Shikantaza – Ilmari Kortelainen

Mäeltä näkee rinteeseen, mitä askareita on tullut toimitettua. Tänään on kannettu puita. Vie puita saunaan lisää, hätkähtää varjoa vesiastiassa. Käy hakemassa tuohta. Jatkaa uunin märkien puiden sytyttelyä. Pitää kantaa lisää vettä. Läikkyy ja ei läiky. Kävelee lapsuuden kinttupolkua rantaan ja kuulee soittoäänen oman pään sisällä. Heteen vesi on kirkastunut yön aikana yhtä läpikuultavaksi kuin taivas. Heteessä ui itselle tunnistamaton sammakkolaji.

Zen-Buddhalaisuuden oleellinen istumameditaatioharjoitus on pelkkä istuminen, vain istuminen tai kököttäminen eli shikan-taza. Siinä emme voi tehdä muuta kuin istua (Puuseppä Juha Hämäläinen on ehdottanut termin käännökseksi Kökötystä). Vain istuessa mielessä virtaavat ajatukset ja keho hengittää.

Tiantong Rujing kuvaa shikantazan tarkoittavan ”zazenin harjoittamista koko sydämellään”. Sekä Rujing että hänen oppilaansa Eihei Dōgen puhuvat mielen hiljaisesta valaisemisesta. Modernimmissa Zen-perinteissä, kuten Joko Beckin ja erityisesti Barry Magidin zen-katsannoissa shikantazan avosydämisyys ymmärretään painotetusti mahdollisuutena olla avoinna kaikelle inhimilliselle ja psykologiselle sisällölle, mitä zazenissa nousee esiin. Kun kokemuksen, tietoisuuden ja sydämen kanssa ollaan pyrkimättä muuttamaan mitään, elämä avautuu vähä-vähältä, ja ehkä voimme ainakin hetkittäin nähdä jotain muuta kuin itsemme.

Asteittain huomio avataan yhdestä kohteesta, esimerkiksi hengityksen pallean liikkeestä ja sen reuna-alueilta, kattamaan kehomielen kokonaisuus. Lopulta kehomielen kokonaisuutta tarkastellaan kaiken tämänhetkisen kanssa. Shikantaza kohtaa hetkessä ilmenevän, jokaisen kutinan ja leukalihasten ja hermoston jännityksen, viivästyksen junamatkalla, vitutuksen, oman ylpeyden, kunkin pettymyksen ja epäoikeudenmukaisuuden tunteen, aikaiset aamuherätykset, tauotta jatkuvan kännykän pirinän ja tinnituksen. Mielen tasolla kuvittelemme kaikenlaista siitä, mitä hyväksyntä on, mutta kannattaa odottaa seuraaviin liikennevaloihin.

Havaintokentän laajentuessa muiden istujien varjot viruvat humanoideiksi Zendossa, kun istuminen jatkuu yöllä.

Zen ei lupaa onnenhetkiä tai sitä että nokkelat ideani, edistykselliset tai taantumukselliset mielipiteeni saisivat suosionosoitukset. Kun istun, niin istun. Kun syön, niin syön. Kun suru valtaa mielen, itken. Onko tässä mitään tolkkua? Onko ollenkaan hyväksi ihmiselle? Ei ole. Zazen on täysin hyödytöntä.

Zen-opettaja Shunryi Suzuki toteaa, että ajatus siitä, että ”voin tehdä mitä tahansa” tai ”Kaikki on zazenia”, olet jo kehittänyt jonkin egosta lähtöisin olevan harhautuksen. Tällainen alkaa kuulostaa ehkä vähän armottomalta. Zenin kurinalaisuutta onkin Magidin tapaan hyväksi tutkia nimenomaan arjen inhimillisyyden ja tunne-elämän näkökulmasta. Samalla zenissä oman mielen harhojen näkemisestä sellaisenaan istumisen muodossa, kasvaa toisenlainen armon kokemus.

Harjoitamme shikantazaa vuosia tai vuosikymmeniä, ja harjoitus muuttuu eri tavoin. Tylsyydestä ja monotoonisuudesta avautuu hetki hetkeltä loputtomasti uutta, esimerkiksi näkökentässä tai hengityksen välissä olevassa tyhjässä tilassa, silmien takana, ja siinä, miten koemme kehomme. Asetumme istumisharjoituksen muotoon ja tällöin ei muuta ole käsillä. Emme voi tehdä mitään. Emmekä voi istuessa tekemällä tehdä ei-mitään.

Voimme, vaikkapa saavuttaaksemme muuntuneita tietoisuuden tiloja, esimerkiksi mennä dhjana-mediaatioretriitille tai tutkia äkkisyviä shamanistisia polkuja. Lähtemättä tarpomaan shamanismin erämaahan, todettakoon, että shikantazan monotoonisuus ja hiljainen mielen valaiseminen on ydin, joka voi kulkea yhteen erilaisten harjoitusmuotojen kanssa. Kyse ei ole ainoastaan kehosta, vaan kokemuspiirimme alkaa kattaa kaiken, mitä tällä hetkellä ilmenee. Zen-harjoitus luo avaruutta ja tilaa tavallisen elämän ärsytyksiin ja kipuun.

Vain istumisessa palataan yhä uudelleen tässä olon kokemukseen: siihen, mitä ilmenee sen hetkisessä kehomielen kokemuksessa kokonaisvaltaisesti. Se on kuin tuuli. Tulee siis esiin, ettei vain istuminen ole suinkaan tajunnan satunnaista vaeltelua, vaan tässä olevaan kohdistuvaa harjoitusta.

Laajemmissa tulkinnoissa termiin viitataan kuoleman kohtaamisen asenteena.

Vain istumisessa suuntaamme huomiotamme niin, että se kohdistuu koko kehomielen aistikenttään. Siirrän huomioni hengitykseen, tunnen, kuinka joustava kehon kudos liikkuu hengityksen reuna-alueilla, hengityksestä koko kehoon, kasvojen lihasten rentoutumiseen, solujen huokoistumiseen. Joskus huomioni siirtyy kehoon itsestään. Mielemme on intentionaalinen eli se suuntautuu aina jotakin kohti. Tavallisesti ajattelemme jotakin, suuntaudumme johonkin kuviteltuun tai todelliseen kohteeseen tai ajatukseen, meillä on mielipiteitä ja uskomuksia.

Huomion luonne voi muuttua, kun suhtaudumme ajatusten syntymiseen, siihen aktiviteettiin, miten ajatukset, puhe, sanat, ajatukset rakentuvat. Kun hidastan mielessäni sanomiani sanoja, tavuja ja kirjaimia, voin antaa kokemisen alueen laajeta, ja kokeminen ei enää suuntaudu, vaan ikään kuin sukeltaa laavavirtaan, jossa sanat ja mielen sisäinen puhe lakkaa, ja alkaa. Lak-kaa, Lak-k, L-a-k, L-a, L

Kun vuonna 2009 ympärilläni useat ja läheisimmät ihmiset sairastuivat parantumattomasti ja sukulainen teki itsemurhan, jouduin kohtaamaan kuolemaa kerralla enemmän kuin siihen asti. Menin psykoterapiaan ja ryhmiin. Shikantaza perustavana pohjattoman syvänä harjoituksena kantoi läpi kivun ja surun ja vihan. Kehollisesti koin, että istumisasennossa kontrolli ja tarve kannatella kehoa alkoi hälvetä hitaasti. Kuin asento olisi kantanut sisällään mahdollisuuden olla kannateltu, eikä kehon tai mielen tarvinnut ponnistella. Keho hengitti, antautui, päästi irti, elämä ympärillä kannatteli kehoa. Harjoitus oli vähäsen muuttunut, ja tuli ymmärrys, että meditaatio liikkuu koko ajan, syvenee. Jollain tapaa shikantazan harjoittaminen alkoi uudelleen, ei siinä kai sen kummempaa. Tuntui todellakin hetken, että elämä painovoiman kaltaisena voimana kannattelee. Sittemmin nämä hetket saostuivat, kirkastuivat ja solahtivat arjen virtaan, kauppalistoihin, liikennevaloihin, eroihin, köyhyyteen, lapsentekoaikeisiin, yksinoloon mummolassa, jossa kuitenkin veljeni viettää enemmän aikaa kuin minä.

 

Ilmari Kortelainen on kehotietoisuuden opettaja ja zen-buddhalaisuuden harjoittaja, sekä tutkijatohtori joka tekee tutkimusta meditaatiosta, mindfulnessista ja somatiikasta, Hän työskentelee Taideyliopiston yksikössä Center for Educational Research and Academic Development in the Arts (CERADA)

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KUOLEMAPÄIVÄKIRJAT