Ja kenet kruunaamme koronakruunulla tänään? -Leena Sainio

 

Ja kenet kruunaamme koronakruunulla tänään? 

Ulkona on rauhallista. Ihmisiä ei juuri näy, lintujen liverrys kuuluu voimakkaana. Kevät tuoksuu elämältä. Minun on hyvä olla. On helppo palata lapsuuteni tunnelmiin. Hiljaista oli silloinkin – 60-luvun Helsingin liikenteen määrä tuntui olleen suunnilleen sama kuin nyt tämän koronaliikenteen. Silloin aurinko paistoi aina, vadelmat olivat makeita ja puput säikympiä. Peurat pysyivät metsissä eivätkä linnut kuolleet muoviin. Mutta samaan aikaan ihmiset olivat saaneet päähänsä lähteä kuuhun. Kaistapäitä he olivat olleet ennenkin: se kumma himo mennä kaikkialle ja vallata joka nurkka hinnalla millä hyvänsä. 

 

Lapsuuteni maailmassa puhalsivat kummat tuulet. Vaikka elämä oli oikeasti rankempaa kuin nyt, se tuntui jotenkin helpommalta. Yksiselitteisemmältä. Tietämättömyys pelasti silloin tältä nykyiseltä, planetaariselta huolelta. Mitä sitä osasi pelätä, kun kukaan ei tiennyt mistään mitään. Meitä lapsukaisia varoiteltiin vain namusedistä. Kodin sisäisestä alkoholismista ja väkivallasta ei puhuttu mitään. Koulukiusaamisesta vaiettiin. Se joka vasikoi, sai turpaan. Sairaitten ja esteisten perään tuijotettiin, heitä säälittiin ja kartettiin. Lehdet kertoivat Kekkosesta, Tabe Slioorista, Tahko Pihkalasta, Leo Kinnusesta, Kekkosesta, kapitalismista, kommunismista ja Kekkosesta. Hämmästyminen oli aitoa, jos joku näki metsää puilta. Joka toista sanottiin hulluksi ja joka toista kylähulluksi. Vanhukset horisivat omiaan, lapsia ei kuunneltu ja aikuiset mulkoilivat toisiaan kaikentietävästi ja näyttivät kademielensä avoimesti. 

 

Riemu oli rajaton, jos joskus sai suklaajäätelön. 

Kruunaammeko hoitajat, lääkärit hallituksen, presidentin? Vai kunnon kansalaiset jotka pysyvät kiltisti kotona kun käsketään 

tai koska ymmärtävät parhaansa? 

 

Luotto tulevaan ja selviytymiseen oli silti kova. Ei paljoa mieltä painanut, vaikka silloiset kaverit olivatkin todella arvaamattomia. Tuhkarokko, tulirokko ja hinkuyskä kortteerasivat meilläkin viikkoja maksamatta vuokraa. Oli vain pakko majoittaa näitä tappajahyyryläisiä, jotka kulkivat kodista kotiin ottaen hengiltä erityisesti pikkulapsia. Iltarukouksen kohta ”…sijaltain jos en nousisi…” kylmäsi kuitenkin sen verran, että joskus piti nukkua toinen silmä varoiksi auki. 

 

Teini-iässä sairastetut sikotauti (aiheuttaa miehille lapsettomuutta), vihurirokko (aiheuttaa sikiöille sokeutta) ja lähes tukehtumiskuolemaan vienyt kurkkupaise eivät juuri menoa haitanneet; opettaja vain lähetti koulusta terveisiä, että äkkiä sieltä tautivuoteelta pulpetin ääreen, muuten jää opetuksesta jälkeen ja saa ehdot eikä sinusta sitten mitään tule. 

 

Jos noina aikoina mukaan olisi tunkenut yksi korona, sitä ei olisi varmaan edes huomattu. Suuri osa ikääntyneistä menehtyi sydänkohtaukseen jo seitsemissäkymmenissä, tai jos sairaalaan saakka pääsi, niin siellä keuhkokuumeeseen. Se katsottiin luonnolliseksi kuolemaksi ennen kuin alettiin syyttää jostakin esiin popsahtanutta sairaalabakteeria. Tyräleikkaukseen hyvässä uskossa tullut sai helposti sairaalabakteerin ja kuoli keuhkokuumeeseen tuota pikaa. Tilannetta vain päiviteltiin hetki, ei se mikään uutinen ollut, niitähän nyt oli ja sattui. Ehkä Ilta-Sanomissa provokatiivisesti joku joskus jotain, mutta siinä kaikki. Saatan muistaa väärinkin, mutta tältä tuntuu nyt, kun kaikkien alojen asiantuntijoiden mukaan suunnilleen koko väestö kuolee koronaan, eikä siis sydän- ja verisuonitauteihin. Tai diabetekseen. Eikä siihen keuhkokuumeeseenkaan veiviä heitetä, koska pneumokokkia ei ikään kuin ole eikä sairaalabakteeriakaan kai. Tai mistä minä tiedän. 

 

Vai asetammeko kruunun itse luontoäidin vehreille hiuksille? 

 

Ei kai kuolemaa pidä pelätä? Kuolema tulee varmasti, se ei petä eikä unohda ketään. Se ei syrji eikä ylenkatso. Sen sijaan syntymän ihmeen estävät – kas kummaa – ihmiset, vaikka heitä syntyy koko ajan lisää ja lisää ja maailma hukkuu ihmisten ja heidän innovaatioidensa alle. Keksintöjen, joista suurin osa on turhia ja joilla yritetään vain tehdä lisää rahaa ja konsultit jankuttavat leukaperät öljyttyinä jotakin epärelevanttia jatkuvasta kasvusta. Puhuvat, että korona-aika on ”uusi normaali” (järkyttävä lisä konsulttijargoniin), mutta puhuvat myös, että kun päästään takaisin ”entiseen normaaliin”, se tarkoittaa, että päästään takaisin jatkuvaan kasvuun ja maapallon sairastuttamiseen juuri silloin, kun globus on kerrankin saanut pienen hengähdystauon. Että se sinisen pallon kiusanteko ja rääkkääminen jatkuu 

 

kumminkin samaa, ellei kiihtyvää tahtia. Mitään oikeaa”normaalia” ei ole, eihän ihmisiäkään enää saa luokitella normaaleiksi tai epänormaaleiksi. Myös on kummallista, että ihmisistä sanotaan, että he ovat kaikkialla samanlaisia. Kun eivät ole: jokainen on erilainen ja omanlainen. Niin kuin tämä kovin muuntautumishenkinen, kameleonttimainen koronaviruskin, joka yrittää kiivaasti vaihtaa roolejaan ja kasvattaa sivupersoonagalleriaansa. Skitso mikä skitso. 

 

Kuoleman sijaan pitäisi pelätä ihmisten pakottamista teknologian uhreiksi. Kohta ei elo onnistu yhteiskunnan jäseneltä ilman ihonalaisia siruja ja kaiken maailman lasereita ja luotaimia, ja ainakin matka Marsiin on varattava mielellään pian vaikkei sitä rahaakaan ole eikä lipunmyynti ole tietääkseni alkanut. Koska muutoin putoaa kelkasta, paljon pahemmin kuin minä koulutöistä kurkkupaiseen aikana. Vanhusten lonkkamurtumat aiheutuvat liian kovista digiloikkatreeneistä eikä kuntoutusta järjestetä. Kuluerä, ”kääntykööt sukulaistensa puoleen”. 

 

Ja kohta joutsenten vatsat ovat taas täynnä muovia. On palattu siihen normaaliin. Vaikka luonto kuinka koettaa näyttää, että hän oli täällä ensin, sydämetön konsulttijuntta tekee maailmasta plutokratian, vannoo entistäkin pontevammin teknologian nimiin ja alkaa valmistaa robottisarvikuonoja. 

 

Vai asetammeko kruunun itse luontoäidin vehreille hiuksille? Luonnon, joka valtaistuimellaan hengittää nyt paremmin kuin aikoihin. 

 

Helsingissä 7.5. 2020 

 

 

Leena Sainio on helsinkiläinen runoilija, kirjoittaja ja musiikkipedagogi. Luonto, ympäristö ja yhteiskunnan toimivuus/toimimattomuus ovat polttoainetta Sainion teksteille. Hän kertoo vakavista asioista usein mustan huumorin keinoin ja tarjoilee elämän karumpaa puolta myös altera egonaan, kabareehahmo Laina Sieniönä. Sainio on julkaissut esikoirunokokoelmansa keväällä 2019 (Pesä), ja alkusyksyllä 2020 ilmestyy eksistentiaalisiakin runoja sisältävä kirja lapsille.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT