Kaukorakkaudesta – Tuuli Malla

Moni asia tuntuu jatkuvan ja muuttavan muotoaan ideatasolta ja taka-alalta etualalle. Olen pääsemässä Emma Puikkosen Lupaus-romaanin loppuun, jossa valmistaudutaan johonkin tulevaan kriisiin hankkimalla suojarakennelma siltä varalta, että jotain tapahtuu. Ilmassa on uhan tuntua, joka ei kuitenkaan kirjan aikana toteudu konkreettisesti. Luen viimeisiä sivuja silloin, kun on selvää, että nyt kannattaa olla kotona, suojassa. Siivoan kaksi päivää ja kirjoitan jonkin verran.

 

Lähdemme isoäitini kanssa mökille (jonne pääsemme autokyydillä ja meille tuodaan ruokaa). Elämän ylläpitämisestä on tullut jotain mihin kaikkien täytyy koittaa osallistua. Jatkan kirjoittamista kaukorakkaudesta. Se on ollut minulle tärkeä aihe oikeastaan koko elämäni ajan, alkaen vanhempien asumisesta eri puolilla Suomea ja Eurooppaa, jatkuen romanttisen rakkauden, ystävyyksien ja yhteistöiden muodossa. Poikeustilassa kaukorakkaudelle annetaan aikaa enemmän kuin yleensä. Siitä on tullut aivan tavallista, mutta välimatkan tuntu on muuttunut. Kaikki ovat tavallaan yhtä kaukana, kun emme voi tavata. Etäisyyden huomaa erilaisista vuoden- ja vuorokaudenajoista, jotka vilahtavat keskusteluissa ja ruuduilla lehtevinä puina tai lumihankina. Annan otsatukkani kasvaa, jotta saisin jonkin aikaa mittaavan yksikön. Mökillä kevät etenee ja näen ketun, valkohäntäpeuroja, metsäkauriita, puukiipijän, palokärjen, vihervarpusen ja monia muita. Orava juoksee puhelinlangalla. Keskittymiskykyni palaa ajoittain.

 

Amanda ja minä olemme olleet paperisessa ja sähköisessä kirjeenvaihdossa vuodesta 2017 Helsingistä New Yorkiin ja takaisin. Kirjoitamme ja puhumme nyt siitä miten rakastaminen tarkoittaa joskus sitä, että pysyy toisaalla, miten suojeleminen voi yhtä hyvin tarkoittaa sitä että on läsnä (minä isoäidin kanssa mökillä) tai sitä että pysyy poissa (en kutsu sinua tänne). Kirjoitamme siitä miten lajien välinen kunnioitus vaatii myös huomaavaisuutta (jolla olisi ehkä voitu välttää tämä pandemia), miten voi kokea yhteyttä ja sitä kautta empatiaa vaikka ei olisi koskaan edes tavannut.

 

Jeeva, joka laittaa ruokaa sairaanhoitajakumppanilleen kotona Lontoossa, löytää netistä valliriutan live-stream-yhteyden, jota ylläpitää luonnonsuojelujärjestön Australia-osasto. Web-kameroita on merenpinnan ylä- ja alapuolella. Alamme ensin Jeevan ja sitten Amandan kanssa miettiä onko sitä kautta mahdollista pitää yhteyttä korallien kanssa etäyhteyksin. Tekisimme ehkä rinnakkaisen live-streamin, jossa imitoisimme näkemäämme liikettä tai kuvaisimme lähinnä olevan meren vedenalaista elämää. Joskus uidessa yritän kanavoida empatiaa meren happamoitumisesta kärsivää Suurta valliriuttaa kohti keskittymällä siihen, että kaiken meriveden välillä vallitsee yhteys.

 

Jeeva työskentelee Kansainvälistä avaruusasemaa tutkivassa antropologisessa projektissa. Avaruudessa aikaa viettäneiltä saadaan myös asiantuntemusta eristyksestä. Mieleeni tulevat ensimmäiset kuvat maasta avaruudesta katsottuna. Erityisesti astronautit uskoivat siihen, että näiden kuvien myötä ihmiset tajuavat planeetan arvon ja miten olemme kaikki täällä yhdessä. Myös tämän poikkeusajan keskusteluissa vilahtelevat keskustelut mahdollisista yhteiskunnallisista ja kulttuurisista murroksista, toivoa uudesta on ilmassa.

 

Näytän Amandalle kuuta. Hän tuntee melkein haistavansa raikkaan ilman. Olemme usein vuorokaudenajan takia eri tunnelmissa, toinen aamussa ja toinen illassa. Toivomme tapaavamme vuosien jälkeen ja päätämme, että jos emme saa residenssipaikkaa, jota haemme ensi vuodeksi, voimme pitää omaa residenssiä täällä mökillä. Viimeisten viikkojen aikana olemme soittaneet toisillemme useammin kuin edellisten kolmen vuoden aikana. Kävelen merenrantaan ja akku loppuu puhelimesta niihin aikoihin, kun olen saanut meren näköpiiriin. Mietin mitä oikeastaan paikasta välittyy videopuhelun kautta.

 

Sinivuokot ovat vaihtuneet valkovuokkoihin. Kevät auttaa ajan hahmottamisessa. Samoin pääsiäinen, vappu, äitienpäivä. Lähetän ääniviestejä uudehkon ystävän kanssa ja lähennymme niiden kautta. Kaikki uusi on tervetullutta. En enää seuraa uutisia joka päivä. Olen huomannut, että ryhmävideopuheluissa on helpompi olla, kun tekee samalla jotain materiaalista, kuten maalaa tai laittaa ruokaa. Kokoonnumme muun muassa lukiokavereiden kanssa, parhaimmillaan mukana on kymmenen ihmistä kuudesta eri kodista vappubrunssin merkeissä. Joidenkin puheluiden aikana isoäiti vilkuttaa ruudulla oleville kasvoille, toisinaan hän näkyy taustalla tai tulee sanomaan jotain, kun olen “kokouksessa”. Hänen etäkontaktinsa ovat lankapuhelimen tai postin päässä.

 

Jokin aika sitten poimin ensimmäistä kertaa korvasieniä, joiden myrkyllisyys tuntuu hallittavalta verrattuna virukseen. Ryöppään sienet kahdesti ja paistan ne sipulin kanssa. Amanda on hankkinut kotiinsa pussin, josta kasvaa osterivinokkaita, kun muoviin tekee reiän. Kuulemma ne kasvavat todella nopeasti ja ovat herkullisia. Olen nähnyt kuvia vastaavista pusseista maanalaisista sieniviljelmistä kertovassa artikkelissa. Keskustelemme sienirihmastoista, yhteydestä ja siitä mihin aikaan vuodesta mikäkin sieni nousee maasta. Metsähiiri livahtaa terassin laudoituksen alla.

 

 

Saan postia Hermionelta, jonka vastaus oli viipynyt pandemiaa edeltävältä ajalta asti ja keskustelu jatkuu. Olemme edelleen eri paikoissa, kuten yleensäkin ja kuulen, että hänen nimensä tarkoittaa kiveä. Jatkuvuus luo turvaa. Isoäidin Helsingin Sanomat -tilaus on käännetty mökkiosoitteeseen. Olen kiitollinen siitä, että saan todistaa kevättä, vaikka samalla olen huolissani muista lähellä ja kaukana, ihmisistä erilaisten kummallisten johtajien päätösten armoilla tai terveyspalveluiden ulottumattomissa tai ilman mahdollisuuksia vältellä muita.

 

Ajattelen viikko kerrallaan. Koitan pysyä siinä aikajanassa vaikka saan puhelun kahden aikavyöhykkeen päästä, että “ei sitten ehkä nähdä vuoteen”. Ennen poikkeustilaa on käyty neuvotteluja siitä miten kaukorakkauteen vaikuttaa se, että vältän lentomatkustamista. Odotan aikaa, kun on taas mahdollista tavata ihmisiä ilman, että joutuu miettimään onko itse tai toinen tartuntavaarassa. Tarve olla fyysisesti yhdessä muiden kanssa korostuu. Samalla poikkeusaika tuo ei-inhimillisen elämän etualalle. Kevään kasvu jatkuu.

 

Äitipuoleni lupaa tulla tuuraamaan minua mökille, niin joku on katsomassa isoäidin perään. Isoäiti on tasaisin väliajoin lähdössä taksilla jäätelölle tai ostamaan puutarhatarvikkeita, perunat kiehuvat niin kauan, että vesi haihtuu ja perunat muuttuvat hiiliksi. Voin viikon päästä tavata taas muita ihmisiä kaupungissa turvavälin päästä. Kun on ottanut jonkun vastuulleen, sitä on vaikea peruuttaa. Mietin sitä miten on tavallaan helpompi olla pandemiassa jonkun haavoittuvan kyljessä, niin että automaattisesti on toimittava mahdollisimman varovasti.

 

Seuraavana päivänä Korona todellistuu. Luen sosiaalisen median päivityksistä, että Ty on menehtynyt. Kasvot kuvassa ovat tutut. Olimme molemmat mukana kulttuuritoiminnassa Etelä-Lontoon Brixtonissa. En varsinaisesti tuntenut häntä, mutta muistan hänet hyvin. Katson tuttuja paikkoja Tyn Brixton Baby -biisin videolla hämmentyneenä ja tietoisena siitä, että hän oli tuolle alueelle tärkeä ihminen eivätkä videolla näkyvät paikat ole ennallaan ilman häntä. Luen päivityksistä, että Ty oli tunnettu alueen epävirallisena pormestarina. Hän oli ihminen johon luotettiin ja, jolla oli aina rakkautta ja myötätuntoa annettavanaan. Asuessani Brixtonissa viiden vuoden ajan olin vaikuttunut siitä miten monet alueen ihmiset pitävät yhtä ja miten he ymmärtävät, että on tärkeää antaa tilaa juhlalle haasteiden keskellä.

 

Mitä tulee kaiken tämän jälkeen, kun pääsemme taas kosketuksiin toistemme kanssa? Nyökyttelen toiveikkaana lukiessani Helsingin Sanomien artikkelia tuulisella pihalla. Sanomalehti kahisee ja linnut laulavat. Rosi Braidotti peräänkuuluttaa haastattelussaan “siirtymistä ihmiskeskeisestä ajattelusta todenmukaisempaan ajatteluun, jossa ihmistä ja luontoa, ihmistä ja eläimiä sekä ihmistä ja teknologiaa ei mielletä toisensa pois sulkeviksi käsitteiksi”. Artikkelin lopussa Braidotti pohtii ihmisten keskenäistä eloa koronan jälkeen solidaarisuuden näkökulmasta: “Siinä maailmassa ratkaisevaa ei ole enää etnisyyden, sukupuolen, kansallisuuden tai jonkin muun yksittäisen kategorian mukaan tapahtuva lokerointi” (Siren, HS 30.4.2020, A13). Mielessäni käyvät eri energiantuotantotavat, ennakkoluulot, lajien ja ihmisten väliset kumppanuudet ja epätasaiset hyötysuhteet, ihmis- ja paikkasuhteet, joita olen kokenut. Laaja kirjo, jossa kaikki osat ovat yhteydessä toisiinsa.

 

Etäyhteyksien kautta olemme myös kysyneet kysymyksiä monenlaisten olentojen ja ihmisten kanssa elämisestä. Olemme osallistuneet toistemme todellisuuksiin, sivunneet muiden todellisuuksia, jakaneet kuvia, tanssineet, soittaneet kitaroita, kuulleet uutisia, muistaneet, että paljon muutakin on meneillään kuin covid-19-epidemia. Materiaalista yhdessäoloa ei voi korvata. Samalla itsessäni on tapahtunut uudenlaista fyysisten välimatkojen hyväksymistä. Saunan lauteilla kuivuvat vadelman- ja koivunlehdet sekä nokkoset. Toivottavasti voit hyvin.

 

 

Tuuli Malla on esitys- ja installaatiotaiteilija / taiteellinen tutkija, joka työskentelee tällä hetkellä äänitaiteen ja liikkeen parissa. Pandemian aikana Malla on tehnyt yhteistyötä Lontoon ajoilta tutun runoilijan Amanda Mandelin kanssa. Kaukaisiin koralliriuttoihin kohdistuva empatia liittyy Water Bodies -kollektiivin projekteihin, joissa tutkitaan ihmisyyden ja meren tulevaisuutta vedenpinnan noustessa ja ihmisten antautuessa veden varaan.

 

Kiitos myös Jeeva_d:lle ja Hermione Spriggsille sekä muille, joiden nimiä ei ole mainittu.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT