Katsokaa, kun Bella Ciao kajahtaa! – Johanna Sumiala
Poikkeusolot ovat päättyneet, julisti media kesän korvalla. Elämä, täällä meillä Suomessa, näytti ainakin hetkellisesti palautuvan siihen, mitä olin tottunut kutsumaan normaaliksi. Uutiset kertoivat, miten ravintolat ja terassit täyttyivät, kuinka urheilukilpailujen katsomoista kannustettiin taas kotijoukkueita ja miten turisteja houkuteltiin hotellejaan avaaviin lomakohteisiin. Kaikki oli, halusin ajatella, melkein kuin ennen, kunhan vain jaksoi pitää turvaväliä, pestä käsiä ja käyttää kasvomaskia, siellä, missä sitä toivottiin tai vaadittiin.

Kuva 1: Kuvahaku verkosta hakusanalla koronavirus
Minulle, kuolemasta kirjoittavalle media-antropologille, viime kevät ja sen jälkimainingit olivat ja ovat edelleen hämmentävää aikaa. Täkäläisestä horisontista katsottuna vain kolme kuukautta sitten kuolema ja sen uhka vyöryi uutiskanavalta toiselle ja täytti sosiaalisen median viesteillään ja kuvillaan. Pieni kruunupäinen virus sai hyvinvoivan lännen polvilleen tavalla, jota ei ole nähty sitten toisen maailmansodan. Vaikka vielä on aivan liian aikaista arvioida, miten joukkokuolema hyvinvoivaa länttä kohteli, on hyvä pysähtyä hetkeksi pohtimaan toisen aallon nostaessa ehkä jo päätään – mitä viime keväänä mediasta katsottuna oikein tapahtui.
Kuolemasta ja mediasta on viime vuosikymmeninä kirjoitettu hyllymetreittäin akateemista tutkimusta. Yksi useimmin toistettu ajatus on, että moderni länsimainen joukkoviestintä (mass media) palautti kuoleman julkiseksi. Samalla tämä näkemys haastoi ajatuksen, että modernit, maallistuneen yhteiskunnat ovat kuoleman kieltäviä, tai ainakin torjuvia yhteiskuntia. Nyt elämme monien tutkijoiden kuten kuoleman sosiologin Tony Walterin mielestä aikaa, jossa kuolema on levittäytynyt paitsi joukkoviestinnän maailmaan, myös sosiaaliseen mediaan ja sen lukuisille alustoille. Kuolemasta viestivät samanaikaisesti niin journalistit kuin tavallisetkin kansalaisetkin.
Nykyinen mediaympäristö myös muokkaa kuoleman näkyvyyttä monin eri tavoin. Lyhyesti ja ytimekkäästi, se näyttää suosivan poikkeuksellisena pidettyä, spektaakkelimaista kuolemaa, joka on yllättävä, äkillinen ja johon liittyy vahva symbolinen ulottuvuus. Kevään 2020 koronakuolema täytti kaikki nämä ehdot. Viruksen mukanaan tuoma kuolema yllätti monien länsimaiden päättäjät ja kansalaiset, sen uhka näyttäytyi paitsi konkreettisena myös vahvasti symbolisena Idästä levittäytyvänä kuolettavana vaarana, joka uhkaa saattaa länsimaiset yhteiskunnat hallitsemattomaan tilaan – tulkinta, jota myös aktiivisesti esimerkiksi Yhdysvalloissa tuotetiin ja ylläpidetiin tiettyjen poliittisten tarkoitusperien palvelemiseksi.
Media-antropologisesta näkökulmastani tarkasteltuna ei ole yllättävää, että tuo uhka – joko konkreettisena ja/tai symbolisena myös ritualisoitui mediassa monisäikeisesti. Yksinkertaisesti ajateltuna rituaalin tehtävänähän on tuoda juuri järjestystä kaaokseen, rakennetta sosiaalisiin murtumiin. Ja mitä suurempi uhka, sen vahvempi tarve rituaaleille.
Hieman konkreettisemmin ajateltuna näitä rituaaleja voi etsiä ja tunnistaa erilaisista mediassa kiertävistä toistuvista, kaavoittuneista ja symbolisesti ladatuista viesteistä. Niitä voi havaita niin twiiteissä, YouTube-videoissa kuin Instagram tai Facebook postauksissakin. Viestit kuten #prayfor…, ”Rest in Peace” (RIP) ovat tyypillisiä esimerkkejä tämän päivän median rituaalisesta viestinnästä.
Ajattelen, että yksi tapa jäsentää kuoleman ritualisoitumista tämän päivän mediassa on ajatella sitä antropologi Victor Turnerin tapaan eräänlaisena elämän kriiseihin liittyvänä siirtymärituaalina. Tässä ajattelumallissa rituaalien kaipuu käynnistyy, kun yhteiskuntaan syntyy halkeama, jossa normaalina pidetty arki katkeaa tai rikkoutuu – tässä koronakuoleman uhan ja/tai todellisuuden myötä. Tätä vaihetta seuraa, liminaalitila, jossa vanha järjestys, arki ennen koronaa, on murtunut, mutta uutta järjestystä ei ole vielä syntynyt. Turnerin klassisessa teoriassa siirtymärituaalien tehtävänä on nimensä mukaisesti auttaa yksilöä ja yhteiskuntaa siirtymään kuoleman synnyttämän kriisin jälkeen uuteen aikana ja tilaan, jossa uusi järjestys on muovautunut rituaalisen toiminnan seurauksena.
Klassisen antropologisen teorian sovittaminen nykyiseen mediaympäristöön ei ole tietenkään mutkatonta. Vallitseva mediaympäristö rituaalien paikkana ja yhteisönä poikkeaa monin tavoin niin sanotuista perinteisistä yhteisöistä. Tämän päivän media ja sitä seuraavat ihmiset ovat alati liikkeessä. Median rajat, esimerkisi uutismedian ja sosiaalisen median välillä, ovat ajoittain häilyvät ja näiden medioiden seuraaminen tai niiden alustoilla osallistuminen on usein hetkellistä. Myös siirtymärituaalin eri vaiheita on joskus vaikea sijoittaa tiettyihin tapahtumiin, paikkoihin tai toimijoihin. Tulkitsen pikemminkin, että median rituaalit elävät ja niitä tuotetaan nykyisessä mediassa samanaikaisesti lukuisissa eri paikoissa. Näistä rajoituksista huolimatta väitän, että rituaalinen näkökulma tarjoaa myös poikkeuksellisia mahdollisuuksia tarkentaa katse tiettyihin symbolisiin tapahtumaketjuihin ja pohtia niiden sosiaalista ja kulttuurista merkitystä vallitsevassa mediakyllästeisessä todellisuudessamme. Mediateoreetikko James Careyn ajatusta seuraten mediassa on kautta historian ollut ja yhä edelleen on kyse sekä informaation siirrosta että yhteisön vahvistamisesta.
Halkeama
Media-antropologisessa katsannossa yksi symbolisesti vahva rituaalinen murtuma mediassa liittyy siis viruksen ja sen myötä kuoleman matkaan kohti läntistä maailmaa, Yhdysvaltoja, Eurooppaa ja myös Suomea. Ajattelen, että suomalaisesta näkökulmasta katsottuna, koronakuolema näyttäytyi mediassa vuoden 2020 alkupuolella vielä kaukaisena Kiinan Wuhanin toreihin liittyvänä ikävänä ja huolestuttavana asiana. Kuolema oli tullut julkisuudessa näkyväksi, mutta se vaikutti vielä kaukaiselta uhalta. Itsekin muistan, miten matkustelin vielä vuoden alkupuolella Tukholmassa ja Lontoossa varsin huolettomasti.
Vasta kuoleman saavuttua uutisten myötä Eurooppaan; Italiaan, Itävaltaan ja Espanjaan tilanteen vakavuus pysähdytti myös täkäläisen median. Uutiset kertoivat, miten talvilomamatkailijat toivat viruksen Suomeen. Ei mennyt aikakaan, kun uutiskuvat niin meillä kuin maailmakin täyttyvistä sairaaloista, suojapukuisista hoitajista ja ruumiita kuljettavista kuorma-autoista ja toivat korona-kuoleman olohuoneisiin ja arkeen poikkeuksellisella tavalla. Pian vastaavat kuvastot levisivät Euroopasta Yhdysvaltoihin. New Yorkissa kaivettiin joukkohautoja, ruumiit täyttivät sairaaloiden käytäviä ja jopa tyhjillään olevia hotellihuoneita. Rituaalisesta näkökulmasta tarkasteltuna, murtuma normaalista arjesta oli tapahtunut ja siirtymä liminaaliin käynnistyi.

Kuva 2: Kuvakaappaus New Yorkin joukkohautauksesta CBS:n uutissivulta 10.4.2020.
Uutisointi oli pysäyttävää, myös minulle kuoleman ja median tutkijalle. Ammattikilellä ilmaistuna koronakuolema muuttui mediatapahtumaksi, jota mediassa ryhtyivät seuraamaan päätoimisesti niin uutismediat kuin erilaiset sosiaalisenkin median toimijat. Arkinen uutisvirta kääntyi katastrofimoodiin. Koronasta tuli tapahtuma, joka säteili globaalisti. Tuo tapahtuma täytti lähes kaikki uutislähetykset. Huomasin, miten itsekin nauliuduin ruudun ääreen seuraamaan korona-uutisia, jotka tuntuivat jatkuvan tunnista toiseen. Lähetykset olivat toisteisia, mutta niiden seuraamiselle ei tuntunut olevan vaihtoehtoa. Suomessakin kamerojen eteen marssitettiin kerta toisensa jälkeen THL:n asiantuntijoita. Myös maan johtavat poliitikot seisoivat päivä toisensa jälkeen rivissä antamassa lausuntoja tiedotustilaisuuksissa.
Erityisen vahvaksi rituaaliksi muodostui tartunta- ja kuolleisuuskäyrien seuraaminen. Uudet tartuntaluvut, uudet kuolemat ja yhä uudelleen toistuvat arviot tilastoitujen tapausten määristä ja tartuntojen leviämisen suunnasta antoivat hahmon mediassa leijuvalle kuolemanpelolle. Se, kuinka luotettavia tilastot olivat ja kuinka tilastollisesti vertailukelpoisia ne olivat kansainvälisesti, vaikutti olevan toisarvoista grafiikkojen rituaaliseen voimaan verrattuna. ”Flattening the curve” -ajatusta toistettiin niin uutismediassa kuin sosiaalisessakin mediassa mantran tavoin. Eri sosiaalisen median alustoilla kansalaiset seurasivat valppaasti kansallista ja kansainvälistä uutisointia ja osallistuivat uutisten kommentointiin. Ajatusten ja mielipiteiden vaihto kävi ajoittain kiivaana mediassa. Itsekin huomasin, miten toisaalta kaipasin auktoriteetteja ja toisaalta halusin haastaa heitä. Monet Facebook-ystäväni jakoivat aktiivisesti koronaan liittyviä uutisia meiltä ja maailmalta sekä kierrättivät erilaisia aiheeseen liittyviä meemejä. Erityisesti mieleeni jäi ”Stay the fuck at home” -kehotus ystävän ”fiidistä”. Tämänkaltaiset meemit loivat sosiaalisessa mediassa painetta noudattaa Suomen(kin) hallituksen asettamia historiallisen ankaria määräyksiä.
Välitila
Mutta korona-kuolemaa ei vain pelätty, vaan sitä myös elettiin todeksi mediassa ja sen välityksellä. Huomasin kevään aikana ilahtuvani siitä, miten paljon erilaisia ihmisiä yhdistäviä rituaalisia käytäntöjä mediasta löytyi koronakuolemaan liittyen ja sen kirvoittamana. Eri puolilla maailmaa eristetyt ihmiset ”postasivat” ja jakoivat kuvia ja videoita, joissa he lauloivat, soittivat ja taputtivat yhdessä.
Yksi näkyvimmistä verkossa levinneistä liminaalivaiheen rituaalisista ilmauksista oli parvekkeilla musisointi. Italiassa parvekkeilta kaikui vanha partiasaanilaulu Bella Ciao. Huomasin liikuttavani joka kerta, kun laulu kajahti YouTuben välityksellä Euroopan toiselta laidalta. Me emme luovuta viruksen edessä – oli viesti, jonka otin omakseni laulun sanoista. Eikä musisointi verkossa suinkaan loppunut siihen. Joku soitti kitaraa Barcelonassa, Moskovan lähiössä dj. rytmitti paikallisten korona-arkea. Ranskassa joku lauloi oopperaa parvekkeelta. Hetkellinen yhteenkuuluvuuden tunne ja halu liittyä muihin eristettyihin mediayhteiskunnan kansalaisiin välittyi niin amatöörivideoista kuin suurten mediatalojen uutispätkistäkin. Jotakin poikkeuksellista ja tunteita liikuttavaa oli ilmassa. Sen aistin itsekin.

Kuva 3: Kuvakaappaus. Torinolaiset kokoontuvat yhdessä parvekkeilleen laulamaan Bella Ciao -laulua.
Toinen erityksen kirvoittama rituaalinen käytäntö liittyi taputtamiseen. Mediassa levisivät kuvat, kun kansalaiset eri puolilla maailmaa Intiasta, Brasiliaan, Euroopasta Pohjois-Amerikkaan halusivat osoittaa arvostustaan ja kunnioitustaan sairaaloissa työskenteleville lääkäreille ja hoitajille. Iso-Britanniassa uutisoitiin näkyvästi, miten paikallinen NHS sai kiitosta ja kannustusta. Myöskään uhreja ei unohdettu, kun virukseen menehtyneet ammattiauttajat kasvokuvineen ja nimineen julkaistiin esimerkiksi BBC:n verkkolähetyksessä.
Omasta lähipiiristäni huomasin käytännön, jossa kaupunkilaiset laittoivat nalleja ja muita pehmoleluja ikkunoille, jotta koronaeristyksessä elävät naapurin lapset voisivat laskea ja etsiä niitä rajoitetuilla ulkoiluhetkillään. Myös tällaiset hellyttävät, varsin kotikutoiset kuvastot kiersivät mediassa. Korona sai hetkeksi nallen pyöreät ja pehmeät piirteet.
Entä sitten korona-aiheiset laulut? YouTube, tuo armoitettu harrastelija- ja ammattitrubaduurien kanava, tarjosi alustan lukuisille viruksen, eristyksen ja kuoleman kirvoittamille esityksille. Eikä siinä kaikki. Pop-maailman ykköstähdet tuottivat Lady Gagan johdolla virtuaalilähetyksen, jossa sellaiset ikonit kuten Paul McCarthy ja Stevie Wonder esiintyivät monien muiden joukossa ja antoivat julkisen tukensa koronan kanssa taisteleville työntekijöille ja viruksen uhreille.
Nykyistä mediaympäristöä luonnehtii kuvallisuus. Huomasin itsekin omissa sosiaalisen median verkostoissani, miten koronameemien kierto kiihtyi pandemian ja sosiaalisen erityksen etenemisen myötä. Eräskin yhdysvaltalainen Facebook-ystäväni päätti ryhtyä jakamaan pandemiaan liittyviä huumorimeemejä ”fiidissään”. Hän halusi näin keventää raskasta tunnelmaa ja tarjota vastapainoa synkille tilastoille ja kuolemauutisille. Ajattelin usein ystäväni meemejä peukuttaessa miten huumorin ja naurun merkitystä ei koskaan pitäisi vähätellä vaikeista tilanteista selviämisessä.
Jotkut niistä, jotka eivät olleet eristyksissä, innoittuivat tekemään katutaidetta. Erilaiset maskikasvoiset muraalit ilmestyivät katukuvaan eri puolilla maailmaa, myös Helsingissä.
Kuvat muraaleista saivat tilaa niin uutismediassa kuin sosiaalisessakin mediassa. Kävin tyttäreni kanssa kesällä ikuistamassa yhden näistä muraaleista Helsingin Vallilassa.

Kuva 4: Muraali Helsingin Valillassa.
Uusi normaali?
Haluaisin väittää, että vallitseva mediaympäristö erilaisine rituaalisine käytäntöineen, teki hetkellisesti näkyväksi Turnerin liminaalitilaan liittämän ajatuksen yhteisöstä (communitas).
Tulkinta saattaa kuitenkin osoittautua paitsi liian pikaiseksi myös optimistiseksi.
Tämän päivän mediaympäristöä yhteisönä luonnehtii häilyväisyys ja jatkuva liike. Hetkellisesti jaettu ja koettu sympatia ja solidaarisuus yhdellä alustalla, kääntyy nopeasti ja helposti kritiikiksi, antipatiaksi ja vihamielisyydeksi jollain toisella alustalla. Yhdysvalloissa, jossa koronakuolematilastot ovat maailman pahimpia, koronavirus on vahvistanut näkyvästi myös poliittista polarisaatiota ja jopa vihaa järjestelmää kohtaan. Vastaavia esimerkkejä löytyy toki myös muualta maailmasta. Tätä kirjoittaessa koronarajoitusten vastaiset mielenosoitukset ovat jo jalkautuneet Eurooppaankin.
Mutta palataan vielä takaisin Turnerin rituaalimaliin. Siinä liminaalivaihetta seuraa uusi järjestys ja elämän palautuminen uudelleen järjestyneenä, normaaliin. Kun seuraan uutisia ja sosiaalista mediaa, käy ilmeiseksi, että tänä päivänä uutiset koronatartunnoista ja kuolemista ovat taas kasvussa. Tartunnat lisääntyvät hurjaa vauhtia Euroopankin eri puolilla. Uutta turnerilaista järjestystä ei ole näköpiirissä. Sen sijaan, näyttää siltä, että olemme menossa jälleen kohti uutta liminaalia – poikkeustilaa.
Jään miettimään, vieläkö yhteenkuuluvuutta vahvistavat rituaaliset käytännöt – laulun, tanssin, kuvien ja taputusten siivittämänä osoittavat voimansa koronakuoleman edessä, vai odottaako meitä mediayhteiskunnassa koronaväsymys. Jos tai kun tällaiset paineen sietokykyä ja peräänantamattomuutta vahvistavat rituaaliset käytännöt mediassa hiipuvat, onko seurauksena odotettavissa rituaalinen tyhjiö? Vai saavatko tulevaisuuden mediassa solidaarisuutta vahvistavia rituaaleja enemmän näkyvyyttä sellaiset rituaaliset käytännöt, jotka etsivät ja tuomitsevat syntipukkeja.
Jään odottamaan vastauksia.
En silti halua lamaantua. Tiedän, että voin myös omalta osaltani vaikuttaa siihen, millaisia rituaalisia lauluja, kuvia ja eletä mediassa koronakuolemaan liittyen jaetaan ja kierrätetään. Siksi, Bella Ciao kajahtaa korviini edelleen, kun avaan YouTuben.
Johanna Sumiala on media-antropologiaan erikoistunut viesrtinnän apulaisprofessori Helsingin yliopistosta