Kissan kuolema – Ossi Nyström
Laku on kissa. Hänellä on tapana tuijottaa suihkun viemäriaukkoa. En tiedä, mitä hän siellä näkee, mutta joskus ajattelen, että hän katselee asunnon edellisiä asukkaita, jotka ovat tätä nykyä vainajia, mutta jotka jonkin minulle tuntemattoman prosessin vuoksi näyttäytyvät Lakulle lattiakaivossamme.
En ymmärrä, mikä Lakua kummituksissa kiehtoo. Ei hän ole tavallisesti kiinnostunut ihmisistä, ja luulen, että Laku laskee myös viemärivainajat ihmisiksi. Tai kissoiksi. Todennäköisesti niin kuolleet kuin elävätkin ihmiset ovat Lakun mielestä vain kummallisen näköisiä kissoja.
Olen melko varma, että kuoleman konsepti on Lakulle vieras. Ei hän ymmärrä, että oleminen on väliaikaista. Hänelle oleminen on olemista, eikä mitään muuta ole. Itsesäilytysvaisto hänellä kyllä on, mutta ei hän itse tiedä, että hänellä on sellainen.
Joskus mietin, että murehtiiko Laku elämäänsä. Ajatteleeko hän, että se menee hukkaan, kun vain makaa sohvalla tai suihkun lattialla? Tuskin murehtii. Ei Laku ymmärrä kuolevansa, eikä Laku ymmärrä elävänsä, niinpä hänellä ei ole pienimpiäkään paineita tehdä elämästään jotakin suurenmoista. Lakun ei tarvitse uskoa unelmiinsa, eikä pitää niistä kiinni, sillä hän ei ole koskaan nähnyt edes unta sellaisista.
Luulen, että joskus Laku näkee unia. Voi olla, että niissä seikkailee se sama viemäriväki, jota hän katselee suihkussa. Ehkä hän jahtaa unissaan kaikkia niitä pieniä eläimiä, joita hän kohtasi karkureissullaan. Ehkä hän näkee painajaisia, joissa kokee olevansa turvaton.
Kissalla on kuulemma yhdeksän elämää. Tuntuu epämukavalta sanoa näin, mutta toivon, että minun ainoa elämäni kestää kauemmin kuin Lakun yhdeksän elämää. Kai minä arvostan omaa elämääni enemmän kuin Lakun elämää. Tai en minä tiedä arvostanko omaa elämääni mitenkään erityisesti, ja olenko arvostamatta Lakun elämää jotenkin erityisesti, en vain tahdo kuolla vielä pitkään aikaan.
Äsken peseytyessäni mietin, että ehkä kissan yhdeksän elämää eivät kulu samaan tahtiin kuin ihmisen ainoa elämä. Ehkä kissa kuluttaa elämiään säästeliäästi, ja ehkä yksi ei ala välittömästi toisen päätyttyä. Saattaa olla, että Lakulla on nyt menossa viides elämä, ja että kolmannessa tai neljännessä elämässään hän oli tekemisissä niiden ihmisten kanssa, jotka nyt kummittelevat suihkumme viemärissä.
En tiedä mitä odotan elämältä, enkä tiedä mitä odotan kuolemalta, mutta en ainakaan sitä, että joudun viemäriin, ja kissa tuijottaa minua ritilän takaa. Mutta jos minulle ei muuta tarjota, niin kai minä sen otan, sillä kaikessa kosteassa kummallisuudessaan viemärissä kummittelu muistuttaa kuitenkin jonkinlaista elämää. Lopullisen irtautumisen sijaan saisin valjun jatkoajan, ja se olisi minulle helpotus.
En ole koskaan pitänyt siitä, kun pitää päästää irti, ja jos on sellainen mahdollisuus, että ei tarvitse päästää irti, niin minä menen vaikka viemäriin pitämään siitä kiinni. Kaikkein koviten minä yritän pitää kiinni asioista, jotka ovat jo menneet. Yritän kahlita niitä itseeni raskailla kettingeillä, jotka jäävät irti päässessään laahaamaan perässäni. Tahtoisin pitää kiinni myös tulevaisuudesta, rakastaa sitäkin kuin äidin syliä, mutta en saa siitä otetta.
Kissa tuskin ymmärtää, että on olemassa sellainen asia kuin tulevaisuus. Minä ymmärrän, ja se pelottaa minua. Tai ei tulevaisuuden ymmärtäminen minua pelota, sillä en minä sitä ymmärrä. Tiedän vain, että tulevaisuus on tulossa, ja minä pelkään sitä mitä on tulossa, sillä en tiedä mitä se on.
Minua on neuvottu, että asioista tulee helpompia niellä, kun ne jakaa pienempiin osiin. Voin jakaa esimerkiksi tulevaisuuden kahteen osaan. Ensimmäinen osa koostuu asioista, jotka ovat varmoja, toinen osa koostuu asioista, jotka ovat epävarmoja. Jako on epätasainen, sillä ensimmäiseen osaan menee vain yksi asia. Tiedän, että se on kuolema. Tiedän myös, että toiseen osaan meneviä asioita on todella paljon, mutta en tiedä, mitä ne asiat ovat.
Minulla on ollut vuosien ajan kausia, jolloin havahdun öisin kakomaan ulos nuppineulaa, alkaliparistoa tai hämähäkkiä, joka on juuttunut kurkkuuni. Kun kävin terapiassa, psykologi ehdotti, että elämässäni on näinä kausina liikaa nieltävää. Minä taas luulen, että uneni johtuvat vain ja ainoastaan siitä, että juon liikaa, ja voi olla, että sitä terapeuttikin tarkoitti, mutta sitä minä en ymmärrä, että miksi minulla on myös sellaisia kausia, jolloin en näe unia kurkkuuni ankkuroituvista ongenkoukuista?
Teen joskus ankkureita mieleeni. Kun olen hetkessä, joka tuntuu jotenkin erityisen merkittävältä, minä toistan itselleni, että muista tämä hetki, tämä hetki, kun olet juuri tässä. Tein ankkurin, kun olin ensimmäisellä yliopistoluennollani. Ossi, olet yliopistossa nyt, muista tämä hetki. Tein ankkurin, kun olin Lontoossa. Ossi, olet Lontoossa nyt, muista tämä hetki. Minusta on jännittävää ajatella, että kuolemani jälkeen se ankkuri on yhä siellä luentosalissa, samalla tavalla kuin ongenkoukut ja paristot pysyvät päivisinkin kurkussani, vaikka en niitä siellä tunnekaan.
Minulla on välillä suihkun jälkeen sellaisia hetkiä, jolloin tunnen kun tukkani kuivuu. Silloin ihminen tuntee todella elävänsä. Olen nyt olemassa tässä hetkessä, samalla kun ajatukset joita ajattelin suihkussa poksahtelevat olemattomuuteen kuin saippuakuplat. Olen kuin kissa, joka vain on, eikä tiedä, että ennemmin tai myöhemmin se tulee olemaan läsnä siinä hetkessä, jonka jälkeen olemista ei enää ole. Minun on mahdotonta ymmärtää, miten sellaisen asian kanssa voisi tulla sinuiksi. Ihan kuin yrittäisi kääntää itsensä nurinniskoin, mutta homma tyssää alkuunsa, kun ei tiedä mistä pitäisi aloittaa.
Tavallisesti hetkeni ovat sellaisia, että huomaan esimerkiksi olevani likainen, ja sitten minun on taas peseydyttävä. Tällä tavalla minä hinkkaan itseäni puhtaaksi kunnes kuolen. Mutta jos
ruumiini löydetään liian myöhään, tuo vuosikausia puunattu kroppa tekee sängyn tai sohvan tai lattian tai maton niin likaiseksi, että taitavinkaan pesijä ei pysty sitä putsaamaan. Olen sotkenut itseni elämään kuin vauva, joka on saanut auki sormiväripurkin, mutta kuolemasta minä olen vieraantunut. Yhtälailla voisin olla vieraantunut kulmikkaista palloista tai pullilaamamöngertäjistä. Olen elävä, enkä tiedä mitään kuolemasta, ja toivon, että kun olen kuollut, en tiedä mitään elämästä. Laku sen sijaan saattaakin tietää jotain kuolemasta, sillä hänellä voi olla siitä jo kokemusta. Ehkä kuolema on miau tai purrkurr, eikä hän osaa sitä asiaa sen yksinkertaisemmin selittää.
Ossi Nyström