Välitiloja
Lapsuuteni päättyi 11-vuotiaana. Joulukuussa 1989 kirjoitin vakavan ja asiallisen lopetustekstin silloiseen ensimmäiseen päiväkirjaani. ”Koulussa on mennyt kutakuinkin hyvin, lukuunottamatta pieniä vastoinkäymisiä.” Oikeasti olisin halunnut kirjoittaa, että elämäni on vaikeaa, mutta se oli kai sopimaton ajatus. Koska oletin jonkun kuitenkin saattavan lukea päiväkirjaani, en voinut huutaa täyteen ääneen, että tuntuu niin hirveältä että haluan kuolla. Olin alkanut tajuta, että olen niitä, joita kutsutaan koulukiusatuiksi, että en kuulu joukkoon ja että ajatukseni ovat vääränlaisia.
Mutta sille ei ollut sanoja. Siitä ei voinut puhua.
Jumituin usein jonkinlaiseen välitilaan. Siinä olen minä itse ja sitten se ulkopuolinen maailma, jonka näen, mutta en ole kunnolla kummassakaan. Silmäni havaitsevat asioita, mutta mitä enemmän niitä tuijotan, sitä mielettömämmiksi ne muuttuvat. Sitä kauemmas ne liukuvat. En ymmärrä, mitä näen. Kaikkein ahdistavinta on, ettei se näky katoa. Vaikka sulkisin silmäni, se vain odottaa, että avaan taas silmäni. Minulla ei ole keinoa sammuttaa olemassaoloani. Yritän ja yritän, mutta näkemäni puristaa minut yhä tiukemmin kasaan. Hätäännyn.
Minun on pakko tyytyä olemaan olemassa, vaikken ymmärrä siitä mitään.
En ole koskaan oikeasti halunnut kuolla. Ajatus siitä, että voisi aktiivisesti päättää, onko olemassa vai ei, on tuntunut jotenkin absurdilta ja etäiseltä, ei minulle kuuluvalta. Teolta, jonka tehdäkseen pitää olla voimakas, tahtova. Minun elämänihän on pakko-olemista heikossa kehossa. Sitä ei voi valita. Sen sijaan olen aina toivonut tulevani eläväksi. Että se, mitä minussa tapahtuu, ja se, minkä näen ulkopuolellani tapahtuvan, yhdistyisivät. Että ei olisi mitään rajaa minun ja maailman välillä, voisin liikkua vapaasti.
Niin, kun on tarpeeksi masentunut, ei jaksa edes toivoa kuolevansa. Koskettelen vain epämääräiseltä tuntuvia rajapintoja sanoilla saamatta niistä sen parempaa tolkkua.
Aikuisena aloin ymmärtää, että välitilani on ahdistusoire. Ehkä jopa dissosiatiivinen häiriötila.
Joka tapauksessa jotain, jonka ei tarvitse olla pysyvä osa olemassaoloani.
Olen sittemmin psykoterapian avulla luopunut sanattomasta ahdistuksesta, rakentanut uutta tilaa ja alkanut lopulta ajatella, että minun aivoni nyt vaan tekevät tällaisia temppuja toisinaan. Ei mitään oikeaa hätää ole. Mutta ajatus välitiloissa elämisestä ei ole kadonnut. Kun maailma yhtäkkiä vuonna 2020 joutui pysähtymään viruksen takia, ajatus konkretisoitui.
Minut ja kaikki muutkin heitettiin ulos normaalitilasta.
Koko maailma tuli kanssani välitilaan tuijottamaan näkymätöntä, villiintynyttä kuolemaa. Osa minusta ilahtui! Tästähän voi kehkeytyä uudenlainen yhdessäolon muoto! Aika nopeasti kuitenkin huomasin, että yhteinen jaettu koronakokemus typistyi myytiksi, koska poikkeusjärjestelyt vaikuttivat niin monella eri tavalla. Luopumista ja kärsimistä ei mitata samoilla lusikoilla tai ainesosilla. Olen edelleen yksin. Ja silti tilassa oli jonkinlainen jakamisen mahdollisuus. Sovittelemme eristäytymisen tunteita, maskeja ja flunssaoireita kuin yhteisen palapelin paloja ja katsomme, mitä siitä syntyy. Se on erikoinen ja erityinen kokemus.
Liikettä tapahtuu eteenpäin, mutta se on tavattoman hidasta.
Ehkä mielenkiintoisimpia havaintojani omasta koronavälitilassa elämisestäni on, että se ei ole tunnetason puuroa. Olen raivoissani siitä, että joudun odottamaan! Pitämään välimatkaa, luopumaan vapaudesta määrittelemättömäksi toistaiseksi. Tuntemaan epävarmuutta ja tarkkailemaan jokaista murtumaa terveydentunteessani. Itsekkäästi uskallan vihata tätä epäselvyyttä, kun kukaan ei todella enää tiedä, mitä pitäisi tehdä. Miten ihmeessä ihmisten oletetaan jaksavan ja olevan kärsivällisiä? Jossakin vaiheessa kuoleman muistamiseenkin kyllästyy.
Raivossa on energiaa, se pitää minua elossa. Siitä voi puhua. Tällä hetkellä tästä näkökulmasta muulla ei ole niin väliä. Laajemman tila-analyysin aika tullee joskus myöhemmin, jos tästä välitilasta pääsee ulos.
Tiina
(kirjoittaja haluaa jakaa kuolemapäiväkirjansa pelkällä etunimellään)