ryöstää
ja kaiken tasata – –
ja nimi on korona.
Taas liikkumista rajattiin
ja ”rajat auki” haudattiin
ja kruunutkin on laskussa
ja päivät hoippuu jonoina
tyhjillä kaduilla – –
Nyt eteenpäin vai taaksepäin,
me kaadummeko tästä näin,
on sama mitä mietimme
ja miten vuodet vietimme,
ei aika palaa takaisin,
ja joku sanoo: Lakaisin,
vaan miten teidät jakaisin,
nyt sitä laskelen – –
pian miina räjähtää!
*
Jonakin iltana hyvin pian sen jälkeen kun meidät on määrätty etätöihin, teen tämän selväksi itselleni, jotta ymmärtäisin, mitä kokemukseni koronakeväästä on: Kuulun siihen ryhmään ihmisiä, joiden asema on suhteellisen turvattu. Olen ihminen, joka voi pitkälti omilla valinnoillaan vaikuttaa siihen, sairastuuko hän epidemiaan tartuntataudin tässä vaiheessa vai ei. Olen hyväosainen, minulla on vakituinen työ ja työnantaja, joka huolehtii asioistani, vaikka toki edellyttää, että hoidan vastuuni kotoa käsin. Tästä tietenkin seuraa, että joudun työskentelemään toisin ja ehkä enemmän kuin tavallisesti, mutta olen turvassa. Voin itse määritellä ihmiskontaktit, joihin seuraavien kuukausien aikana joudun. Hoidan kontaktit sähköisesti, joskus mukana on liikkuvaa kuvaa, toisinaan pelkkää kirjoitusta.
*
Koska olen ollut etätöissä maaliskuun puolivälistä, omaksi epidemia-asemakseni on muodostunut koti. Ulkomaailmaan olen yhteydessä vain hoitaessani välttämättömiä ruoka- ja tarvikehuoltoon liittyviä toimia, kuten perheen kaupassakäyntiä. Näin ainakin kuvittelen.
Pääasiallinen kosketukseni kodin ulkopuoliseen todellisuuteen on samantapainen kuin aiemminkin: informaatiotulva. Erilaiset riskianalyysit ja ristiriitaiset, alustavat ennusteet ja skenaariot alkavat vaikuttaa kodin sisällä hygieniana ja sen ulkopuolella siten että jopa kauppa-asioissa alan varmistella ja diagnosoida.
En mene lähimpään mahdolliseen ruokakauppaan, joka on ollut vuodet vakiokauppani, sillä pikainen analyysini kertoo, että kaupan sijainti on juuri nyt epäilyttävä. Siinä kaupunginosassa on korkea riski saada tartunta. No, ehkä riski on todellisuudessa melko pieni, mutta kun seuraan tartuntatilastojen kehittymistä, en tahdo ottaa sitäkään.
Hyvin toimeentulevana ihmisenä minulla on auto. Asiantuntijatöissä työskentelevänä minulla on aikaa järjestellä menoni niin, että voin käydä hiukan kauempana kaupassa ja lisäksi haluamaani rauhalliseen aikaan. Kaupassakäynteihin alkaa kehittyä rutiinit hanskoineen, turvaväleineen, käsideseineen ja lopulta maskeineenkin, jos ajankohta sitä edellyttää.
Suojarutiinit muistuttavat vaarasta, ja riskiä pidemmälle en mieluusti tuttavuudessani koronan kanssa mene. Toki tahdon tietää epidemiasta kaiken mahdollisen, sillä tietoa voi eritellä ja tulkita ja siitä voi myös irtautua, koska sellaista tieto luonteeltaan on, muovattavaa ja analysoitavaa.
*
Toki varautumiselle ja huolenpidolle on perusteensakin: perheessä on kaksi riskiryhmäläistä, joille tartunta tietäisi pahimmassa tapauksessa erittäin ikävää kevättä ja kesää mahdollisine sairaalajaksoineen.
Pian ymmärrän, että varautumiseen on toinenkin syy: en saa yhtään järkevää ja tyydyttävää varasuunnitelmaa aikaiseksi. Jos joku meistä nyt sairastuu, homma kusee täysin. Voimme jättää hyvästit järjestäytyneelle arjelle ja suurille vastuille, joita kenenkään toisen ei ole helppo hypätä hoitamaan. Kaksi lasta käy etäkoulua, kaksi vanhempaa tekee kiireistä etätyötä ja vastaa yhteensä kymmenistä, ei vaan helposti yli sadasta ihmisestä.
Sekin on sanottava, että yksi täysi-ikäinen poika asuu kotona ja muodostaa riskin.
*
Eräänä aamuna, kun ulkona on kaunis ja lämmin ilma, ajattelen työtehtäviä aloittaessani: Näennäisen kontrollin alla kulkee syvä tietämättömyyden virta – emme tiedä viruksesta tarpeeksi, ja sekin mitä tiedämme, aiheuttaa helposti paniikin näennäisen hallinnan pintavirroissa.
Seuraan kansainvälisiä sairastumis- ja kuolinlukuja: tartunnan saaneet kuolevat melkoisella prosentilla. En osaa lähestyä tuntematonta uhkaa poliittisesti tai leikitellen. En osaa liittyä haaveisiin uudesta yhteiskunnasta, joka voisi tulla koronan ja vastaavien virusten ja epidemioiden myötä: että ihmiset huomaavat tuhoisan elintapamme, löytävät toisensa, äänestävät väärät miehet pois johtopaikoilta ja tapahtuu siirtymä jälkifossiiliseen yhteiskuntaan. En suoraan sanoen ymmärrä, miten siirtymä tapahtuu, jos tuntemaltamme taloudelta putoaa pohja ja yhteiskunnat pahimmassa tapauksessa rampautuvat. Kyllä minäkin tahtoisin vihreää ja kestävämpää planeettaa, mutta kun öljyä on ja valtiot ja suuret yhtiöt ovat siihen investoineet, niin sitä myös käytetään, vielä vuosikymmenet, mistään piittaamatta.
En näe koronalla, ainakaan kovin selkeästi, tällaisia poliittisia ulottuvuuksia, vaikka itsekin hetken aikaa uskon, että korona voisi olla mahdollisuus ajatella yhteiskuntaa, arvoja ja yhteisyyttä toisin. Seurattuani sosiaalista mediaa, alan pian olla varma, että tämä kriisi vain vahvistaa erilaisia klikkejä: ne jotka vihasivat Trumpia ennen kriisiä, vihaavat häntä edelleen ja entistä kovemmin, ja ne jotka ovat puhuneet pahasti heppatyttöhallituksesta, eivät juuri sanojaan säästele.
Korona ei välttämättä muuta meitä ainakaan lyhyellä aikavälillä vaan pikemminkin korostaa sitä mitä olemme… On luultavaa, että ensityrmistyksen jälkeen kaikki palaa ennalleen, jos ei todellisuudessa niin ihmisten reaktiotavoissa. Ehkä tämä virus ei koettele vielä meitä kyllin pahasti, vaikka paljon tuhoa ehtiikin tapahtua…
*
Juuri tällaisina aamuina löydän itseni etuoikeutetun asemasta: minulla on aikaa ja voimavaroja pohtia koronaan esiin nostamia ongelmia ja poliittisia mahdollisuuksia. En usko, että sairaaloissa tai kouluissa tai päiväkodeissa työskentelevät kirjoittavat aktiivisesti kokemuksistaan tai mietiskelevät hallituksen juuri nyt tekemiä linjauksia tai ratkaisuja päivä toisensa perään. He luultavasti selaavat päivän uutiset, huokaisevat, käyvät lenkillä ja alkavat katsoa lempisarjojaan, niin kuin minäkin usein teen.
Toisaalta en tiedä, ehkä he ajattelevat asioita päänsä puhki iltaisin, vaikka heille jokainen päivä on todellinen fyysinen vaaran paikka. Ehkä he ovat jännittyneitä ja huolissaan jokaisesta päivästä, ehkä he suunnittelevat alanvaihtoa vain siksi, että he ovat vaarassa sairastua.
*
Yksi korona-ajan seurauksista on turtumus: numerotietoa jaksaa seurata jonkin aikaa, uutisointia ja analyyseja ehkä kuukauden, puolitoista, mutta sitten motivaatio häviää tai ainakaan sitä ei ole entiseen tapaan.
Ehkä liian informaation rajaaminen oman tietoisuuden ulkopuolelle on myös keino käsitellä tilannetta, joka ei aivan heti ratkea. Energian sitominen asiaan, jolle ei voi omaa rajattua toimivaltaa enempää, on turhaa.
Mutta totuuden nimessä on sanottava, että pakenen, ennen kaikkea työhön – tekemistä, tärkeääkin, on tarjolla viikon jokaiselle päivälle ja jokaiselle valveillaolon tunnille, jos niin tahtoo.
*
Ainainen kotona oleminen tarkoittaa sitä, että aiemmat rutiinit katoavat tai menettävät muotonsa, aika muuttuu työn ja tarkkailun ja erinäisten varmistustoimenpiteiden jatkumoksi. Kun tietoisuus askartelee aamusta iltaan erinäisissä kiinnostavissa sisältökysymyksissä – muotoilee lausuntoja ja korjaa opinnäytteitä, ohjaa väitöskirjoja, kirjoittaa tietosisältöjä nopeaan tahtiin – akuutti tietoisuus kriisistä siirtyy yhä loitommalle. Ei asiaa silti voi väistää: tietoisuudessa elämän toisenlaisuudesta aktivoituu heti, kun lähtee lenkille tyhjille kaduille tai alkaa puhua toisen kanssa.
*
Hyvin vähälle on jäänyt siitä kertominen, että minulla on perhe.
Perheen yhteisissä odotuksissa on kesä ja aika mökillä. Tai oikeammin: minun ja vaimoni odotuksissa. Reilu kuukausi sähköisen todellisuuden ulottumattomissa.
Tässäkin minulle tulee mieleen sana etuoikeus: on aikaa, on paikka, on välineet eristäytyä luonnon keskelle alkeellisen mutta riittävän, erinomaisesti riittävän rakenteen turviin. Maksamme tuosta rakenteesta pankille joka kuukausi rahaa, jonka tienaamiseen saa nähdä ison vaivan.
*
Kesää koskevaksi huoleksi nousee: pysymmekö kaikki terveinä, osuuko epidemia meihin.
Saamme tietää, että toukokuussa koulut avataan emmekä voi pysyä ainoastaan kodin seinien sisällä. Riskiryhmään kuuluva vaimoni lähtee opettamaan alakouluun, sillä muuta vaihtoehtoa ei ole. Olosuhteet olisivat nykyistäkin hankalammat, ellei niin moni perhe olisi hakenut lomaa kahdelle viimeiselle viikolle.
Mielessäni kiertää: Jos vaimoni sairastuu, se tietää vaikeita aikoja. Hänellä on ehkä edessään sairaalajakso, me muut olemme linnoittautuneet kotiimme ja odotamme, miten käy. Vaimollani on vaikea astma ja keuhkojen rakenteellinen ongelma – hänen vasempaan keuhkolohkoonsa on kapseloitunut sikiöajalla kaksoissisar tai oikeammin tämän sisaren jäänteet.
Vaimoni sikiöaikainen kaksoissisar on ollut hänen sisällään koko hänen elämänsä ajan, tämä seikka on tullut ilmi viime vuonna. Vaimoni on kärsinyt rasitusastmasta koko ikänsä, ja koronan vuoksi suunnitelmissa ollut leikkaus on siirtynyt, toki vaimoni omasta tahdosta alkukeväältä.
Mitä mieltä korona on tuosta siskosta, joka oli lapsena estää vaimoni keuhkojen avautumisen, ja mitä he saavat yhdessä koronan kanssa aikaan vaimoni keuhkoissa, jos hän sairastuu…
Onneksi vaimoni on saanut häädettyä keuhkoistaan alkukeväästä vaivanneen tulehduksen.
*
Kuolema? Se ei kosketa koskaan minua. Se on liian abstrakti ja kaukainen. Siihen on mahdoton valmistautua.
Vaimoni mummo saa kutsun keskussairaalaan. Lääkärin vastaanotolla häneltä kysytään suorasukaisesti, suostuuko hän siihen, että häntä ei laiteta hengityskoneeseen, jos korona osuu pahasti kohdalle. Että sydäntä ei käynnistetä uudelleen, jos hän saa kohtauksen. Hänelle kerrotaan vaihtoehdot, joita hoidoista seuraa: hän on kenties vuodepotilaana lopun elämänsä, hänen kylkiluunsa katkeavat, hänen elämänsä on sänkyyn avustetun ihmisen elämää. Mummo on hämillään, sillä kyse on hänen elämästään, mutta selvääkin selvempää on, että tarkoitus on säästää kallisarvoisia tehohoitopaikkoja niitä paremmin tarvitseville. Hän epäröi ja saa sanottua: Eikö täällä kuitenkin ole tarkoitus elää niin kauan kuin mahdollista?
Kun kuulen mummon lääkärikäynnistä, olen itsekin hiljaa mielessäni sitä mieltä, että tehohoidon mahdollisuus on säästettävä nuoremmille, niille joilla on elämää jäljellä vuosia, mutta kun mietin tarkemmin, mielipiteeni on pelkkää konventiota ja hämmennystä tuntemattoman edessä. Kuka takaa, että vuosia on ja kenellä vuodet ovat? Eikö tämä kaikki ole pelkkää laskentaa, ihmisten arviointia hoitoerinä, tuottavuuserinä, kuluerinä? Sellaista yhteiskunnan pyörittäminen on, varsinkin kriisiaikoina, joihin ei ole varauduttu riittävästi.
*
Mietin, mitä itse vastaisin, jos lääkäri esittäisi minulle samat kysymykset kuin vaimoni mummolle. Luultavasti tahtoisin jäädä eloon, mutta kuitenkin mieluummin kuolema kuin raihnainen loppuelämä. Vai olisiko vastaus noin selkeä? Näiden kysymysten suhteen lasken tietoisuuteni eteen saman verhon kuin pohtiessani, mitä kävisi jos vaimoni sairastuisi. Ainoa, mitä osaan, on pelätä vaimoni puolesta. Selkeää suunnitelmaa on vaikeampi laatia.
Osaan pelätä myös, että säännöistä piittaamaton poikani tuo koronan meille, mutta omaa kuolemaani en pysty käsittelemään ja kohtaamaan muutoin kuin ajatuksena, että kuolemani pilaisi muun perheen elämän, että se olisi sosiaalinen ja taloudellinen katastrofi.
*
Kuolema? Toisen kuoleman ja siitä seuraavat katastrofit osaan kuvitella, omaa kuolemaani en hahmota. Olen elänyt hyvää ja etuoikeutettua elämää. Luultavasti olen elänyt parempaa elämää kuin moni ikäiseni mies yhteensä, jos mittaan asiaa sosiaalisesti, taloudellisesti ja onnellisuuden mittarein. Olisi reilua sanoa, että minä olen saanut kyllikseni elämästä ja lähden kyllä, jos niin on tarkoitus. Mutta aivan helpolla en tahtoisi päästää irti, en itseni enkä toisten vuoksi.
*
Jossakin on syvä virta, jota emme voi suoraan kohdata. Asiat eivät ole hetkessä ohi, paniikkia on lietsottu, mutta se paniikki jonka vielä kohtaamme, riisuu meidät kaikesta lietsonnasta. Se panee meidät selkä seinää vasten ja näyttää meille omat kuolevat kasvomme.
Kukaan ei hallitse tilannetta, vaikka on näyteltävä, että tilanne on jotenkin hallinnassa. Olen varma, että virus saadaan lopulta kuriin tai sen oma elinkaari päättää voittokulun, mutta olemme silti sen ja sen kaltaisten renkejä, ainakin nyt, emme ensisijaisesti isäntiä, emme juuri nyt.
*
Silloin, kun en tiedä, valitsen suojautumisen. Viholliselle on jätettävä mahdollisimman vähän tilaa. Koronassa ei ole kyse sotaretoriikasta, sanotaan radiossa, kyse on tartuntataudista. Radiossa paheksutaan joidenkin valtiomiesten käyttämistä sanoista ja iloitaan omien, nuorten naisministereidemme osaamisesta. En vielä nuolaisisi, tulee mieleen. Kyllähän ministerit osaavat esiintyä, se on ministerien ja kansanedustajien tehtäväkin, mutta en osaa yhtyä iloon, vielä. Tätä vihollista ei ole voitettu, emme edes tiedä, mitä se on saanut aikaan. Samaan aikaan tiedän, että jokainen tekee parhaansa ja ihmiset ovat erehtyväisiä.
Vihollisena viimeisenä kukistetaan kuolema, sanoo Paavali. Minusta ei ole viruksen tai kuoleman kukistajaksi, ja kumpaankaan ei löydy immuniteettia, ei edes koronaan viimeisten tutkimusten mukaan.
Varjele meidät pahasta, tuo minulla on mielessäni ja poltetun maan taktiikka. Loputtomiin sekään ei toimi. Täytyy löytyä lääke. Kuolemaan sitä ei ole, paitsi ehkä metafyysinen. Koronaankin lääke löytyy aikanaan. Toivon, ettei siitä synny yksi erotetteleva tekijä lisää – että joillakin on mahdollisuuksia lääkkeeseen, toisilla ei.
*
Kevään aikana käy ilmeiseksi, että kun virusta ja sen käyttäytymistä ei tunneta kylliksi, siitä saatava tieto ei ole edes perustoiltaan yhtenevää. Pikemminkin tieto on ristiriitaista ja välittynyttä. Ei ole mitään ehdotonta tieteellistä totuutta eikä ole mitään yksiselitteisen ylivoimaista strategiaa. Olemme tekemisissä ilkeän ongelman kanssa.
On tiettyjä yhteisiä näkemyksiä, mutta mallit joita viruksesta ja sen käyttäytymisestä piirretään, poikkeavat toisistaan. Tämä on näkynyt myös Suomessa, niin median tarjoamissa sisällöissä kuin hallituksen tiedotus- ja toimintalinjoissa.
Turvallisuushakuisena ihmisenä otan etäisyyttä kaikkeen sellaiseen tiedottamiseen, joka esiintyy varmana. Vastuu suojautumisesta jää lopulta aina itselle. On mahdollisuuksia, joita on ja jotka ovat kuviteltavissa ja käytäntöön siirrettävissä. Lopulta kukaan muu ei voi ottaa vastuuta kuin ihminen itse.
Mitäpä se auttaa, että esimerkiksi joku ministeri tai johtaja eroaa väärän epidemiastrategian vuoksi, jos ihmisiä on kuollut tuhatmäärin. Toki poliittinen vastuu on kannettava ja linja on muutettava, mutta itse tapahtumia on mahdoton peruuttaa. Voidaan jäädä kiistelemään loputtomiin, oliko syy ihmisten kuolemaan jääräpäinen presidentti, pääministeri tai jokin muu ministeri ja heidän joltakin kantilta hyvässä tai lyhytnäköisessä tarkoituksessa antamansa ohjeet vai kenties itse kulttuuri, jossa osattiin tai ei osattu varautua tämänkaltaisiin epidemioihin – monissa paikoissa ei osattu, ja nekin paikat joissa osattiin ja onnistuttiin, niin ehkä niissäkin onnistuttiin yhtä lailla suotuisten olojen ja pitkän kansallisen toimintakulttuurin kuin selkeän, juuri sille hetkelle laaditun strategian vuoksi.
*
Kontaktien ja kontaminaation välttäminen, samoin kuin oman tilan suojaaminen ja turvallisuudesta huolehtiminen ovat ainoa palomuuri, jonka voin pystyttää ja jonka pysymisestä osaan huolehtia. Osaanko?
Yleensä perheessä ymmärretään, että jokainen vastaa paitsi itsestään myös toisista ja että minun päätökseni eivät rajoitu vain minuun itseeni, vaan ovat myös osa muita, että meidän elämämme on yhtä. Entä jos perheessä on yksikin, joka ei tajua tätä yksinkertaista seikkaa, vaikka asiasta huolehditaan eri tavoin ja näin pyritään luomaan yhteisiä suojaavia rutiineja?
”Juuri nyt sinun ei olisi hyvä lähteä tapaamaan kavereitasi”, ”Ei ole fiksua notkua kaupungilla ja julkisissa”, ”Pesethän kätesi heti kun tulet kotiin” (hiljaista kuuntelua, kohiseeko hana), ”Otathan kenkäsi pois”, ”Anna kun minä teen leipäsi, koska meidän on tarkoitus syödä myös.”
Tämä kaikki siksi, että vanhin poikamme pyörii pitkin pääkaupunkiseutua julkisilla, tapaa kavereitaan, menee bileisiin, joihin kokoontuvat isot joukot muita hänen henkisiään. He eivät välitä kehotuksista tai säännöistä. ”Eivät ne ole sääntöjä, ne ovat suosituksia”, hän siteeraa hallitusta, ja aivan oikein, hän on ymmärtänyt asian itse asiassa paremmin kuin minä, kuten myöhemmin käy ilmi.
Hän on vain ymmärtänyt suositukset suosituksiksi valvottavan normimoraalin kehyksessä, eikä asioilla ole silloin sitovaa merkitystä, kun taas suurin osa ihmisistä on ottanut nämä suositukset ja tiedonannot ymmärryksellä vastaan, omaatuntoa ja toimintaa koskevina määräyksinä.
Ja juuri nyt, näinä vaaran kuukausina, kun elämme koronakevättä, tämä nuori mies kiihtyy ja raivostuu hätäisestä tarkkailustamme, siitä, että emme luota häneen, koska hänen toimintansa ei herätä luottamusta vaan päinvastoin rikkoo kaikkea järkeä ja varovaisuutta vastaan.
*
Ehkä kevään vaikein asia on juuri se, että perheessä on käytöshäiriöinen nuori, joka itse asiassa on jo aikuinen ja kuitenkin asuu kotona. Että hän on ison miehen kokoinen ja käyttäytyy kuin lapsi.
Kohtaamiset tarkoittavat pahimmillaan sylkäisyjä naamalle, tuuppimista, mustelmia käsivarsissa ja kyljissä. Kun en löydä enää sanoja, joilla kertoa hänelle, miten tärkeää on suojautua juuri nyt, en osaa myöskään ilmaista huoltani ja välittämistäni häntä kohtaan. Pikku hiljaa mieleni täyttää paniikki: en saa yhteyttä.
Illasta toiseen mietin: Onko ainoa keino säästyä koronalta sulkea oma lapsi perheen ulkopuolelle, sillä mikään mitä hänelle kerron, ei toimi, ei koska hän aistii minusta paniikin ja huolen, ja se herättää hänessä pahan olon ja käytöshäiriön, hänessä joka itsekin ahdistuu näistä poikkeusoloista, ja siksi tai jostakin muusta syystä, levottomuuttaan, torjuu ne tietoisuudestaan.
*
En osaa täysin käsitteellistää tätä paniikkia, joka minussa nousee, mutta sen selvin kärki on pelko siitä, että lapsemme holtittomuuden vuoksi vaimoni makaa tehohoidossa.
”Painu vittuun täältä ja pysy pois, ole missä tahansa, elä niin kuin haluat, mutta me suojaamme itsemme ja helvetti, tänne sinulla ei ole asiaa, jollet muuta käytöstäsi. Tajuatko, että vaarannat meidät kaikki vain siksi, että sinulla on tuo saatanan käytöshäiriö!”
”Vittu mitä tissuja te olette”, hän sanoo, ”mä en tiedä yhtäkään muuta perhettä, joka ottaa nämä jutut näin kirjaimellisesti.”
”Äitisi on riskiryhmässä, ja niin olet muuten sinäkin”, huudan.
”Vitun vinkuja, lopeta tai mä vedän sua turpaan, vittu sä ärsytät mua ihan tahallas.” Sitten hän räkäisee kasvoilleni ja tönäisee rintaan.
Puren hammastani ja menen pesemään kasvoni. Tekisi mieli itkeä raivosta, mutta en anna periksi. Pahimpina päivinä alan suunnitella, että ajaudun avoimeen tappeluun poikani kanssa, jotta saan poliisit paikalle ja pojan pois. Mutta ei se noin kauniisti menisi, mikään näissä asioissa ei ratkea nopeasti.
En voi kuin palata samaan ajatukseen, jossa olen askarrellut kerta toisensa jälkeen aiemminkin: Jos olisimme olleet juutalaisperhe, jonka elämä natsi-Saksassa olisi ollut kiinni siitä, että osaamme kätkeytyä ja pysyä hiljaa ja huolehtia toisistamme, niin me olisimme yksinkertaisesti kuolleet aika päiviä sitten, niillä samoilla hetkillä kun meidän olisi tullut piiloutua.
*
Kesän kynnyksellä moni asia helpottaa. Poikamme saa asunnon, hän on tyytyväisempi elämäänsä kuin aikoihin. Jännitys siirtyy siihen, että vaimoni selviää terveenä. Hän opettaa taas luokkaansa. Toivon, että hän selviäisi, rukoilenkin sitä, ja fatalisti minussa sanoo, että käy niin kuin käy. Jotkin kaupunkimme opettajat ovat jo sairastuneet koronaan opettaessaan niitä lapsia, jotka eivät ole voineet osallistua etäopetukseen.
*
Voihan olla, että olemme jonkin valtavan aallon kantamina siirtymässä uuteen aikaan, jossa virukset ottavat ohjat, koska ihmiskunnasta ei ole ollut ohjaamaan omaa kohtaloaan – luonnon köyhtyminen, ihmisen ja luonnon rajojen jatkuva häiritseminen, epäonnistuneet yhteiskunnat ja yhteiskuntasuunnittelu; niiden alueiden paljastaminen ja tuhoaminen, joilla virukset ovat eläneet omaa elämäänsä (sademetsät, ikiroudan alueet). Kyseenalainen toiminta laboratorioissa.
Voihan olla, että planeetalla on jokin palautusmekanismi, joka ottaa huomioon ihmisen – esimerkiksi ihmislajin – aiheuttaman liiallisen kuormituksen ja alkaa hahmottaa tasapainoa uudelleen. Liika on liikaa, liian tiheä on liian tiheää ja liian liikkuva on liikaa.
On yksinkertaisesti liian paljon ympäristöään kuluttavia ja horjuttavia olentoja – virukset lähtevät liikkeelle, kunnes ihmispopulaatio ja sen käytös ovat siedettävissä.
Tuumailuni ovat luultavasti projektiota tai idealismia, mutta voihan tällainen palautusmekanismi ollakin, eikä se välttämättä edellytä mitään ihmisenkaltaista tietoisuutta, mekanismi on puhtaan biologinen.
Kuitenkin ajattelen syvemmällä: ihminen on oma kohtalonsa, sillä millään muulla lajilla ei ole kohtaloa kuin sillä, joka sitä osaa ajatella ja osaa sillä manipuloida.
Vesa Haapala on kirjallisuudentutkija ja kirjailija.
