Mietteitä kuolemasta ja elämästä
23.11.2020
Kamalan latautunut aihe – kuolema. Nuorempana luulin, että siihen on vain yksi sallittu näkökulma; sellainen juhlallinen hartaus. Ikäänkuin kuoleman kohdatessa olisi käveltäväkin jotenkin hitaan hallitusti, ja ainakin pyrittävä ilmentämään tyyneyttä asian edessä. Sitten läheiseni kuoli, ja sain kokea täyslaidallisen: järisyttävää murhetta, epävarmuutta, vihaa, hallitsemattomia naurun tyrskähdyksiä, hillitöntä itkua, ikävää. Luulen että elämä armahti; kuolema tuli liki, mutta minä sain ja paloittain kykeninkin suremaan hyvin arkisesti ja omalla tavallani. Tämä kokemus aikuisuuden kynnyksellä muutti suhdettani kuolemaan. Syvästi pysäyttäneen surun myötä kuolemasta on tullut vähitellen jotenkin läheisempi, arkisempikin. Melkeinpä sellainen turvallinen, ehkä pelastavakin matkakumppani.
Tuntuu jotenkin mahtipontiselta sanoa, että minä kunnioitan kuolemaa. Enhän minä oikeastaan voi aavistaakaan, kuinka monet valintani jossakin hetkessä olisivat voineet uhata elämääni. Ja hyvä niin, sillä ihminen on kovin hauras ja erehtyväinen. Sen edessä olen nöyrä. Silti tunnen sydämessäni, että koska minua on suojeltu, uskon pohjimmiltani pyrkiväni siihen itsekin. Ehkä se on juuri kunnioitusta kuoleman edessä. Sen tiedostamista, että eläessäkin kuolema on aina läsnä siinä rinnallani. Minulle arkinen tietoisuus kuolemisen mahdollisuudesta on ollut vapauttava oppi elämältä. Mitä ikinä tunnen tai teenkin, sillä on päätepisteensä.
Muistan vain erään kerran, jolloin ajattelin tulleeni päätepisteeseeni: Sairaalan lavetilla en kyennyt enää liikuttamaan kehoani, hapesta alkoi olla kai vajetta, en minä tiedä. Koneet piippasivat ja ympärilläni jaeltiin terävästi käskyjä. Minä en ymmärtänyt mitä tapahtuu, eivätkä ehkä hekään. Tarkkailin. Muistan ajatelleeni, että nyt minä ehkä kuolen, mutta nuo tuossa ympärilläni kyllä tekevät kaikkensa, jotta niin ei kävisi. Kai sekin on vapauttava vaihtoehto: Säilyttää päätepisteenkin uhatessa tarkkailijan, uskallanko sanoa; nöyryys. Samalla luottaen siihen, että elämäsi suojelemiseksi tehdään kaikki voitava. Isäni elämän pelastamiseksi ei aikanaan voitu tehdä enää mitään. Silti minulle on ollut valtavan merkityksellistä, että paikalle ensimmäiseksi tullut ohikulkija oli tehnyt parhaansa auttaakseen. Se on paljon se. Siitä olen vieläkin syvästi kiitollinen.
Minä en ole niin kovin usein jäänyt miettimään, mitä on vuorossa sen päätepisteen jälkeen, sitten kun olen kuollut. Tässä kohtaa keski-iässä se ei ole ehkä tuntunut niin ajankohtaiselta. Jos nyt jotakin toivoisin, niin ehkä sitä, että joku olisi vastassa. Rohkenen jakaa emeritapiispa Irja Askolan ajatuksen: Toivotettaisiin tervetulleeksi ja sanottaisiin, että kiitos, kun teit oman osuutesi. Se olisi hienoa. Siitä minä en ole vielä aivan varma, kenen toivoisin tuon vastassaolijan olevan. Toivon kuitenkin, että olen valoa kohden matkalla. Mutta eletään ensin sinne asti.
Minusta tuntuu, että eläminen kuoleman rinnalla on oikeastaan juuri vapauttavaa; sitä jotenkin tuntee asemoituvansa itsekin paremmin, jatkumolle ehkä. Uskon sen olevan hyväksi, elämisen parhaaksi. Luulen että meistä joillekin elämä on luopumista kohti kuolemaa. Minulle se on ehkä enemmän täydentymistä, ja kun on valmista, on kuolemisen aika. Jokaisen kohdalla vuorollaan, melko arkisesti vain. Siihen minulla ei ole vastausta, miksi toisen elämä täydentyy jo varhain. Sen kuitenkin olen kokenut, että mieli löytää merkityksiä, ajan kanssa, rakentaen tarinaa ehjäksi. Jälkeeni saavat sitten aikanaan päättää, miten suhtautuvat; En panisi pahakseni, vaikka nauraisivat hassutuksilleni. Tänään kuitenkin luotan ja toivon, että huomenna on taas uusi päivä. Ja se on minusta kutkuttavaa.
– Toinen jalka haudassa?
Riikka
(Kirjoittaja haluaa jakaa kuolemapäiväkirjansa pelkällä etunimellään)
Viite: Irja Askola, Kodin Kuvalehti nro 11/2020, s. 25.