Sairaus, sulkeminen ja eristys – Petteri Pietikäinen

Koronaviruksen aiheuttamaa eristäytymisen aikaa on kutsuttu uudeksi ”sukupolvikokemukseksi”. Kun virus alkoi levitä Suomessa ja hallitus otti käyttöön eristämistoimet, olin kirjoittamassa artikkelia Suomen sisällissodasta ja mielisairaudesta. Sisällissota oli epäilemättä vuonna 1918 aikuisikään ehtineiden ”sukupolvikokemus”. Kuten koronapandemian kohdalla, myös monen sisällissodan kokeneiden kohtalona oli joutua eristyksiin: noin 80 000 punaista päätyi vankileireille kesällä 1918. Huomattava osa vankileireillä viruneista punavangeista joutui kokemaan kovia niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Ilmeistä on, että joidenkin vankien mielenterveys järkkyi pahemman kerran.

Eristämisellä on varsin synkkä menneisyys Suomessa. Tämä tuli hyvin selväksi, kun keräsin aineistoa kirjaani ”hulluuden historiasta Suomessa” (Kipeät sielut, julkaistaan syksyllä 2020). Löysin tietoa eristyksissä eläneistä ihmisistä, jotka talon seiniin tai saunan nurkkiin kytkettyinä, ikkunattomiin siivottomiin koppeihin teljettyinä, punavankileireihin suljettuina tai mielisairaaloiden suljettujen osastojen harmaudessa laitostuneina yrittivät pitää itsensä henkisesti kasassa, mikä oli usein vaikeaa tai mahdotonta. Osa näistä eristetyistä menetti järkensä valon ja vajosi henkiseen pimeyteen, ellei kuolemaan. Mielenterveyden ja eristyksissä elämisen välillä on ollut Suomessa vahva yhteys.

 

Eristäminen mielisairaaloihin

Suomessa koettiin 1900-luvun aikana eräänlainen ”suuri säilöönotto” eli julkisen vallan mielisairaisiin, kehitysvammaisiin, lakia rikkoviin ja ”pahantapaisiin” lapsiin kohdistuneiden hoito- ja kuritoimenpiteiden kokonaisuus. Pelkästään 1920-luvun aikana perustettiin peräti kymmenen uutta piirimielisairaalaa, ja sairaansijoja oli vuonna 1930 kuusinkertainen määrä (6000) vuoteen 1900 verrattuna. Kun tähän lisätään kunnalliskodeiksi nimitettyjen entisten vaivaistalojen noin 3 000 mielisairasta, voi hyvällä syyllä todeta, että mielisairaaloista tuli olennainen osa voimakkaasti kasvavaa Laitos-Suomea, jossa hoidokkien simputus oli arkipäiväistä.

Ihmisen käskyvalta omaan itseen nähden oli pitkään lähes olematon suomalaisessa mielisairaanhoidossa. Hoito oli lähtökohtaisesti tahdonvastaista pakkohoitoa, koska ennen vuoden 1937 mielisairaslakia ei lainsäädäntö edes mahdollistanut oma-aloitteista hoitoon hakeutumista. Uuden lain jälkeenkin mielisairaaloihin pääasiassa vietiin pakolla, siellä hoidettiin pakolla ja myös sairaalasta poistaminen oli muiden kuin potilaan itsensä päätettävissä. Koska suuri enemmistö potilaista tuotiin sairaalaan vastoin tahtoaan, he saattoivat lujasti vastustella henkilökuntaa tai yrittää paeta jo matkalla sairaalaan, mikäli heillä oli tieto tai aavistus siitä, mihin heitä oltiin viemässä. Eräs Siilinjärven (myöhemmin Harjamäen) piirimielisairaalan pitkäaikainen potilas muisteli 1970-luvulla, kuinka uudet potilaat tuotiin aikoinaan väkipakolla: ”Ne huuti jo portilla. Mieshoitajia oli monta portilla vastaanottamassa. Ne näki jo Harjamäen muureista, että tämä ei oikea laitos ole. Sillä ne ei halunneet tänne tulla.” (Tapani Lepola, Harjamäen sairaala 1926-1976. Harjamäen sairaala, 1976, s. 104)

Mielisairaaloissa potilaat elivät omassa laitosmaailmassaan, eristettynä omasta yhteisöstään ja niin sanotusta normaalielämästä. Toisinaan eristys kesti hyvin kauan ja oli epäilemättä vahingollista potilaan henkisille kyvyille. Ääriesimerkki oli Oulun piirimielisairaalan ensimmäinen potilas, nuori opettaja Aili I. (nimi muutettu), joka tuotiin sairaalaan lokakuussa 1925 toisesta mielisairaalasta ja jolle annettiin diagnoosi skitsofrenia. Hänet siirrettiin kroonikoille tarkoitettuun B-mielisairaalaan maaliskuussa 1965 – siis 40 vuotta myöhemmin. Juhannuksena 1961 – 36 vuotta sairaalaan tulosta – hänestä todetaan sairauskertomuksessa näin: Potilas on ”ollut ilman lääkkeitä, mutta on ollut silti aika rauhallinen. Kuitenkin olemukseltaan tekee selvästi mielisairaan vaikutuksen. Tukka on aika harjaamaton […] opettajattareksi potilaan olemus vaikuttaa aika vauhdittomalta ja epäsiistiltä […] kävellessään tekee nykiviä liikkeitä jaloillaan, ottaa välillä taka-askeleita.” Silmiinpistävää tässä lausunnossa on Ailista tehty luonnehdinta ”opettajatar”, aivan kuin hänen lähes 40 vuotta aikaisemmin loppunut opettajan työnsä edelleen määrittelisi läpikotaisin laitostunutta Ailia. 

Ailin kaltaisia pitkäaikaispotilaita oli onneksi vain pieni vähemmistö, ainakin omassa aineistossani. Enemmistö potilaista oli sairaalahoidossa muutaman kuukauden ja muutaman vuoden välisen ajan. Yli kymmenen vuotta hoidossa olleet olivat tyypillisesti vakavasti mielisairaita ja osin jo ennen sairaalaan tuloaan kroonisesti sairaita. Aina maailmansotien väliseen ajanjaksoon asti suuri enemmistö maamme mielisairaista ei kuitenkaan ollut sairaalahoidossa, vaan he elivät elämäänsä omissa yhteisöissään täysin vailla psykiatrista hoitoa. 

 

Eristäminen paikallistasolla

Mielisairaiden karusta kohtelusta omissa yhteisöissään on paljonkin kuvauksia. Esimerkiksi vuonna 1885 perustetun Fagernäsin (myöhemmin Niuvanniemen) sairaalan ensimmäistä potilasta, 34-vuotiasta miestä oli pidetty parin vuoden ajan saunassa kaulastaan rautakahlein seinään kiinnitettynä. Kahleet olivat tänä aikana ehtineet syöpyä hänen kaulaansa. Syynä moiseen kohteluun ei kuitenkaan ollut perheen tai muun lähiyhteisön tahallinen julmuus vaan potilaan vaikea paranoia, jonka hallintaan ei kotiväellä ollut muuta keinoa kuin tehdä sairastunut vaarattomaksi. (Kaija Vuorio, Niuva. Niuvanniemen sairaala 1885-1952. Niuvanniemen sairaala, 2010, 39)

Kesäkuussa 1887, juuri ennen kunnallisten vaivaistalojen rakennusbuumia, kirjoitettiin Ilmarinen -lehdessä, kuinka maaseudulla vain varakkaimmilla oli varaa maksaa sairastuneen perheenjäsenensä hoitokustannukset ”houruinhuoneessa”. Muilla eli suurella enemmistöllä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkuvasti vahtia sairasmielistä omassa perhepiirissään. Jos sairas alkoi käydä levottomaksi ja mahdollisesti vaaralliseksi ympäristölleen, ”täytyy onneton joko kahlehtia seinään tahi salvata umpeen sulettuun huoneeseen sekä muihin sellaisiin varokeinoihin ryhtyä hänen paikallaan pidättämiseksi”. (Ilmarinen 25.6.1887) Kansan keskuudessa saattoi olla yleinen se ajatustapa, että ”mielen vikaan” tulleen ihmisen tapana oli raivota, eikä asialle ollut juuri muuta tehtävissä kuin eristää hänet lukitsemalla koppiin tai laittamalla hänelle kahleet jalkoihin tai käsiin.

Tässä yksi Lääkintöhallituksen asettaman Mielisairashoitokomitean raportissa vuonna 1908 esitelty, kotonaan ”hoidettu” sairas: 

Kustaa P. Ikä 60 vuotta. Naimaton. Torppari. Elätteellä sisarensa luona. Ei ole työkykyinen. Kaatuvatautinen. Säännöllisesti epäsiisti, levoton ja meluava. On pidetty seinään kytkettynä 35 vuotta, minkä johdosta molemmat jalat ovat pahasti koukkuun kasvaneet. Potilas makaa alituisesti siivottomana ja suurimmassa määrin tylsistyneenä olkivuoteella, johon ulostukset valuvat ja josta ne joutuvat alla olevaan astiaan. Vasta kun oli tullut täysin kykenemättömäksi liikkumaan, vapautettiin potilas kahleista. (Mielisairashoito-komitean mietintö 1908, 40)

Jos mielisairaalassa potilas helposti laitostui ja joutui toisinaan kaltoinkohtelun tai rajujen hoitomenetelmien kohteeksi, merkitsi laitoshoito kuitenkin usein suurta parannusta perinteiseen ”houruinhoitoon”. Tässä siteeraus pohjalaispitäjästä julkaistusta sanomalehtiuutisesta; 

Pitäjän vaivaishoidon elätettävänä on eräs Kalle-niminen, [venäläisviranomaisten asettaman] asevelvollisuuden pelosta mielenvikaan tullut henkilö, joka on annettu hoidettavaksi talonisännälle. Hänen luonaan on Kalle jo neljän vuoden ajan saanut kärsiä mitä inhottavinta rääkkäystä. Mielipuoli on vasemmasta jalastaan kahleilla sidottu mainitun talon saunan seinään. Sen mukaan, mitä tiedetään, ei Kalle neljän vuoden kuluessa ole ollut ainoatakaan kertaa irti. […] Vilua on Kalle talvisin saanut kärsiä, jopa siihen määrään, että onnettoman jalat toissa talvena paleltuivat. Kun saunan kiuvasta lämmitettiin, oli mielipuoli tukehtumaisillaan savuun. […] Viime talvena vietiin pahnatkin mielipuolen alta elukoille hengen pidikkeeksi. Lääkäriä ei tietysti ole mielipuolen luona käytetty. Kummallisinta on se, ettei kunnan vaivaishoito ole paremmin ottanut selvää hoitilaansa tilasta. Tokkohan nyt parannus seuraa? (Pohjalainen 67/19.8.1892)

Tokkohan tosiaan. Jos Kalle saatiin sairaalaan, niin hän on luultavasti säilyttänyt ainakin henkensä, jos ei mielenterveyttään. Kysymys, johon ei enää voi saada luotettavaa vastausta on, kuinka paljon Suomessa on ollut Kallen tapaisia, epäinhimillisiin oloihin eristettyjä mielisairaita? Tähän voin vastata vain epätyydyttävän epämääräisesti: paljon. Sen verran runsaasti on säilynyt aikalaiskuvauksia, viranomaisselvityksiä ja lehtiuutisia mielisairaiden kaltoinkohtelusta, että Kallen kohtaloa ei voi pitää anomaliana, poikkeuksena muuten humaaniin kohteluun.  

 Entä kuinka usein Kallen tavoin kohdellut sairaat joutuivat vakavaan jollei lopulliseen henkiseen pimeyteen eristyksissä ollessaan? Varmaa on, että jos potilas vietti sairaalassa Aili I:n tavoin kymmeniä vuosia, hänestä tuli vääjäämättä henkisiltä kyvyiltään entistä vajavaisempi laitoskansalainen. Toki, hän on hyvinkin saattanut sopeutua sairaalaelämään ja toimia siellä hyvinkin järkevästi, erilaisia töitä tai muita askareita tehden ja ollen aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden potilaiden ja henkilökunnan kanssa. Laitos ei siis varmaankaan sinänsä auttamatta vienyt henkiseen pimeyteen, mutta ihmisen menettäessä autonomian oman elämänsä suhteen on hänen kykynsä toimia itsenäisesti usein joko vähitellen heikentynyt tai kokonaan kadonnut. Lisäksi on päivänselvää, että vakava mielisairaus on itsessään voinut johtaa henkiseen pimeyteen, huolimatta eristämisestä.

Hoidon antaminen potilaan omalla kotipaikkakunnalla oli kannatettavaa, mutta kuntien köyhyys ja nuukuus johtivat siihen ikävään tilanteeseen, että hoito ajautui pelkkään sairaiden säilöntään. Vaivaistalojen ”mielisairasosastot” olivat käytännössä useimmiten ahtaita alkeellisia koppeja tai sellejä mielisairaiden säilömistä varten. Vaikeiden potilaiden koppien ikkunoihin asennettiin kalterit, ja joissakin vaivaistaloissa heitä pidettiin rautakahleissa ainakin siihen asti, kunnes vaivaishoidon neuvojan ja kuvernöörin huomautusten jälkeen niistä luovuttiin. Lääkärin vierailu vaivaistalossa kerran kuussa, jos silloinkaan, ei voinut olla alkuunkaan riittävä edes alkeellisen potilasturvan kannalta. Hoidokit olivat lisäksi epäpätevän henkilökunnan mielivallan alla. 

On myös muistettava, että mielisairaaksi julistaminen ja laitoshoitoon joutuminen koettiin kansan keskuudessa häpeällisiksi ja leimaaviksi. Varsinkin maaseudulla monet liittivät laitoshoidon vaivaistalojen eli kunnalliskotien mielisairasosastoihin eli ”hullujen koppeihin”, joita kunnat velvoitettiin perustamaan vuoden 1889 mielisairaslain myötä. 

1900-luvun alun Mielisairashoito-komitean mietinnössä on varsin häkellyttäviä kuvauksia mielisairaiden olosta niillä maaseutupaikkakunnilla, joissa lääkintöhallituksen lähettämät tutkijalääkärit vuosina 1906–1907 keräsivät tietoja alueen sairaista. Erään tutkijalääkärin raportissa todetaan yhdestä ”sydänmaan vaivaistalosta”: 

Johtajalla ei näyttänyt olevan minkäänlaista käsitystä mielenvikaisten hoidosta ja suositti hän minulle muun muassa köysiin sitomista oivallisena rauhoittamiskeinona. Koppisairaat olivat perin siistimättömiä; toinen oli tuhrinut itsensä ja seinät useita tunteja aikaisemmin ja siihen kuntoon ne jätettiin lähdettyänikin. Kopissa ei ollut vuodevaatteita, vaan makasivat sairaat paljaalla lattialla. Pitäjällä kerrottiin miltei yleiseen vaivastalossa mielisairaita lyötävän. (Mielisairashoito-komitean mietintö 1908, 39)

1880-luvun puolivälissä oli Suomen kaupungeissa ja maalaiskunnissa vain kymmenkunta vaivaistaloa. Vuonna 1920, jolloin ne muuttivat nimensä kunnalliskodeiksi, niitä oli peräti 252. Niissä oli tuolloin yli 21 000 aikuisikäistä hoidokkia. Vaivaistalot ja myöhemmät kunnalliskodit säilyivät osana psykiatrista hoitojärjestelmää ja Laitos-Suomea aina 1970-luvulle saakka. 

 

Eristys, tylsistyminen ja hitaamman elämän arvo

Palaan lopuksi menneisyydestä tähän päivään ja koronaan. Lehtijutuista päätellen on eristyksissä oleminen alkanut kiristää suomalaisten hermoja. Samanlaisina toistuvat päivät kotosalla ovat tehneet monen elämästä monotoonisen ja ”koronauupumus” on vallannut mielen, Tämä on ymmärrettävää: bonobosimpanssitkin haluavat elämäänsä vaihtelua. 

Eristyksessä eläminen ja oleminen on toki valitettavaa monille meistä, erityisesti asiakkaansa menettäneille pienyrittäjille, läheisistään fyysisessä erossa oleville ikäihmisille ja jo valmiiksi yksinäisille. Siltikin: nykyisenä suhteellisen vaurauden, yksilönvapauden, kommunikaatioteknologian ja hyvän terveyden aikakautena ihmisten väliaikainen eristäytyminen koteihinsa tuskin merkitsee suurta uhkaa henkiselle terveydelle. Kun on historioitsijana perehtynyt eristämisen synkkään historiaan, ei korona-ajan eristämistä osaa pitää kovin suurena vitsauksena. Ikävystyminen, keittiön ikkunasta ulos toljottaminen ja ulkoilu lähimaastossa voivat olla hyvinkin terveellisiä kokemuksia meille ärsykeaddiktoituneille juoksumattoyhteiskunnan jäsenille. 

Itselleni on palautunut mieleen tähän aikaan hyvin sopiva kansantrubaduuri Juice Leskisen laulu ”Pieni kalmistosarja”, jossa Juice riimittelee, kuinka ”hän meni niin lujaa/ niin lujaa että hän/ lopulta pyyhälsi ohi elämän”. Tätä lujaa menevää, kilpailevaa ja koheltavaa ihmistyyppiä on pidetty arvossa viime vuosikymmenet. Siksi koronan aiheuttaman eristämisen voi nähdä mahdollisuutena uudenlaiseen tietoisuuteen hitaamman elämän arvosta niin luonnolle kuin ihmisluonnolle. Mikseipä saisi toivoa, että syklisen aikakäsityksen mukaisesti ihmiskunta ja varsinkin me vauraiden ”jälkimodernien” yhteiskuntien ihmiset siirtyisimme jatkuvan laajentumisen, kasvun ja kuluttamisen maailmasta takaisin yksinkertaisempaan, hitaampaan ja ihan oikeasti luonnonvaroja vähemmän hävittävään maailmaan. 

Jos tämä globaali eristymisen aika on tuonut meille oivalluksen pienen, lähellä olevan ja vähemmän aikataulutetun elämän merkityksestä, sillä voisi oikeasti olla myönteistä vaikutusta omaan ja luonnon hyvinvointiin. Kuka tietää, nyt kun liikumme pienimuotoisesti ja aistimme ympäristöamme, ehkä arvostuksemme luonnontilaisia metsiä kohtaan kasvaa ja alamme ajatella luontosuhdettamme muunkin kun hyväksikäytön kehyksessä. Samalla voimme ajatella ”hyvää elämää” uudella, vähemmän luontoa kuluttavalla ja itseämme ”stressaavalla” tavalla. Näinä päivinä mieleeni on tullut myös maailman tunnetuin ihanneyhteiskunnan kuvaus, Thomas Moren Utopia (1516), joka on vähien tarpeiden ja tyynen elämän ylistyslaulu. Vaikken itse kaipaa Moren utopialaisten elämän yhdenmukaisuutta ja kansalaisten valvontaa, olen viehättynyt Utopian kuvaamasta luonnonmukaisesta, mielenrauhaa ja arkista ystävällisyyttä arvostavasta elämästä. 

Voi toki olla niinkin, että alan olla siinä seestyneessä iässä, jossa alkaa kaivata vapaaehtoista eristymistä maailman hälinältä ja markkinoiden melulta. Jos tulevalta viikonlopulta odottaa mahdollisuutta syventyä Thomas Mannin Taikavuoreen eikä välitä adrenaliinin eritystä lisäävistä huippukokemuksista, syy siihen voi olla ”biologis-eksistentiaalinen”: elämän jälkipuoliskolla haluaa loputtoman hääräämisen sijasta rauhoittua ja olla aloillaan, siirtyä ulkoisesti toimeliaasta elämästä sisäisesti aktiiviseen elämään. Joka tapauksessa, olet sitten nuori, vanha tai siltä väliltä, korona-ajan eristymisen yksi arvokas opetus on tämä: hitaampi nopeus riittää.   

 

Petteri Pietikäinen on historian tutkija ja Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT