Laahus ja huntu – Päivi Malinen
Melkein kaksi vuotta kestänyt, aina illankähmässä muiden tehtävien jälkeen odottanut päiväkirjanluku-urakkani lähenee loppuaan: menossa on 78. päiväkirjani, edessä enää yksi täyteen kirjoitettu.
Raskainta tuossa kuutamourakoinnissa on ollut kohdata uudelleen menetykset päiväkirjojen kattamien elämäni 52 vuoden varrelta. Aina ottaessani uuden päiväkirjan luettavakseni olen aluksi tarkistanut, mihin päivään asti tekstini ulottuu. Siitä tiedän jo aloittassani, mitkä pettymykset, menetykset ja kuolemat kohtaan lukumatkallani uudelleen.
Sain joululahjaksi ja aloitin ensimmäisen päiväkirjani 11-vuotiaana kaksi viikkoa ennen isäni kuolemaa. Silloin kirjoittamiltani sivuilta voin aina tarkistaa, miltä läheisen kuolema tuntuu. Elämän täyteys häviää pimeään; tutut tuoksut korvautuvat toisilla, oudoilla. Johonkin täytyy silloin tarttua, ettei häviäisi itsekin. Silloin voi auttaa jonkun toisen elävän kohtaaminen: katse, kosketus, ymmärrys. Oli se toinen sitten vaikka puoliorvon tytön oppikoulun ensimmäisen luokan äidinkielenopettajatar.
Tuolloin löysin lohtua myös hautajaisvirrestä (631), jossa Vilhelmi Malmivaaran sanoin luvataan: ”Autuuden särkyneet sydämet / sinulta saavat, / sä luet haavat / ja kyynelet.”
Vähän ennen kuolemaansa äitini esitteli minulle Anna-Maija Raittilan virsirunoja, joita oli tulossa uudistettuun virsikirjaan. Hän piti niistä ja arveli minunkin, 23-vuotiaan runotytön, osaavan arvostaa niitä. Minua ne eivät kuitenkaan puhutelleet, vaikka myönsin niiden poeettisen arvon. Vasta vuosien kuluttua – monta menetystä myöhemmin – aloin rakastaa Raittilan lyriikkaa ja ilmaisua: ”Tiedät aiheet ahdistukseen. / Auta lepoon, luottamukseen” (virsi 207).
Kuolemaan liittyy minulla vahva tietoisuus siitä, että maa on kyllä kuulolla ja ottaa lapsensa vastaan. Viimeinen kirja, jota äitini luki ennen kuolemaansa, oli kolme vuotta aiemmin ilmestynyt Leo Kalervon Maa kuuntelee sinua. Vaikken ole vieläkään lukenut tuota vuodesta 1950 vuoteen 1975 ulottuvaa ajankuvausta ja kehityskertomusta, jolle oma elämäni on tavallaan jatkoa (maalaistytöstä ylioppilaaksi vuonna 1976, sitten maisteriksi ja EU-virkaan), jonkin varmuuden ajallisesta jatkumosta sain silloin, kun katselin tuon lainakirjan kansia äitini kuolinvuoteen vierellä.
Runoilija Anna-Maija Raittila vertasi kristilliseen tapaan elämää vehnänjyvään, joka putoaa maahan ja kuolee mutta sillä tavalla tuottaa satoa. Vehnänjyvän tietä käymme läheisinemme ja lemmikkeinemme – kuolevina, uusiutuvina… Murtumat ovat elämän rakennusainetta, kirjoitan parin vuoden takaisessa päiväkirjassani, jossa olen jo palannut 21 Brysselin-vuoden jälkeen Suomeen. Ehkä jotakin kasvaa siitäkin murroksesta, niistäkin murtumista, jotka tulivat silloin, kun neljästä kodittomasta, omaksi tulleesta mutta puolivilliksi jääneestä belgialaiskissasta, jotka toimme mukanamme Suomeen, kaksi katosi heti asetuttuamme Turkuun, ja putosin pelon kuilun partaalta sen pohjalle. Mutta sielläkin voi tuntea paitsi tuskaa, myös onnen hetkiä.
Mitä syvemmälle syksy, sitä syvemmälle ikäväni, kirjoitan vanhassa runossani. Elämän edetessä surun laahus käy yhä painavammaksi, menetysten määrä kasvaa. Menetettyjen joukko kasvaa. Askellamme elämän morsiamina raskaine laahuksinemme. Mutta kun se viimeinen huntu vihdoin siirretään silmiemme edestä, näemme kaiken – kenties kirkkaasti.
Luettavien päiväkirjojen pinossa minua odottavat enää kahden kissan, viimeisten kissojemme, rauhalliset mutta autioittavat kuolemat. Rakkauden yhteydessä pysyn visusti niidenkin – niin kuin kaikkien edesmenneiden rakkaideni – kanssa. Sitä yhteyttä ei oteta pois, yhtä vähän kuin yhteistä elettyä elämäämmekään.
Ehkä päiväkirjanpidon yksi viehätys on siinä, että kaikkien kuolemien, menetysten, pettymysten jälkeen voi aina myöhemmin todeta: Niidenkin läpi olen itseni kirjoittanut. Jaaha, vielä minä kirjoitan.
Hautajaisvirren sanoja ”sä luet haavat ja kyynelet” voi ajatella sekä laskemisen että kirjoituksen tulkitsemisen merkityksessä. Kuka sä? Jumala tietysti, virsirunoilijalle. Minusta on pääasia, että joku lukee ja että muodostuu yhteys – ehkä Jumalan ja ihmisen välille, ehkä sinun ja minun kesken. Kurkotammeko, kukin tavallaan, johonkin toiseen todellisuuteen? Pelon ja kaipauksen kehdossa keinahdellen haromme elämän helistintä ja haluamme koskettaa ja kuulla jotakin, mitä emme vielä tunne.
Onneksi meillä on toisemme maan päällä ja taivaissa. Vaikkemme ortodoksisen muistolauseen vastaisesti olisikaan iäti muistetut, ajatus on kuitenkin kaunis. Elämä on kehittelemisen arvoinen. Ja mielikuvitustahan meiltä ei puutu – eikä viedä!
Päivi Malinen