Oikeus kuolla : Oikeus antautua elämälle – Emma Fogelholm
Oli äitienpäivä. Halusin käydä äitini luona, pötköttää hänen vierelleen sänkyyn, pitää kädestä kiinni, halata, osoittaa kiitollisuuttani, olla yhdessä. Jos toisin hänelle vahingossa koronatartunnan, olisiko se tragedia? Vaiko kenties hänen mielestään vapautus?
Äitiäni on suojeltu hoitokodissa viranomaisten päätöksestä yli kolme kuukautta. Hän ei dementiasta johtuen ymmärrä muuta kuin fyyisistä läheisyyttä, kosketusta. Hänen elämästään on korona-aikana hävinnyt kaikki yhteys siihen elämään jota hän eli.
Yhteikuntamme toimii hyvästä tahdosta mutta toimimmeko oikein? Kulttuurimme suhde elämään ja kuolemaan tulee näkyväksi. Tutkimusta on vaikka kuinka paljon siitä, että vanhukset sairaaloissa ja hoitokodeissa taantuvat ja kuolevat pois kun menettävät kosketuksensa elämään jota elivät. Korona-eristyksessä olettaisi tämän degeneratiivisen prosessin kiihtyvän entisestään. Vanhuksiamme suojellaan nyt koronakuolemalta – mutta se on loppujen lopuksi se sama kuolema joka heitä kuitenkin odottaa nurkan takana. Tai vuoden-muutaman päästä.
Kysyn itseltäni: kumpi on rankempaa – elää loppuun asti niin rakkaudentäyteistä elämää kuin mahdollista, tavaten puolisonsa ja muita rakkaita lähes päivittän, menehtyen mahdollisesti virustautiin – vaiko menettää kosketus elämään, kaiken yhteyden hiipuessa pois? Taantua pois yksinäisyydessä? Hoitokotiemme henkilökunta tekee hienoa työtä. Mutta eivät he ole vanhustemme lapsia eivätkä niitä lähiomaisia jotka jakaisivat ikä-ihmistemme kanssa pitkän historian, eikä heiltä voi odottaa että he pitelisivät kenenkään elämänlangan päätä.
Minua vihastuttaa että yhteiskunta suojelee äitiäni elämältä. Sillä elämään kuuluu kuolema. Siihen kuuluu kaikki tuo jolta suojellaan – kosketus, kontakti ja kuolema. En ole pyytänyt tätä suojelua, eikä äitini ole sitä pyytänyt. Ovet vain lukittiin viranomaispäätöksestä. Päinvastoin äiti aina sanoi, että pitäisi mennä istumaan jäälautalle kuten eskimot taannoin tekivät, sitten kun aika koittaa. Mutta kun iskee aivoverenvuoto ja sen päälle dementia, ihmiseltä häviää kyky tehdä päätöksiä. Voi vain maata ja odottaa että joku tauti tulisi ja hoitaisi homman kotiin. Ja siltä taudilta suojellaan nyt mitä päättäväisimmin hoitokodeissamme kuolemaansa odottavia ihmisiä. Mielestäni heiltä evätään perusoikeuksia: Oikeus elää ja oikeus kuolla.
Korona oli alussa tuntematon tauti. Tehtiin järkevästi ja pelattiin varman päälle. Pysäytettiin yhteiskunnan rattaat. Globaali reaktio koronavirukseen toi mukanaan kauniin välittämisen. Olemme puhaltaneet yhteen hiileen, niin kuin sota-aikoina ikään. Lojaliteetti jota olemme osoittaneet heikompia kohtaan, on ollut – oman äitini tilanteesta huolimatta – yleisesti ottaen kaunis ja koskettava kokemus.
Nyt dataa alkaa olla kasassa – kertomuksia sairastaneilta ja tervehtyneiltä, tilastotietoa kuolleisuudesta. Faktat osoittavat että koronakuolleisuus onneksi taitaa jäädä verrattain matalaksi. Suomessa kuolee yhä enemmän ihmisiä ihan tuttuihin juttuihin – liikenteessä, syöpään, verisuonitauteihin jne. Tiedämme myös että korona iskee oikukkaasti. Eniten vanhempiin mutta myös joihinkin nuorempiin. Näin on myös verisuonitautien ja syövän laita. Ne iskevät selektiivisesti ja eniten vanhempiin, välillä nuorempiinkin. Eikä kukaan kaikista yrityksistä huolimatta vielä tiedä varmasti miksi joku sairastuu syöpään ja toinen ei. Yhtälailla on vaikea tajuta miksi triathlonia harrastava, aerobisessa huippukunnossa oleva ihminen sairastaa koronaviruksen kovana tautina kun useimmat lapset ja monet aikuiset tuskin tajuavat saaneensa tartunnan.
Länsimaista kulttuuriamme leimaa korkean elintason mukanaan tuoma himo lukita edut. Olemme tottuneita siihen, ettei meillä ei enää ole montaa luonnollista vihollista. Villit eläimet ovat paenneet metsiin, nälänhätä ei tapa, seismiset mittauslaitteet ja säätutkat varoittavat äitimaan arvaamattomuuksista ja antibiootitkin yleensä purevat. Mitä tulee syöpään ja muihin tuttuihin tappaviin tauteihin olemme joutuneet hyväksymään vastenmielisen määrän avuttomuutta. Kykenemättömyyttä hallita elämää. Korona on uusi tauti joka kaikesta datasta päätellen valitettavasti vaikuttaa lukeutuvan samaan kategoriaan tuttujen tautien kanssa: Ei voi tietää.
Tähän asti olemme yrittäneet suojautua hinnalla millä hyvänsä. On hyväksyttävä ettei tulevaisuudessa voi. Yhteiskunnan rattaat voivat pysähtyä hetkeksi mutta tiedämme ettei se toimi jatkumona. Pahoja tauteja on aina väliajoin riehunut ihmiskunnan historiassa ja ennen oli vain annettava niiden riehua. Koronavirus voi iskeä juuri minuun. Korona voi tulla ja viedä. Syöpä voi tulla ja viedä. Verisuonitauti voi tulla ja viedä. Ei koskaan tiedä milloin aika on täysi.
Länsimainen kulttuuri on menettänyt kosketuksensa fatalismiin. Vanhan maailman hyväksyntään siitä, että kaikkeen ei voi, eikä pidäkään, yrittää vaikuttaa. Kaipaan juuri nyt lisää fatalismia tähän kollektiiviseen kokemukseemme.
Sitäpaitsi kaikki on niin suhteellista. Puhumme nyt taudista joka ei edes vaikuta useimpiin ja yleisesti ottaen jos vaikuttaa, ollaan muutaman viikon kipeitä ja sitten taas tolpilla. Yritän eläytyä aikaan, jolloin musta surma riehui Euroopassa tappaen jopa 60% väestöstä. Kun koleratartunnan saanut tiesi kuolevansa 48 tunnin sisällä. Tai tilanteisiin jotka ovat valloilla eri puolilla maailmaa tänäkin päivänä. Afrikkalaisviranomaiseen, joka kohautti olkapäitään kun sai kysymyksen siitä miten ollaan varauduttu koronaepidemiaan, sanoen: meillä on huolenamme jo ebola, kolera ja hiv. Ja se olkapäiden kohautus. Missä sielunmaisemissa liikutaan kun ei ehditä koronaa pelätä, eikä suojatoimiin perehtyä? Järeämmissä ainakin, mutta entä jos syvimmiltään myös terveämmissä? En voi olla kokematta länsimaailman aina vain jatkuvaa sätkyilyä koronan edessä jotenkin todellisuudesta irrallisena.
On aika tarkastella faktoja ja todeta ettei korona riehu kuin viikatemies pannen lakoon kaiken sivilisaation ympärillään. Hyväksyä että tämä virus on yhtä oikukas kuin muutkin tautimme,
eikä niinkään ihmiskunnan jatkumoa uhkaava super-rutto. On aika alkaa asettumaan siihen, että voimme elää sen kanssa. Joku voi sairastua vakavasti, useimmat ei. Vakavasti sairastuneille annetaan kaikki mahdollinen apu, aivan kuin syöpäpotilaille ja sydänkohtauksen saaneille. Joskus ei voida auttaa. Se on osa elämää.
Loppujen lopuksi jokaiselta meistä vaaditaan vain enemmän nöyryyttä elämän hallitsemattomuuden edessä. Koronaprosessisa olemme oppineet jo paljon. Siitä, kuinka pitkälle voimme mennä yhteiskuntana suojautuessamme elämän tuomia vaaroja vastaan, ja siitä, mikä mielestämme kuuluu elämänmakuiseen elämään.
Emma Fogelholm on täällä planeetalla oppimassa elämää. Yrittää tallata omaa tietään, ymmärtää olemisen syvintä olemusta. Haluaa Tammisaari Treatmentin nimissä luoda tiloja kohtaamisille ja kommunikaatiolle.Tanssi, taide, tantra, totuus & nöyryys… kaikki mikä saa minut kehoon ja todellisuuteen ja pois mielen luomista laatikoista on agendalla!