Kuolemapäiväkirja – Tarja Koffert
Minä elän ja olen jo elänyt pitkään. Vuosia on tullut 68. Maailman historiassa vuosi 68 nimettiin hulluksi vuodeksi. Maailma mullistui monella tavoin ja repesi vanhoista liitoksistaan. Rintaliivejä poltettiin, lennettiin kuuhun, nautittiin vapaasta seksistä , eri puolilla maailmaa osoitettiin mieltä. Suuri vaikuttaja Martti Luther King murhattiin. Ikäni laittaa minut miettimään elämääni uudesta näkökulmasta. On inventaarion aika. Kehoni on kulunut. Useita kavereita on poistunut. Työelämä vetelee viimeisiä vetojaan. Olen väistymässä reserviin. Odottamaan mitä elämä voi vielä antaa ennen kuin tarjoilu loppuu. Pian valomerkki naksahtaa ja tulee hiljaisuus.
Tiedän, että musta viittani odottaa jossakin minua. En halua sitä miettiä, mutta elämä ympärilläni sulkeutuu ja muistuttaa, että lähtölaskenta voi alkaa milloin tahansa. Kysyn, olenko ollut riittävän kunnollinen? Olenko saavuttanut elämässäni asioita, jotka lapseni ja lapsenlapseni kokevat arvokkaiksi. Millainen on jälkeni, jonka jätän perinnöksi tälle maapallolle? Mitä vielä haluaisin sanoa ja kenelle? Kuka minua eniten suree ja jää kaipaamaan? Itketäänkö ja surraanko minun poismenoani hautajaisissani? On olemassa raja. Rajan toisella puolella kaikki on mahdollista, mutta toisella taas ehkä ei enää olekaan. Tapaanko vielä vanhempani ja menettämäni ystävät jossakin vai loppuuko tämä kaikki silloin kun vedän viimeisen henkäykseni? Miten läheiseni jatkavat yhteiselämää kuolemani jälkeen? Tönäiseekö poistumiseni jonkinlaisen uuden tasapainon käyntiin, jossa erilaiset asiat sitovat yhteen tärkeitä ihmisiäni? Millaisen muutoksen kuolemani tuo mukanaan?
En tiedä mitä kuolema on. Äitini kuoli onnettomuudessa. Hänen päänsä oli ruhjoutunut, hän taisteli viime hetkistään kun pääsin pitelemään häntä kädestä sairaalan vuoteella. Kohtalon käsi oli heilahtanut väärään suuntaan. Lähdön hetkellä äidin heikot voimat kohtasivat minussa sykkivän elämänvirran. Äiti imi minusta elämänvoimaa. Aivan kuin sisälläni olisi ollut vuoto, joka luovutti nuoremman ihmisen voimaa sitä tarvitsevalle. Tunsin kuinka kuoleman raskas paino siirtyi minuun. Äidin verenpaine kohosi ja hän astui pieniä askelia takaisin elämää kohti. Sisäiset voimamme yhtyivät saadaksemme hyvästellä toisemme. Minä jäin ja hän lähti pois. Liian aikaisin ja varoittamatta. Äidin elämä loppui samalla tavoin kuin hänen isänsäkin. Kompastui kotonaan kuoleman syliin. Jäljelle jäi vain äidin jalasta karanneet tossut. Ikään kuin ne olisivat ymmärtäneet lattialle lentäneenä, että niiden tehtävä oli nyt päättynyt.
Äidin kuolemaa seurasi myrsky. Kaikki muuttui. Tilalle haluttiin muuta. Minun elintilani naisena pieneni. Isä lähti hakemaan itselleen lohtua ja veljet muuttuivat riiteleviksi pikkupojiksi ikään kuin kuolema olisi varastanut heidän oppinsa elämästä.
Millainen minun kuolemani tulee olemaan? Sairastunko vai kaadunko ja halkaisen kalloni niin kuin isosisäni ja äitini kohtalona oli? Joudunko pimeyteen, jossa vietän ikuisuuden hiljaisia tunteja aistimatta mitään? Pitäisikö minun treenata itseäni kuolemaa varten samalla tavoin kuin kroppaa treenataan kuntosalilla? Millainen on kuoleman kuntosali? Olenko henkisesti valmistautunut riittävästi ja osaanko lohduttaa itseäni vai pelkäänkö kun vaistoan, että lähtöni on lähellä?
On vaikea vastata itselle. Melkein mihin tahansa muuhun kysymykseen voin vastata, mutta en siihen mitä pelkään eniten kuolemassa. En tiedä onko minussa riittävästi sisäistä voimaa kantaa tietoa lähestyvästä kuolemastani, jos vaikka sattuisin sairastumaan vakavasti. En löydä vastausta vaikka kuinka kysyisin asiaa itseltäni.
Olen kyvytön ja avuton. Sanaton ja mykkä, mutta totean että hyvä näin. Minun on myönnettävä, että joskus joudun antautumaan voimalle, joka kuljettaa minua omia polkujaan. Kuolema ottaa minua kädestä ja taluttaa eteenpäin. Aivan samalla tavoin kuin minä otin äitiäni kädestä lähdön hetkellä. Kuulen ehkä kuiskauksen ” nyt olet vapaa”. Ja elämääni jatkaa muut, joiden vuoro ei ollut vielä tullut.
Tarja Koffert
LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KUOLEMAPÄIVÄKIRJAT