42 – Mikko Manka
Täytin tänä keväänä 42 vuotta.
Korona-ajan syntymäpäivät toivat samalla lapsuudesta yllättävän muiston: isäni oli aikanaan varma, että kuolee 42-vuotiaana. Hän oli omassa nuoruudessaan nähnyt tästä jonkinlaisen enneunen, joka oli niin vahva, että unikokemus ja tarina jäivät elämään. Ja tänä keväänä se sitten ponnisti esille muistojeni virrasta, kun itse saavutin tuon saman iän.
Kenties muisto on ollut sisälläni asuvan lapsi-Mikon pelkona, jossain syvällä. Lapsen aivot tuntuvat tallentavan herkästi pelottavia asioita, sillä ei tästäkään enteestä varmasti montaa kertaa puhuttu. Ja jos puhuttiin, niin jonkinlaisena isän puolen suvulle tyypillisellä hirtehishuumorilla. Ehkä tälle numerologis-maagiselle ennustukselle toi lapsen mielessä lisäpontta se, että isäni veli kuoli 42-vuotiaana. Tiedä häntä.
Keväällä maailmalta ympäriinsä levinneet kuvat täpötäysistä sairaaloista, ruumishuoneista ja ihmisistä jonottamassa omaistensa tuhkauurnia ovat tuoneet kuoleman lähelle ympäri maailmaa – etenkin yhteiskunnissa, jossa se normaaliaikoina on enemmän tai vähemmän siivottu pois ihmisten silmistä. Itselläni korona käynnisti kovan uutisseurannan lisäksi pohdintoja kuolemasta ja omasta suhteestani siihen. Mistä oma ’kuolemasuhde’ oikeastaan syntyy?
Sukutaustalla on varmasti merkitystä. Äitini puolen suvun kuolemasuhteesta en osaa juuri sanoa mitään, kun ainoa äitini elossa olleista vanhemmista, mummuni, kuoli ollessani vasta viiden vanha. Hautajaisia äitini puolen suvussa on toki pidetty paljonkin, joten sillä tavalla kuoleman kohtaaminen on myös tuon puolen suvussa tullut tutuksi. Laskinpa joskus takavuosina, että hää-hautajaisosallistumissuhteeni oli hautajaisten riemukulkua: olin ollut hautajaisissa huomattavan paljon häitä useammin. Tilanne on toki tasoittunut vuosien varrella, mutta laskematta tarkemmin sanoisin silti, että tummanpuhuvissa merkeissä mennään edelleen. Äidin puolen suvussa kuolemasta puhuminen isovanhempien kanssa jäi omalta osaltani kuitenkin nollaan. Niinpä sukutaustani osalta pisimmät ja merkittävimmät kuolemakeskustelut on käyty isän suvun puolella.
Isäni äiti oli ainakin jossain määrin uskonnollinen – varmaan aika perinteisellä suomalais-luterilaisella tavalla: usko tarjosi hänelle kiitollisuuden ja perusturvallisuuden lähteen. Hän kävi silloin tällöin kirkossa, joka oli kivenheiton päässä hänen kotoaan. Kalevan kirkon kellojen lyönnit lauantai-iltaisin ja sunnuntaiaamuisin kuuluvat lapsuuden äänimaisemaan. Muistan mummuni ottaneen myös meidät lapset mukaan kirkkoon, silloin kun vielä lähdimme eli varsin pieninä. Kalevan kirkon erikoinen arkkitehtuuri tuli tuolta ajalta tutuksi. Mummuni opetti minulle myös oman iltarukouksensa ja tähdensi sen merkitystä. Sanat ovat vieläkin mielessäni ja suojeluksesta puhuttiin.
Juuri tämä iltarukous oli asia, joka jäi lapsen mieleen maagisena elementtinä: loru oli syytä toistaa joka ilta, jottei mitään pahaa sattuisi itselle tai läheisille. Kuolema oli kenties peloista suurin. Ehkä tätä iltarukousta voisi kuvailla jonkinlaisena sanallisena fetissinä, jonka voima rakentui menettämisen pelolle ja jonka tarkoitus oli maagisesti torjua kuolemaa ja muita ’pahoja’ asioita – sellaisena kuin ne lapsen silmissä hahmottuivat. Mummuni ajatus tuskin oli näin yksioikoinen ja hänen tarkoituksensa oli varmasti hyvä ja vilpitön. Lapselle rukous kuitenkin näyttäytyi tällaisena magiana ja sitä myöten Jeesus eräänlaisena keisarihahmona, joka voisi joko kenen tahansa kohdalla kääntää peukalon ylös tai alas aitoon gladiaattorimalliin.
Iltarukousmuoto aiheutti myös visaisen kysymyksen: keitä kaikkia ihmisiä pitäisi suojelusta varten erikseen mainita vai riittäisikö vain yleinen maininta? Muistan pohtineeni tätä pitkään. Lapsuuden litaniaan tulikin aina lisää ihmisiä sen mukaan, kun elämään tuli uusia ihmisiä – myös lemmikkieläimet olivat pikku-Mikon listalla. Varmuuden vuoksi lisäsin läheisten listan lopuksi maininnan ”kaikista maailman ihmisistä ja eläimistä.” Eipä olisi ainakaan sitten minun syytäni, jos maailmassa tapahtuisi pahoja asioita, joita uutisista ja sanomalehdistä sai nähdä. Eräänlainen lapsuuden iltarukousten vastuuvapauslauseke.
Mielenkiintoiseksi mummulani kuolemakäsityksen tekee se, että vaarini oli aivan toista maata: hänen suhtautumisensa kuolemaan oli fatalistinen. ”Kun puu kaatuu, siihen se jää”, on jäänyt vaarini toteamuksena mieleen jo pienenä, ja lausetta toisteltiin usein. En tiedä, missä määrin tämä suhtautuminen, tai ainakin sen mielenosoituksellinen ilmaiseminen, oli myös vaarini tapa ’ärsyttää’ eri tavalla ajatellutta mummuani. Osa pitkän parisuhteen dynamiikkaa.
Vaarini fatalismi oli kuitenkin syvällä ja paljon laajempaa sorttia kuin tietoinen ärsytystekijä. Näin jälkikäteen ajateltuna yhdistän sen ainakin antiikin stoalaiseen perintöön: vaarini oli nimittäin Klassillisen lyseon kasvatteja. Latinan opiskelu ja antiikin kreikkalais-roomalaisen maailman stoalainen ihannoiminen yhdistettynä 1920–30-lukujen nationalistiseen koulutukseen lienee opettanut, tai vähintäänkin vahvistanut kenties jo luonteessa ollutta, fatalismia. Todennäköisesti vähän kumpaakin. Itse myös historiaa opiskelleena uskon siihen, että olemme kaikki jossain määrin myös aikamme ja meitä ympäröivän yhteiskunnan tuotosta – toki tulkinnat ajasta ja yhteiskunnastamme eroavat, jolloin johtopäätökset ja toiminta ovat erilaisia.
Niin tai näin. Vaarini suhtautuminen kuolemaan ja vainajiin on varmasti antanut elementtejä omiin ajatuksiini kuolemasta – myös jonkinlaista taakkasiirtymää. Ainakin kuolemaan liittyvä erittäin musta hirtehishuumori on selvästi vaarini peruja ja tapa, jonka olen omaksunut. Sen käyttöä toki täytyy vähän säännöstellä, tilanteesta riippuen. Toinen vaarini perintö on, että jokajouluisilla kynttilöiden viemisillä haudoille puhumme vanhempieni kanssa siitä, kuinka tällaiset hautausmaakäynnit olisivat vaarini mielestä olleet ”vainajien palvontaa” – turhaa toimintaa, koska kuolleet eivät siitä mitään ymmärrä.
Vaarini ei olisi halunnut hautakiveä lainkaan, vaan ainoastaan pienen muistolaatan. Osoituksena ihmisenä olemisen ristiriitaisuudesta hän olisi kuitenkin halunnut sen 1980-luvulla kuolleen poikansa viereen. Tässä toiveessa kohtalo kuitenkin nauroi vainajien palvontaa vastustaneelle vaarilleni: Vanha muistolehto oli täynnä; tuhka ripoteltiin ja muistolaatta asetettiin lopulta vastakkaiselle puolelle hautausmaata.
Vaarini ehdoton ajatus hautakäynneistä kuolleiden palvontana ei ole kuitenkaan jäänyt itselleni käyttöön, vaan päinvastoin: näen hautausmaalla käymisen mahdollisuutena käydä läpi omia muistoja ihmisistä, jotka ovat jossain vaiheessa olleet läheisiä itselle. Toisaalta vaarini materialismin vaikutusta on, etten usko hautausmaan vainajien sen kummemmin piittaavan, palaako haudalla kynttilä vai ei. Mutta maailmassamme vielä eläville nimi ja vuosiluvut kyltissä tai kivessä antavat mahdollisuuden muistamiseen, muistelemiseen ja, ainakin omalla kohdallani, myös oman kuolevaisuuden kohtaamiseen.
Vaarini oli ja isäni on latinisti, niin koin itsekin lukioaikana jonkinlaista sisäistä pakkoa latinan opiskeluun – ei siihen kukaan ikinä pakottanut. Jollain tavalla latinan opiskelu kuitenkin ilmensi suvun ja sukuperinteiden jatkuvuutta. Ehkä juuri näistä sukuperinteistä ja klassisen sivistyksen ihanteesta imin sitten itseeni myös kuolemaan – ehkä tunneilmaisuunkin – liittyviä, stoalaisesti värittyneitä ihanteita.
Muistan myös, kuinka ylipäätään stoalaisuus oli lukion loppupuolella ja yliopiston opiskeluissakin vielä itselleni kova juttu, kenties jonkinlainen ihannesuhtautuminen asioihin. Hommasinkin aiheesta useita perusteoksia, jotka tietysti monipuolistivat käsityksiäni ja osoittivat, kuinka naiivisti olin koko asian ymmärtänyt. Näin parinkymmenen vuoden jälkeen naurattaa, kun muistan näennäisen huolettomasti kuolemaan suhtautuvana, itsevarmana historianopiskelijana käyttäneeni sähköpostiallekirjoituksena runoilija Marcus Annaeus Lucanuksen lausahdusta: ’Victurosque Dei celant, ut vivere durent, felix esse mori”. Vapaasti suomennettuna tarkoittaa, että jumalat ovat salanneet ihmisiltä kuoleman suloisuuden, jotta nämä jaksaisivat elää.
Vaikea sanoa jälkikäteen, kuinka tosissani tuon suhteen olin, mutta ehkä ajatus tuntui nuoruuttaan kiihkeästi elävän opiskelijan mielestä jollain tavalla elähdyttävältä ja lohdulliselta. Ainakin se tuntui ’hienolta’. Nuoruuden ehdottomuuttahan ajatuksen hyväksymisessä on: joko elät täysillä tai kuolet. Ja kuoleminenkaan ei haittaa, koska sehän on vain suloista. Melkoisen mustaa tai valkoista.
Isovanhempien kuolemat vuonna 2002 muuttivat varmasti kuolemasuhdettani. Jos kuoleman ajattelee sukupolvia enemmän tai vähemmän tasaisesti niittävänä viikatemiehenä, niin ennen isovanhempien kuolemaa sen etäisyys omaan elämääni oli kaksi sukupolvea. Olin siis näennäisesti turvassa. Tietysti aina olen suhtautunut kuolemaan tiedollisesti niin, että se voi osua milloin vain, mutta tunnekokemuksena se tuli kuitenkin lähemmäs. Yhtäkkiä yhtä sukupolvea ei enää ollutkaan ja seuraava kuoleman kohtaava sukupolvi, todennäköisyyksien mukaan, olisikin jo vanhempieni ennen omaa vuoroani. Yksittäisiä, monesti traagisia, kuolemantapauksia on jo omassa sukupolvessani ja ystäväpiirissänikin ollut, mutta hieman tarkkuustasoa heikentämällä näen kuitenkin kuoleman kunkin sukupolven vuorollaan kohtaavana hahmona. Ehkäpä juuri tästä ajatuksesta johtuen nuorten ihmisten kuolemat tuntuvat yleisesti ottaen traagisemmilta kuin iäkkäiden.
Tällainen kuoleman sukupolviajattelu on ehkä saanut vahvistusta historian opiskelusta, jossa katseen kohteena olivat yleensä menneiden sukupolvien teot tai tekemättä jättämiset. Muistan gradua tehdessäni ja 1900-luvun alkuvuosikymmenten lehtiä lukiessani ajatelleeni, että kukaan lehtiartikkeleita kirjoittaneista tai artikkeleiden kertomista henkilöistä ei ole enää elossa. Heistä lukiessani kuolleet hahmot kuitenkin nousivat hetkeksi eloon ja pois unohduksesta, ainakin omassa mielikuvituksessani – ja graduni sivuilla. Menneisyyteen katsoessa kuolema on lähes väistämättä jossain muodossa läsnä. Samalla historiantutkimus on kuitenkin konkreettisesti näyttänyt itselleni, että kuolema ei välttämättä tarkoita unohdusta, vaan ainoastaan jonkinlaista ’toiminnan piirtojäljen’ loppumista. Oman elämän toimintaa ja elon suhteellista lyhyyttä se on kyllä pannut ajattelemaan.
Ehkä samanlaisten ajatusten heräämisestä johtuen olen pitänyt myös hautausmaista. Tampereella Kalevankankaan hautausmaa onkin kuulunut pitkään yhdeksi kaupunkikävelyideni lempikohteista. Siinä missä tuttujen haudat antavat aiheen omiin muistoihin ja muisteluun, niin vieraiden hautakivien katselu, tai ylipäätään näkeminen, voi olla todellinen memento mori -hetki. Samalla vanhojen hautakivien ammattimerkinnät antavat hyvän muistutuksen elämän mortaliteetin sataprosenttisuudesta: kivipaasi voi johtajalla olla hienompi, mutta olotila ei ole vieressä makaavaa torpparia kummempi.
Ikääntyessä oma keho tuntuu myös antavan näitä muistutuksia. Vartalo, joka nuorena tuntui, kliseisesti ilmaistuna, voittamattomalta, ei toimikaan enää samalla tavalla kuin aiemmin: palautuminen kestää ja erikoisia kiputuntemuksia on huomattavasti enemmän kuin ennen. Tämä koettu rapistuminen panee myös miettimään – vielä kun laittaisi toimimaan – että jos en nyt huolla kehoani, niin kohta on liian myöhäistä. Ehkä oma havaintoni on varsin yleinen tuntemus, joka näyttää ajavan kaltaisiani nelikymppisiä miehiä uusien liikuntaharrastusten pariin. Esimerkiksi matkapyöräily on kaveripiirissäni noussut varsin suosituksi. En väitä, että tässä olisi kuolemanpelkoa, mutta kenties jotain oman kuolevaisuutensa tunnistamista kuitenkin.
Koronakevät toi kuolevaisuusajatukseen ja omaan kuolemasuhteeseen varmasti jonkun lisämausteen – epätodelliselta ja kaukaiselta tuntunut pandemian mahdollisuus olikin yhtäkkiä tosiasia. Infektion levitessä vauhdilla huomasin eniten huolehtivani riskiryhmiin kuuluvien läheisteni mahdollista sairastumista ja kuolemista. Varmasti tässäkin taustalla oli menettämisen pelko. Samalla havaitsin vaarini vanhan fatalismin nousevan omalla kohdallani pintaan: jos varotoimista huolimatta korona osuu kohdalle, niin minkä sille sitten voi. Olen saanut elää hyvän elämän ja olenhan sopivasti 42-vuotias.
Mikko Manka (s. 1978) on historian ja matkailun tutkija sekä intohimoinen höyrylaivatyöläinen.
LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT