Kuolemasta ja elämän täyteydestä – Kaisa Kuurne

Kuva: Tiiu Kaitalo

Hänet löydettiin aamulla kuolleena lattialta makaamassa.” Ajan autoa, isäni soittaa. Olimme menossa ostamaan vappupalloa, lapsi oli nukahtanut autoon. Teen U-käännöksen ja ajan kotiin.

 

Tätini oli omaperäisin tuntemani ihminen. Hän säilytti sisäisen vapautensa, omaleimaisuutensa ja luomiskykynsä paikoissa, joissa moni muu olisi nujertunut. Hän maalasi, kirjoitti runoja ja tarinoita. Kun olimme lapsia, hän kertoi kiehtovia tarinoita Kyy Yrmeästä. Tammikuussa hän kertoi tyynesti – jopa hieman innokkaasti – odottavansa kuolemaa. Elämä laitoksessa oli käynyt ahtaaksi, kehokaan ei enää kyennyt. Sitten hän lensi vapauteen, ja me muut jäimme hämmentyneinä selittämään tapahtunutta itsellemme.

Tartuntaturvallisuuden vuoksi vasta myöhemmin kesällä järjestetyssä muistotilaisuudessa hänen nuorin veljensä itki niin, että hartiat hytkyivät. Muutaman kuukauden päästä tämä kuoli sairauskohtaukseen. Isäni jäi urheasti selvittämään kahden sisaruksen kuolinpesää.

 

Tänä keväänä korona nosti kuoleman kollektiiviseen tietoisuuteen. Kevättalvella kukaan ei vielä tiennyt, millaista tuhoa korona saa aikaan. Nyt suuskuun loppupuolella koronaan on maailmanlaajuisesti kuollut yli 950 000 ihmistä. Suomessa on toistaiseksi päästy vähällä, mutta pelko toisesta aallosta on käsin kosketeltavasti läsnä. Terve pelko suojelee ja saa käyttäytymään viisaasti. Aistittavissa on kuitenkin myös lamaannuttavaa pelon ilmapiiriä. Minulle korona on toiminut peilinä elämän täyteydestä.

 

Karun kevään jälkeen kesän runsaus on tuntunut erityisen yltäkylläiseltä. Elokuinen aamukaste tuntuu varpaissa viileältä, kun hipsimme paljain varpain hiekkalaatikolle. Lapsi tekee minulle hiekkakahvia ja syntymäpäiväkakun joka päivä: ”Onnea äiti, hyvää syntymäpäivää”. Hänen kanssaan elämäni on yhtä juhlaa. Ennen häntä oli alkuja, jotka putosivat, ehtyivät ja katosivat jo kauan ennen syntymää. Laskin kukat virtaavaan veteen ja istuin kohtuni tyhjyydessä yksin. Pieniä lapsenalkuja ei kukaan laskenut edes kuolleiksi. 16 vuoden odotuksen jälkeen jokainen päivä äitinä on syntymäpäivä. Päätämme jokaisen päivän yhteiseen kiitoshetkeen lapsen kanssa. Luettelemme rakkaiden nimiä ja asioita, joista haluamme tänään kiittää. Hänestä kiitän joka päivä. Hiljaa mielessäni pyydän, että saamme kaikki olla mahdollisimman pitkään yhdessä.

 

Paljon ennen lasta hoidin kuolevaa äitiäni. Kun odotimme yhdessä hänen kuolemaansa, elimme kuin viimeistä päivää. Keräsimme sieniä, heitimme koirille palloa, katselimme valokuvia, ja puhuimme merkityksellisistä asioista. Ennen muuta olimme hupenevissa hetkissä väkevästi läsnä. Leivoin joka päivä leipää, piirakoita ja pullia. Juuri rakennettu hirsitalo tuoksui onnelliselta kodilta. En muista elämän olleen koskaan niin täyteläistä kuin myöhemmin vastasyntyneen kanssa. 57-vuotias äitini koki saaneensa elämältä kaiken, mitä oli toivonut.

 

Viisi päivää ennen kuolemaa kysyin äidiltä, pelkääkö hän kuolemaa. Hän vastasi levollisesti, ettei pelkää kuolemaa mutta haluaisi tietää, milloin se tapahtuu. Haluaisi tietää kolme päivää, tai ehkä viisi päivää aiemmin. Hän ei halunnut kuolla itseltään salaa. Hän halusi kuolla itse ja sen hän teki. Hän heräsi syvästä tajuttomuudesta kuolemaan, katsoi jonnekin syvälle ja kysyi meiltä: ”Tuonneko on mentävä yksin? Saatatteko?”. Me lapset vuorottelimme hänen vierellään. Kun isäpuoleni tuli yöksi, hänen olemuksensa rentoutui. Kuulin ovelta hänen kertovan, kuinka vaikeaa on jättää hyvästit. Sinä yönä hän lähti. Me tyttäret pesimme äidin liikkumattomat jäsenet ja puimme ne mekkoon niin kuin hän oli meidät monesti pukenut.

 

Kun on kulkenut kuolemaan jonkun kanssa, on mahdotonta palata abstraktiin ajatukseen kuolevaisuudesta. Kuoleminen on konkreettista kehon ja mielen hajoamista, rakkaiden jättämistä ja hämmennystä siitä, minne kaikkien vaatteiden ja tavaroiden omistaja on kadonnut. Joka päivä, kun katson rakkaitani, tiedostan, että jonain päivänä elämä hiipuu ja kuoleminen alkaa.

 

Tietoisuus kuolemasta riipaisee. Samalla se sytyttää elämän yhä elävämmäksi. Jokainen päivä elossa ja yhdessä todella on syntymäpäivä, sillä synnyn tähän päivään ELOSSA. Saamme olla YHDESSÄ ELOSSA. Illan kiitoshetkessä lapsen kanssa onni viiltää syvältä kuin terävä veitsi ja muistuttaa: ole tässä, ole hereillä. Pienen lapsen kanssa elämän elävyys on paljaasti läsnä. Jokaisen vaiheen katoavaisuus on yhtä nopeaa ja merkillistä kuin kuolevan saattaminen. Täyttymys ja menetys kohtaavat ja kulkevat rinta rinnan.

 

Kuolema on osa elämän kiertokulkuja, jotka toistuvat paitsi elämän mittakaavassa, myös lukuisia kertoja yksittäisen ihmisen eri elämänalueilla. Elämän elävyys on syntymistä, kasvamista, kukoistusta, väsymistä, hiipumista, kuolemista ja taas syntymistä. Arkkityyppisesti kuolema on elämän syklissä kohta, jossa jokin päättyy ja tekee tilaa uudelle. Se on ”valkoinen luola jonne kuolet josta synnyt” (Tuhatasteinen liekki -runokokoelmastani, 2020). Kuolema pienellä k:lla merkitsee sitä, että jonkin aika on tullut täyteen, halusimme tai emme. Kun ihmissuhde, työsuhde tai jokin ikävaihe päättyy, koemme pienen kuoleman.

 

Pieniä kuolemia tapahtuu kaiken aikaa. Lapseni harjoitellessa päiväkodissa tunnen surua siitä peruuttamattomuudesta, ettei hänestä koskaan enää tule pientä sylilasta. Samalla iloitsen siitä, miten mutkattomasti hän liittyy muiden lasten leikkeihin. Oivalsin jo lapsena, että elämä kulkee vääjäämättä eteenpäin, mikä tekee sen perusluonteesta haikeaa. Elämää menee aina eteenpäin, eikä koskaan taaksepäin. Elämän uusiutuminen edellyttää luopumista. Elämänvaiheet alkavat ja päättyvät, jotta uusia voi syntyä. Loput herättävät menetyksen tunteita ja tekevät kipeää. Uskontojen ja myyttien voi tulkita kuvaavan elämän uusiutumisen kaavaa. Vasta kuolema lunastaa ylösnousemuksen. Elämä ei voi uusiutua, ellei kuolemavaihetta ole eletty läpi.

 

Joogafilosofiassa ja muissa itämaisissa traditioissa takertumattomuus nostetaan sisäisen harjoituksen ytimeen. Samalla, kun elämä muuttuu ja liikkuu kaiken aikaa eteenpäin, ihmisen neurologinen taipumus on pyrkiä vakauteen. Joudumme tekemään itsemme kanssa töitä pystyäksemme päästämään irti. Pienen kuoleman kokeminen voi rikkoa ja tuntua lopulliselta. Moni pyrkii ohittamaan kuolemavaiheen hyppäämällä tyhjyyden yli, kääntämällä katseen toisaalle tai takertumalla siihen, miten asioiden olisi pitänyt olla. Kuitenkin vain menetyksen kohtaaminen ja aito luopuminen mahdollistavat elävän elämän lupauksen siitä, että kuolemaa seuraa syntymä. ”Ristintien” ylitse ei voi hypätä.

 

Kuolemavaiheiden lävitse eläminen on sielun synkkä yö, jossa kuljemme Manalassa ja kohtaamme varjomme – sen, jota emme kykene tai halua tiedostaa. Jungilaisittain ajateltuna varjotyö nostaa pintaan sen, mikä estää elävää elämää virtaamasta. Varjotyö on eräänlaista takertumattomuuden harjoitusta: kun elämän sidokset murtuvat, emme takerru niihin, vaan kohtaamme silmästä silmään ja sydämestä sydämeen sen, mitä se nostaa pintaan. Kuolemavaiheessa ihminen kohtaa ”sisäisen orponsa” (Sisäisen orvon viisaus, 2020) – sen osan itseä, joka jäi jo varhain kohtaamatta. Suomalaisessa itsepärjäämisen kulttuurissa sisäisen orvon kokemus tarkoittaa monille oman tarvitsevuuden kohtaamista ja siihen liittyvää häpeää. Sisäinen orpo voi kuitenkin kuljettaa läpi kuolemavaiheen. Sen kaipaus kertoo sumussakin suunnan. Jos kulkee kohti sitä, mitä kaipaa, elävä elämä alkaa hiljalleen virrata ja kuljettaa eteenpäin.

 

Lapseni jää leikkimään majaa päiväkodin toisten lasten kanssa. Kun näen hänen löytäneen paikkansa muiden joukossa, kävelen hiljaa pois. Pyyhin silmännurkastani kyyneliä ja kohtaan kasvuun liittyvän haikeuden, mutta myös oman lapsuuteni varjot. Olen samanaikaisesti äiti ja pieni lapsi, joka olisi itse kaivannut enemmän turvaa. Jos jättäisin äitinä sylilapsivaiheen päättymiseen liittyvän kuolemavaiheen kokematta, kiistäisin sidoksen tai tarraisin lapseen. Molemmissa tapauksissa toteuttaisin alitajuisesti äitiyden arkkityyppisiä varjoja: joko jättäisin tämän liiaksi oman onnensa nojaan tai eväisin kasvun pitämällä kiinni.

 

Kuoleman valossa eläminen on viiltävää ja kirkasta. Se kutsuu minua yhä uudelleen hajottamaan sen, mikä kantoi. Se kutsuu minua harjoittamaan takertumattomuutta ja suostumaan elämään silloinkin, kun se ei tunnu hyvältä.  Kuolemavaiheessa tunnen itseni ihottomaksi ja raa’aksi. Tarvitsen tunteille ja tuntemuksille paljon avaraa tilaa – hengittämistä metsässä, koiran pehmeää turkkia, rakkaan ihmisen sydämenlyöntejä, kiireettömyyttä ja aina yhtä kannattelevaa joogaharjoitusta. Joskus itken niin paljon, että tarvitsen kokonaisen vessapaperirullan. Olen oppinut luottamaan siihen, että vuolasta surua seuraa aina yhtä yllättävä elävöityminen.

 

Kun laskeudun joogan jälkeen savasanaan – kuolleen miehen asentoon – ja kuolen hetkeksi ulkoiselle todellisuudelle, näen sieluni silmin rakkaiden kuolleiden kasvot taivaanrannassa. Kuolema on minulle paradoksi. Kuolema on raja, jota vasten tunnistan elämän täyteyden. Ajoittain se on kuin verho, jonka lävitse yhteys kantaa. Suhteet kuolleisiin ovat yhtä eläviä kuin suhteet eläviin – ja kuitenkin kuolleet ovat poissa. Kuolemaa ei voi selittää, eikä lokeroida. Kun luulee tavoittaneensa, mistä on kysymys, se on jo muuntunut joksikin muuksi.

 

Kaisa Kuurne (s. 1977) on sosiologi, sosiaalisen hyvinvoinnin tutkimuksen dosentti ja joogaopettaja, joka tutkii elämänvoimia tutkimusmaailman lisäksi myös arkkityyppien ja runojen välityksellä. Kaisan esikoisrunoteos ”Tuhatasteinen liekki” (Basam Books, 2020) käsittää useita kuolemarunoja. Hän on myös kirjottanut isänsä Simo Kuurneen kanssa kirjan ”Sisäisen orvon viisaus – Kuinka löydän kotiin” (Basam Books, 2018).

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KUOLEMAPÄIVÄKIRJAT