,

Jatkuvuus – Roosa Valkila

Minun elämäni ei ole muuttunut juuri ollenkaan rajoitustoimenpiteiden vuoksi. Teen samoja asioita kuin ennenkin, nukun, syön, ulkoilen, kirjoitan ja viestittelen kavereiden kanssa. Pidän kiinni normaalista elämästä myös siksi, että se luo tietynlaista jatkuvuuden tunnetta. Rutiinit tuovat turvaa, päivärytmin ylläpitäminen on hyväksi terveydelle.

Mitä sitten tapahtuisi, jos niistä ei pitäisikään kiinni? Alkaa häilymään rajalla, aika mataa eteenpäin kuin sen näkisi valuvan sormiensa välistä, miksen vain viskaisi sitä pois? Ettei minun tarvitsisi enää odottaa ikuisesti parempaa, helpotusta, lohdutusta.

Leijumme tyhjyydessä koska elämä pelottaa, vaikka väitämme, että kuolema on se joka pelottaa. “Mieluummin kuolisin kuin…” “Olisin voinut kuolla häpeästä.” Ilmaukset ovat saattaneet jäädä kieleemme historiasta, jolloin kuolema oli läsnä aivan eri tavalla. Ihan kuin se silloin olisi mielletty osana elämää, mutta entä nykyään? Se on jotain erillistä, josta ei puhuta muuten kuin kepeällä sävyllä yhteyksissä, joissa ei ole oikeasti kysymys kuolemasta.
Mikä meitä tosiasiassa pelottaa?

En voi sanoa, mikä sinua pelottaa, mutta kerron, mikä minua pelottaa. Totuus. Ja toisaalta se, ettei totuutta ole. Lopullisuus. Epävarmuus. Ja nuo jos jotkin asiat ovat jatkuvia. Mutta onko kaikki sitten pysyvää, jos elämän ja kuoleman sykli on jatkuvuus itsessään?

Esitän kysymyksiä, koska oikeita tai vääriä vastauksia ei välttämättä ole. En usko, että toinen meistä tietää paremmin kuin toinenkaan, mitä rajoituksia puretaan tai tulee seuraavaksi. Kuka sairastuu? Mitä kaikkea virus vie mennessään? Mikä on ihmiskunnan kohtalo tämän ja muiden yhteiskunnallisten, meitä kaikkia koskettavien kysymysten edessä?

Koronan myötä olemme samassa veneessä, me suomalaiset, eurooppalaiset, miksei koko maailman asukkaat, ihmiset ja tietyt toisetkin lajit. Toivon, että tämä tilanne saisi meidät huomaamaan, kuinka inhimillinen kärsimys ei valitse uhrejaan, kuinka sillä valitettavasti on väliä, mihin maailmankolkkaan satut syntymään. Tänä aikana ja muulloinkin. Korona tekee näkyväksi meistä vähäosaisemmat, sekä paikallisesti että globaalisti, eikä se siksi ole mielestäni pelkästään huono asia.

Minä en pelkää koronaa. Sairastutaan jos sairastutaan, ei luonnon voimia ihminenkään voi loputtomasti hallita. Eletään päivä kerrallaan, kunkin päivän olotilojen mukaan, millainen sää on kehossamme, mielessämme. Sopii minulle. Olen lopettanut odottamasta parempaa, helpotusta, lohdutusta. Se ei tule odottamalla, unelmat eivät täyty pelkäämällä, maailma ei parane murehtimalla sen tilaa. Vaikka nämäkin asiat ajoittain kuuluvat elämään, ja se täytyy hyväksyä. Siksi nousen sängystä, seison sanojeni takana ja otan vastuun valinnoistani. Tänä aikana ja muulloinkin. Autan itseäni näkemään, ja samalla toivon auttavani muita näkemään. Ilman sitä on vaikeaa alkaa tekemään, mikä ikinä sitten onkaan pyrkimyksesi.

Ja vaikka mitä tapahtuisi, maailmaa on vaikeaa saada suistumaan kiertoradaltaan. Elämämme ei lopu koronaan, tai mihinkään muuhunkaan, koska minusta tuntuu, että jatkuvuus huolehtii siitä. Tuntuu luonnolliselta jatkaa arkisia toimintoja muuttuvissakin olosuhteissa. Tuntuu luonnolliselta jatkaa hengittämistä. Tuntuu luonnolliselta jatkaa unelmoimista.

 

Roosa Valkila on Helsingin Käpylässä Yhtenäiskoulun 9. -luokkaa käyvä intohimoinen kirjoittamisen harrastaja, joka suunnittelee runokokoelman julkaisemista ja viettää vapaa-aikaansa muun muassa kävelemällä metsässä.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT