Hidastuminen – Marja Kuronen
Minä olen tuhansien muiden suomalaisten lailla innostunut tänä keväänä puutarhanhoidosta. Istukassipulit ovat kuulemma loppu kaikkialta ja puutarhatarvikkeista oli valittava ne mitä on jäljellä. Poikkeuksellinen kevät on saanut ihmiset katsomaan lähelle. Maailma on tuntunut kutistuvan oman lähiympäristön kokoiseksi. Vähäheikkilän kaupunginosamme Turussa on yhtäkkiä koko elinpiirini. Aiemmin matkustin monta kertaa viikossa Helsinkiin ja nyt retki naapurikuntaan tuntuu melkein ulkomaanmatkalta. Aika tuntuu hidastuvan ja lähellä olevat asiat näyttäytyvät kirkkaammin ja elämän arvotkin tuntuvat kirkastuvan. Pidän tästä kylämäisyydestä ja yhteisöllisyydestä jota tämä aika tuottaa, jopa autojen melu on vaimentunut kun ihmiset eivät enää aja töihin aamuisin. Samalla kuitenkin poden huonoa omaatuntoa, saanko nauttia koronan tuomasta hitaudesta ja hiljaisuudesta kun se tuo mukanaan niin paljon kärsimystä monille ihmisille?
En tiedä saanko satoa kaaleista, porkkanoista, salaatista ja yrteistä jotka istutin. Jollain tavalla elämän vaaliminen, tai ainakin sen yrittäminen kasvien muodossa on minulle kuitenkin tärkeää juuri tänä keväänä. Toisaalta juuri nyt siihen on myös aikaa. Kesälle ei voinut tehdä reissusuunnitelmia, kun ei ole voinut olla varma pääseekö mihinkään lopulta lähtemään. Parin kilometrin päässä sijaitseva puutarhapalsta alkaa vaikuttaa ulkomaita kiinnostavammalta kesäkohteelta. Palstamme tarjoaa jonkinlaista perusasioihin palaamista ja samalla se nostaa korona-arkeen juhlaa, onhan aarin palstamme avajaisissa tietysti kuoharitarjoilu.
Kälyni äiti kuoli tänä keväänä, ei koronaan mutta yllättäen. Välittömien kuinka hän voi, tarvitsevatko he apua -ajatusten jälkeen mieleeni nousi väistämättä: “Tänä poikkeusaikana! Saisinkohan kuulla kuinka muistotilaisuus järjestettiin, onnistuttiinko hautausrituaalien järjestämisessä niin että tapahtuma oli merkityksellinen osallistujille?” Tämä aika olisi äärimmäisen kiinnostavaa tiedonkeruun aikaa. Juuri tämäntyyppisiin ilmiöihin viittasin kun kirjoitin vuosi sitten opinnäytetyössäni hautausrituaalien digitalisoitumisen mahdollisuuksista ja siitä kuinka kuolleisuus on helposti ennustettavissa –ellei vastaan tule villejä kortteja kuten pandemioita. Kuitenkaan, en halua olla haaskalintu joka hyötyy toisten menetyksistä. En vaikka tarkoitusperäni ovat hyviä. Haluan työlläni olla kehittämässä hautauspalveluja ja rituaaleja jotka ovat ihmisille tärkeitä ja joiden avulla he voivat käsitellä menetystään. Haluan olla mahdollistamassa sitä, että eri tahoilla on valmiudet ja työkalut muuttaa tarvittaessa hautaamisen tapoja ja suremisen rituaaleja myös poikkeusoloissa. Koronakokemusten keräämisen aika on myöhemmin, kun ihmiset ovat valmiita niistä puhumaan. Veljen vaimo tosin tiesi toiveeni ja osasi itse soittaa ja kertoa kokemuksistaan. Hänen tapauksessaan hautajaiset olivat sujuneet onnistuneesti poikkeusoloista huolimatta.
Pidin toukokuussa kirjoituslomaa töistä ja kirjoitin artikkelia hitaudesta ja hautaamisesta: siitä kuinka hidastaminen voi auttaa käsittelemään menetystä. Samalla hidastin omaa elämääni ja asuin Köyliössä talossa jonka arki kului pönttöuuneja lämmittäen ja kirjoittamisen ohella perustarpeista huolehtien. Hidastaminen pakottaa ajattelemaan ja pysähtymään tärkeiden, jopa kipeiden, asioiden äärelle. Useimpien ihmisten elämässä tämä kevät on ollut hidastamisen aikaa. Minä ehdin ajatella miksi alunperin päädyinkään valitsemaan tutkimusaiheekseni hautaamisen ja surun rituaalien muotoilun tutkimisen. Vastaus on niin itsestään selvä että sen pakenemiseen on tarvittu todella kovaa vauhtia: koska käsittelen aiheen kautta osittain myös omia menetyksiäni.
Marja Kuronen on palvelumuotoilija ja väitöskirjatutkija joka haikailee metsän keskelle.