Saarella, lapsuudessa, irrallisena – Henrietta Grönlund
6.5.2020
”Nyt seurasi pitkä odotus. Minut oli vallannut uudenlainen irrallisuus joka ei ollut lainkaan eristyneisyyttä, vaan sitä että sai olla ulkopuolella, eikä ollut huono omatunto missään. En tiedä miten se kävi, mutta kaikki muuttui yksinkertaiseksi ja minä annoin itselleni luvan olla pelkästään iloinen.”
(Tove Jansson teoksessa: Haru, eräs saari)
Tämä lainaus tuli vastaan Facebook -muistoissani. Tasan vuosi sitten olin lukenut Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kirjasta kuvausta heidän yksinkertaisesta ja eristäytyneestä elämästään saarellaan, ja nostanut sieltä tämän lainauksen. Elämä saarella kuulosti ihanalta – kauniilta, vapaalta ja rauhalliselta, ja samalla todella erilaiselta kuin oma arki.
Nyt, vuotta myöhemmin tuo lainauksen kuvaama irrallisuus, ulkopuolisuus kuulostaakin yllättäen tutulta. Irrallisuus, yksinkertaisuus ja – outoa kyllä – jokin erikoinen vapaus värittää tätä aikaa, josta kaikki turha (ja myös moni tarpeellinen) on omalla kohdallani karsittu pois. Päivissä on oma toistuva rytminsä, pienet suuret ilonsa, työ ja lepo, kahvihetket ja kävelyt hiljaisessa kaupungissa. Monista tapaamisista ja menoista tyhjentynyt kalenteri on tuonut tilaa arjen pienille asioille ja samalla oman itsen kanssa olemiselle, ajatusten ja tunteiden vaeltelulle.
Korona-aika on minulle ollut vahvasti myös sisäänpäin kääntymistä. Muistoja elämän eri vaiheista nousee mieleen, edesmennyt isäkin tuli uneen pitkästä aikaa. Tämän vaeltelun myötä näytän päätyvän erityisen usein lapsuuden (sisäisiin) maisemiin. Kuljen vuosikymmeniä sitten myydyissä taloissa ja istun mehulla aikoja sitten kuolleen isoäidin seurassa. Tavoitan joitain kaikuja itsestäni ja elämästä kauan sitten. Hetkittäin nykyhetki ja -elämä tuntuvat vierailta.
Yhtäältä kyse on varmasti siitä, että näille sisäisille maisemille on nyt tilaa ja aikaa. Tätä menetelmäähän uskonnotkin ovat hyödyntäneet esimerkiksi luostareissa ja paastoaikoina. Ulkoisten puitteiden yksinkertaistaminen tekee tilaa sisäiselle maailmalle, ja mahdollistaa asioita, joita moni nykyihminen kiireisessä arjessaan kipeästi kaipaa. Oman elämän, itsen, arvojen ja merkityksellisyyden pohdintaa. Kenties sisäisiin maailmoihin ajautumisessa on kyse myös jonkinlaisesta eskapismista, joka vapauttaa pohtimasta huolestuttavaa ja outoa tilannetta.
Korona-ajan arki myös muistuttaa paljon lapsuutta, jolloin virikkeitä oli vähän, tekemistä piti löytää omasta luovuudesta ja iloa pienistä ja yksinkertaisista asioista. Elämä oli muiden armoilla olemista hyvässä ja pahassa. Ehkä alitajunta etsii olemisen tapoja sieltä, missä samanlaisuutta tämän hetken tilanteeseen löytyy. Kenties olenkin korona-arjessa kellahtanut tietyllä tavalla lapsenomaiseen rooliin, jossa – koska en voi vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu – luotan että Sanna Marin ja muut aikuiset hoitavat asiat parhain päin. Noudatan siis ohjeita, huolehdin läheisistäni ja keskityn pärjäämään arjessani, ja muuten jättäydyn vaeltelemaan omissa maisemissani.
Tämän tietynlaisen lapsenomaisuuden voi toisaalta nähdä myös realistisena elämänfilosofiana tai sen osana elämässä ja maailmassa, jota ei voi hallita eikä ymmärtää. Ei elämää koskaan voi hallita tai ymmärtää. En tiedä huomisesta koronan aikana, mutta en siitä tiedä muulloinkaan. En voi tietää milloin tai miksi itse tai läheiseni sairastuu tai kuolee, tai milloin tapahtuu jotain ihanaa. En tiedä, miksi maailmankaikkeus tai ihminen on olemassa, miksi on kärsimystä tai miksi minulle elämässä on tullut hyvä osa ja jollekulle toiselle ei. Suuri osa elämästä on ymmärryksen ja vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa, ja tämän hyväksyminen tuo omanlaistaan rauhaa.
En tarkoita, että olisin jotenkin valaistunut tai tyynesti ottaisin vastaan elämän iskut ja huolet. Enemmän on kyse juuri tämän erikoisen tilanteen esiin nostamasta kokemuksesta, tunteesta tai mielentilasta, joka on ikään kuin odottanut valmiudessa. Ehkä tuota mielentilaa olen kaipaillut myös vuosi sitten Janssonin ja Pietilän kirjaa lukiessani.
Vaikka kriisi aiheuttaa valtavasti kärsimystä ja pahaa, josta tietysti kannan huolta, on toivottavasti sallittua ajatella, että siitä voi samaan aikaan seurata myös hyviä asioita. Saan lohtua ajatuksesta, että suuren kriisin myötä ihmiskunta voisi löytää askelia kestävämpään tapaan elää suhteessa itseemme, toisiimme ja maailmaan. Ja tästä erikoisesta irrallisuuden ja vapauden tunteesta annan itselleni luvan olla myös iloinen.
Henrietta Grönlund on kaupunkiteologian professori Helsingin yliopistossa.
LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT