Elämän ja kuoleman kysymys – Timo-Veikko Pasanen

Kuolema on ollut minussa läsnä koko aikuisikäni. Vaikken sitä sen nuorempana täysin tajunnutkaan, kuolema on tietysti ollut läsnä koko elämäni ajan. Sehän on koko jutun juju – elämän suola. Ensimmäisen kerran käsitin ja todella tunsin kuoleman lopullisuuden täysi-ikäisyyden kynnyksellä, jolloin minulla oli ensimmäinen ikäkriisini. Katsoin tuolloin kuolemaa käsitteleviä elokuvia ja itkin krokotiilin kyyneleitä. Sen jälkeen kielsin kuoleman ja kahmin elämää ja uusia kokemuksia. 

 

Moneen vuoteen ainoa asia, joka sai minut itkemään oli vanhempieni kuoleman ajatteleminen. Maailmanlopun, sotien, politiikan, ympäristötuhojen ja saasteiden sekä koko valuvirheisen systeemimme ajatteleminen aiheutti minussa turhautumista ja vihaa ja lopulta välinpitämättömyyttä ja nihilismiä. Yliherkkyys muuttui kovaksi kuoreksi. Millään ei ollut mitään väliä, joten menköön koko paska, minä ajattelin. Aioin nauttia niin paljon kuin pystyisin ja niin kauan kuin vain ehtisin! 

 

Seuraava ikäkriisini koitti vajaa kolmikymppisenä. Olin kärsinyt lievistä ja kausittaisista masennuksista säännöllisesti, mutta tuolloin masennuin vaikeasti. Jo vajaan vuoden päästä masennus uusiutui keskivaikeana. Olin silloin valmiimpi ja kykenevämpi tekemään muutoksia, joita masennus kutsuu tekemään. Nykyään masennus tarkoittaakin minulle elämän oppituntia. Se kertoo siitä, että jokin on vialla, jokin jota täytyy muuttaa tai tulen olemaan siinä samassa paikassa, siinä samassa pohjattomassa surussa ja tuskassa yhä uudestaan ja uudestaan. Minulle masennuksen selättäminen tarkoitti aluksi yksinkertaisia asioita, kuten liikuntaa, ihmisten näkemistä ja yleisesti ystävällisyyttä ja hyvään pyrkimistä. Masennus ei ole mitään rakettitiedettä, eikä toisaalta yksinomaan aivokemiaa, enkä usko, että sitä voi pelkästään lääkitä pois. Sen voi peittää, muttei parantaa lääkkeillä. Siihen tarvitaan myös aikaa, apua ja tekoja – konkreettisia muutoksia. 

 

Aiemmin olin syyttänyt olosuhteita ja yhteiskuntaa. Olin valittanut oman pääni sisällä siitä, mikä kaikki on maailmassa vialla ja mitä kaikkea pitäisi muuttaa kykenemättä itse kuitenkaan minkäänlaisiin merkittäviin muutoksiin omassa elämässäni. Ensimmäisellä kerralla en pyytänyt lainkaan apua. Olin kykenemätön toimimaan. Itkin hallitsemattomasti puoli vuotta joka ikinen päivä. Kun toisen kerran pyysin apua, en saanut sitä tarpeeksi. Lopulta ajauduin entistä syvemmälle. Kun sitten kolmannella kerralla olin pohjalla ja pyysin apua, sain sitä enemmän kuin olin osannut kuvitellakaan. Omalla kohdallani se kuitenkin edellytti kaikista ehdoista luopumista ja kaiken tutun taakse jättämistä. Olin ajautunut jo niin syvälle, ettei mikään muu olisi toiminut. 

 

Nyt olen neljättä vuotta samalla tiellä ja elämäni on parempaa ja tasapainoisempaa kuin koskaan aiemmin. En ole ollut masentunut kertaakaan. Teen edelleen töitä samojen asioiden ja luonteen vajavuuksien kanssa kuin aiemminkin. Erona on se, että nyt todellakin tiedän mitä teen ja miksi. Kuolema ei enää pelota minua. Olen myös ymmärtänyt sen, etten ennen pelännyt kuolemaa vaan elämää. Kuoleminen nyt toki harmittaisi minua, sillä on vielä niin monia asioita ja unelmia, joita kohti haluan pyrkiä, joita haluan saavuttaa. Jollain tasolla koen kuitenkin hyväksyneeni kuoleman. Kaikki mitä teen, mihin pyrin, mitä ja miten teen ja mihin haluan käyttää jäljellä olevan aikani täällä pohjaa siihen – kuolemaan. Mutta se ei ole myrkyllistä kuten ennen, se on hedelmällistä. Kuolema antaa merkityksen. 

 

Korona-aika on ollut minulle suhteellisen helppoa, sillä nyt minulla on vertaistukiverkosto, joka on reagoinunt tilanteeseen asian vaatimalla vakavuudella. Vaikka tämä kaikki onkin ennen kokematonta, on tämä minulle myös hyvin tuttu tilanne. Olen ollut täällä ennenkin. Olen ollut yksin neljän seinän sisällä pimeässä luolassani eristyksissä vuosia sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti. Enkä silloin edes tajunnut kuinka paljon tarvitsen toisia ihmisiä. Olin tiedostanut sen asiana ja faktana, mutta en tunteena, joka ohjaisi minut muutoksiin, jotka olisivat väliaikaisten ja vahingollisten sijasta kestävämpiä. Sairaalla tavalla jopa nautin yksinäisyydestä ja uhriutumisesta samalla kun kielsin sen kaiken ja jatkoin hitaan itsemurhani suunnittelemista. En tietenkään nauti tästä nykyisestä koronatilanteesta. Tämähän on juuri sellaista, josta olen pyrkinyt pienin askelin pois. Varsinkin alussa kaduilla käveleminen oli outoa. Asiat vaikuttavat minuun enemmän kuin ennen ja se, että joka toinen vastaantulija näyttää kuin peuralta ajovaloissa, vaikuttaa minuun. Ennen en olisi piitannut paskaakaan. Olihan minulla minun omat murheeni. 

 

Kun yksin kotona märehtiminen alkoi vaikuttaa minuun negatiivisesti sain vihdoin aikaiseksi tehtyä sen, mitä oli jo pari vuotta pitänyt tehdä – aloin kävelemään metsässä sekä pyöräilemään pitkin pitäjää. Olen käynyt paikoissa, jonne en koskaan ennen ole vaivautunut. Tämä kevät on ollut kaunein, jonka muistan. Olen nähnyt luonnon heräävän henkiin aivan toisella tavalla kuin ennen. Olen saanut seurata sen hidasta heräämistä ja eloon elpymistä päivä päivältä. Se on saanut minut haluamaan päästä syvemmälle luonnon armoille erämaahan, jossa selviytymisvietti todella nousee esiin. Ehkä tulevan Lapin vaelluksenkin voisi nyt nähdä enemmänkin harjoituksena ja varautumisena tulevaan katastrofiin kuin vain vanhanaikaisena seikkailuna ja kaupunkilaisen yrityksenä palata edes pieneksi hetkeksi takaisin luontoon. Kuka tietää mitä tulevaisuus tuo? 

 

Toivoin vain, että tällaisina aikoina, kun kuolema on kaikkialla läsnä, tapahtuisi myös kipeästi kaipaamiamme yhteiskunnallisia muutoksia. Me kaikki tiedämme, ettei näin voi jatkua, mutta emme osaa kuvitella muutakaan – tai ainakaan toimia kollektiivisesti tavoilla, jotka mahdollistaisivat muutoksen. Kriisi on kuitenkin paras mahdollisuus muutokselle. Väitänpä jopa, ettei ilman kriisiä voi radikaalia ja äkillistä muutosta parempaan edes tapahtua. Ei omalla kohdallani, eikä globaalisti – niin ylhäällä kuin alhaalla. Jos emme tästä kriisistämme tee tarvittavia johtopäätöksiä sekä muutoksia, tulemme olemaan täällä yhä uudestaan – tavalla tai toisella. Kunnes emme ehkä enää ole, emme ainakaan sivilisaationa tässä muodossa. Johtuuko se sitten jostain globaalista katastrofista vai globaalista vastuunotosta, sitä on vaikea tässä vaiheessa sanoa. 

 

Pohdin omassa elämässäni paljon sitä, mikä olisi se kaikista paras tapa toimia, jos haluaa rakentaa parempaa maailmaa. Onko se pienten ja ystävällisten tekojen tekeminen omassa lähipiirissään ja – ympäristössään? Onko se realismia vai idealismia vai niiden jonkinasteinen yhdistelmä? Kannattavatko taiteelliset pyrkimykseni, jos niistä ei koskaan tulekaan mitään tai jos kukaan (tai siis riittävän moni) ei koskaan näe kirjoituksiani? Mikä on musiikin voima? Kuinka se on mitattavissa? Latauksina vai hurmioituneina kuulijoina keikan jälkeen? Mihin käytän oman aikani? Mikä on vain omaa halua, egoa ja nautintoa ja mikä taas sellaista, joka vaikuttaa positiivisesti maailmaan? Missä menee raja? Mikä on se kaikista paras ja tehokkain tapa toimia? Mikä vaikuttaa kaikista eniten kaikkein useimpiin, ja mikä on mahdollista toteutttaa onnistuneesti? Entä jos epäonnistun? Ainoa vastaus, johon lopulta aina päädyn on, että on vain pakko yrittää. Muuten ei voi tietää. Muuten en ole osa posiitivista muutosta parempaan. Ja muuten koen lopulta liikaa tyytymättömyyttä itseeni. 

 

Olen edelleen erittäin tietoinen yhteiskunnallisista epäkohdista, mutta en enää syytä yhteiskuntaa tai koronavirusta omasta pahasta olostani. Sen sijaan teen asialle jotain, koska paha olo on viesti. Tämäkin on viesti. Elämää (ja koronavirusta osana sitä) voi pelätä, koska mitä muutakaan se tarkoittaa kuin muutosta ja kuolemaa? Se on kuitenkin turhaa. Elämä ei. 

 

* * * 

 

Timo-Veikko Pasanen (FM) on entinen bilejärkkäri, joka nykyään pyrkii luomaan parempaa maailmaa mm. vaikuttamalla humaanimpaan päihdepolitiikkaan, kirjoittamalla utopia-manifestia ja olemalla muutenkin mukava tyyppi. 

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT