Kirstusta Kapakkaan – Kaija Saarelma

Olen marraskuun lapsi. Hiekka valuu tiimalasissa katkeamatta mutta kohta vääjäämätön vanheneminen konkretisoituu. Siirryn uudelle vuosikymmenelle. Suomen kielessä erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä ja ennusmerkkejä on kutsuttu nimityksellä marras. Martaat ovat kuolleiden sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä. Päätän ottaa tosiasiat vakavasti.

Lauantaiaamun kietoo kaamoksen hämärä. Ei sada. Kuljen Stockmannin tavaratalon jouluikkunan ohi. Kapuan katselutasanteelle, koska lapsia ei aamulla vielä tungeksi perinteisen jouluisen näyteikkunan lumossa. Ikkunan perällä istuu vanhushahmo keinutuolissa. Hänellä on paksu huopa polvillaan ja harmaa huovutettu hiippalakki päässään. Kuparinen kahvipannu on käden ulottuvilla. Onneksi naisen käteen ei ole asetettu puulusikkaa! Hän vie jatkuvasti siiman kuljettamana kädellään suuhunsa isoa vesirinkeliä. Kasvoilta on luettavissa onnellisen, syrjään jo vetäytyneen ja elämäänsä tyytyväisen muorin ilme. Näky on hellyttävä. Vanhuksen suu on syvällä. Hän lienee hampaaton. Ensin minua hymyilyttää, mutta kohta tunnen jo kiukun kipinän. Vanhus on niin kliseinen! Hän on kuin muumioitunut hahmo vuosisatojen takaa, savupirtin nurkasta. Täytyy antaa palautetta! Nykyajan vanhukset heiluvat kahvakuula kädessä. Sinkkumummot seikkailevat deittisivustoilla ja viilettävät päivätansseissa. Jään odottamaan ensi vuoden modernia jouluikkunaa.

 

Jatkan matkaa. Yritän rauhoittua. Kohteeni on ihan muuta kuin joulutohina. Kävelen kohti Helsingin tuomiokirkon kryptaa. Eilen olisi ollut mahdollista osallistua kuolemantanssiin. Olin niin kiinni elämässä, sen tarjoamissa ystävissä, nautinnoissa, viinissä, ruuassa ja taide-elämyksissä, että sanoin kyllä elämälle. En suostunut luurankojen tanssiin kutsuun. Tänään on toisin. Osallistun ensimmäisen kerran järjestettävään Ars Moriendi (kuolemisen taito) festivaalille. Sen pääsanoma on, että kuolema kuuluu kaikille. Ajatus on viisas: me kaikki kuolemme.

Saavun kryptaan. Kolea viima puistattaa kehoani, mutta uteliaisuuteni on pidättelemätön. Ajatukset kohta tapahtuvasta saattavat lisätä vilun tunnetta. Tila on vaikuttava. Se kohoaa avarana holveineen ja kynttilöineen. Joka pylvään takaa paljastuu jokin kuolemaa sivuava tapahtuma. Otan kantaa kuolinilmoitusten yhteydessä oleviin värssyihin. Tutkija on kerännyt kaikki vuoden 2017 Helsingin Sanomien kuolinilmoitusten värssyt ja tutkii niitä. Hän tekee mielipidekyselyä. Osallistun myös kuolemaa sivuavaan kollektiivirunon tuottamiseen muutamalla säkeellä:

 

irtaudun, leijun, vapaudun

DNA:ni kaksoiskierre jatkaa matkaani, minä jo tomuna

 

”Missä on kirstu?” esitän kysymyksen ensimmäiselle, jolla on festivaalitoimijan lappu kaulassa. Nainen ohjaa minut kryptan perälle ja pyytää samalla tutustumaan valokuvanäyttelyynsä. Se on koottu hänen isänsä runoista. Mies kirjoitti ne jäätyään leskeksi vaimon kuoltua kuusikymmentäyksivuotiaana. Tytär on kuvannut isää, leskeä, lesken elämää. Tytär synnytti samaan aikaan ensimmäisen lapsensa, kun äiti teki kuolemaa. Se oli rankkaa.

 

Kryptan perimmäisessä syvennyksessä on tuoleja puolikaaressa. Niillä istuu muutamia ihmisiä. Kaikki ovat vaiti. Joku on sulkenut silmänsä. Ryhmän keskellä on punainen matto. Matolla lepää tumman harmaa, himmeäpintainen tammiarkku. Arkun vieressä on kirstun kansi. Arkkua verhoaa valkea kangas. Pääpuolessa on litteä tyyny. 

Arkun vieressä istuu tuolilla pitkälettinen nuori mies. Hän on riisunut kenkänsä. Nuori nainen pesee liinalla miehen käsiä. Tämän polvilla on vauvan valkea harsovaippa. Nainen sanoo kuiskaten jotain miehelle, joka nyökkää. Toinen harmaahiuksinen nainen himmeän kullan värisessä raakasilkkisessä housupuvussa laskostaa ohutta peittoa kirstun jalkopäähän. Miehen kädet kuivataan. Hänen ylleen puetaan valkea notkeasti laskostuva arkkuvaate. Naiset ohjaavat taluttaen miehen arkkuun. Hän käy lepäämään sen pohjalle. Toinen naisista nostaa miehen kädet vartalon sivuilta rinnalle. Mies vaikuttaa vainajalta. Hän antautuu naisten toimille. Ohut peitto nostetaan miehen päälle. Kasvot jäävät paljaiksi. Pääpuolen hoitaja tarttuu kirstun vieressä oleviin kuulosuojaimiin ja asettaa ne miehen korville. Nainen ja ”vainaja” vaihtavat muutaman sanan kuiskaamalla. Viimeisillään raskaana oleva nainen ottaa valokuvan tilanteesta. Syntymä ja kuolema leijuvat samassa tilassa. Kuluu hetki. Mies nostaa sormea. Naiset tarttuvat arkun kanteen ja sulkevat arkun. 

Kaikki tapahtuu hillitystä, äänettömästi. Taustalla soi vaimea kumiseva musiikki. Me istujat olemme vaiti, liikkumatta. Pylvään takaa piipahtaa muutama kävijä kurkistamassa seremoniaa. Kuluu pari minuuttia ja kansi avataan. Mies autetaan arkusta tuolin luo. Arkkuvaate riisutaan. Mies asettuu tuolille raskaana olevan naisen viereen istumaan.

 

Kun äitini kuoli, laitoin hänen itsensä kirjoman pienen neliömäisen  liinan arkkuun äidin kasvoille. Kryptassa tulee minun vuoroni. Olen kotona kaivanut 1700-luvun kapioarkusta mukaani samanlaisen äidin kirjoman liinan, jolla peitin äitivainajan kasvot yli kaksikymmentä vuotta sitten. Siinä on hentoja kedon kukkia. Haluan sen kirstuun kasvoilleni.

Seremonia toistuu kohdallani. Se alkaa kävelyllä. Minut viedään pois arkun ääreltä. Kävelen harmaatukkaisen naisen kanssa hiljakseen käsikkäin kryptassa. Hän saattaa minut arkun äärelle. Kävelymme symbolisoi kuolemaan saattamista. Nainen katsoo minua lempeästi silmiin. Hän sanoo jotain kuiskaten. En kuule häntä enää.

Pääni asettuu nuoren miehen pään painaumaan tyynyllä. Kun kuulosuojaimet laitetaan korvilleni, tulee syvä hiljaisuus. Pieni liina asetetaan kasvoilleni. Kuvittelen siihen äidin, synnyttäjäni tuoksun. Odotan hetken ja nostan sormeani. Kirstu suljetaan. Valojuova ohenee kannen reunoilla ja pimeys valtaa tilan. Kuulen ja tunnen oman sydämeni jännittyneen sykkeen. Rentoudun. Sydän rauhoittuu. On pilkkopimeää. Äänetöntä. Tunnen, että irtoan ympäröivän arkun rajoista suurempaan avaruuteen. Leijun. Mieleni on irti ruumiista. Unohdan, missä olen. Olotila vainajana ei ahdista. Ajattelen kuolleita rakkaitani. Mietin, kuka meistä elävistä asetetaan arkkuun seuraavaksi. Viime kuussa oli 97-vuotiaan tätini vuoro. Nyt kuulun sukumme eturintamaan. Ehdin ajatella ohimenevästi elämäni hyvyyttä ja tuhkauurnaa. En pelkää. Havahdun. Montako minuuttia koputustani on jo odotettu? Vaaniiko täälläkin kiire? Kopautan kanteen. Se avataan. Kansi nousee. Valo ryömii kannen loittonevien reunojen alta.  Tulee häikäisevä valkeus. Kryptan kattoholvien tiiliä sitova laasti hohtaa valkoisena. Nousen. Arkkuvaate riisutaan. Istun hetken kirstun äärellä ja katson, kun seuraavaa seremoniaa valmistellaan. Se kuvataan televisioon. Poistun.

 

Viivyn kryptassa leskimiestä esittävien minimalististen mutta väkevien valokuvien äärellä. Juttelen isästään kuvat ottaneen tyttären kanssa. Luen miehen runosta Leski: 

”Ajattelin soittaa sinulle”,

ei soittanut.

”Pidetään yhteyttä”,

ei pitänyt.

Poistun kryptasta maailman kohinaan. Runon säkeet viipyvät päässäni. Juuri noin me jätämme ihmisen yksin, kun emme löydä sopivia sanoja. Leski odotti ainoastaan, että puhelin soisi, että joku kysyisi, mitä hänelle kuuluu?

 

Taidemuseo Amos Rexissä on esillä Birger Carlstedtin huikea näyttely. Arkusta nousseena tapaan siellä ystäväni. Halaamme ja huudamme kuorossa: ”Mitä kuuluu!” Jaamme kiireettömästi taulujen äärellä istuskellen abstraktien töiden taidokkaat sommitelmat ja värien vuoropuhelut. Tekee hyvää upota taiteen maailmaan. 

Jatkamme ravintola Kosmokseen synttäri-illalliselle. Kiihkeän rupattelun keskellä pyydän ystäviäni arvaamaan, mitä kautta olen taidemuseoon ja kapakkaan tullut. Muutaman arvailukierroksen jälkeen joku mainitsee tuomiokirkon kryptan. Polttaa, polttaa! Joku on lukenut Ars Moriendi festivaalista sanomalehdestä. Käymme läpi kirstukokemukseni. Ystävät ovat sitä mieltä, että päivän päätteeksi minulle tekee hyvää nauttia digestiiviksi grappaa. Se maistuu taivaalliselta.

 

Kaija Saarelma 17.11.2019

Lue myös Saarelman Ars Moriendin koronapäiväkirjoihin kirjoittama teksti Eläville ja kuolleille.