Päiväkirjamerkintöjä lokakuussa 2020

 

Tänään eräs nainen tuli sanomaan, ettei pidä toimittamassani lehdessä ilmaisusta ”kuolleet”. Se on  liian kalsea ja kylmä. Pitäisi olla kauniimpi sana, joku kiertoilmaisu, vaikka pois nukkuneet tai ei  se. Se oli joku muu, jonka hän oli jostakin toisesta lehdestä lukenut.  

Niinpä minä hymyilin. Ei ihmiselle, joka tulee ihan asioikseen sanomaan, että kuolema ahdistaa, voi  sanoa, että te ette taida olla sinut kuolemanne kanssa. Että meillä kaikilla on oma, joka joskus avaa  kätensä ja syleilee meitä. Yhden ainoa kerran. 

Olisin halunnut sanoa, etten halua lasten ja nuorten takia käyttää kiertoilmaisuja pois nukkuneet. En  halua, että kukaan sentään ryhtyy pelkäämään nukahtamista. – Kuolenko minä? – Kuoletko sinä? 

Kyllä. 

(Muista nainen lavalla musta sukka kädessään. Sen nimi oli Kusti ja sillä oli pystykorvat.) 

Eräs tuntemani nainen on sanonut, että hänellä on vain yksi tarina kerrottavanaan. Että vaikka hän  kuinka kirjoittaa, mistä tahansa, aina hän lopulta huomaa olevansa keskellä samaa kylää ja  maisemaa. Uskon, että niin voi olla. 

Uskon, että minun tarinani on loputon suo, kävelyä matalan taivaan alla. Ihmettelyä, huokailua.  Loppuun asti uuvuksissa olemista ja kuoleman kaipuuta. Lähes kaikki muistiinpanoni kertovat  kuolemasta, jota en ole koskaan nähnyt, jota en uskalla katsoa, jota en tunnistaisi, jos se kävelisi  kadulla vastaan. Loput alkavat sanalla maailmani ja sitten seuraa pitkä lista saavuttamattomia  asioita, seikkoja, joiden vuoksi kaikki, mitä tavoittelen, murenee jo ennen kuin ehdin ottaa niistä  kiinni. Uskon omaan tarinaani enemmän kuin toisten minusta kertomiin. 

En ymmärrä, miten ihmiset jaksavat katsoa asioita sormien läpi, olla armollisia, yrittää uudelleen.  En ymmärrä uusia mahdollisuuksia. Minulle suljettu ovi on kiinni. 

Kuitenkin näen mielessäni entisen kotipaikkakuntani keskustasta pois johtavan kadun kaartuvan  rannanmyötäisesti. Näen aidan ja sillan, jota se reunustaa. Muistan, kuinka kävelin asfaltilla  sateisena päivänä. Matka bussiasemalta oli vain pari kilometriä. Kävelin laukku olalla suuren,  sinivalkoisen Pohjolan Liikenteen sateenvarjon alla. Kuljin ensin järvenrantaa, sitten asematunnelin  läpi, pitkin radanvartta. 

Kotini oli silloin vain lainassa, mutta päätös oli ollut minun. Silloin maailmani oli hetken kevyt.  Synkkyys palasi pian. Hiljaa ja hivuttautumalla, kuten sen tiedetään liikkuvan. Äitini alastoman  vartalon ja oman kehoni häpeän mukana. 

Silloin luulin kokeilleeni jo kaikkea. Kun ymmärsin jälleen kyyhöttäväni painavan puisen oven  takana, kun ymmärsin huutavani tyhjyyteen, kun huomasin, ettei ääni lähdekään minusta, että muut  lukevat minusta väärää tarinaa, minä luulin, että mitään ei ole enää tehtävissä. Minä ajattelin, etten  jaksaisi enää ikinä yrittää selittää, kääntyä takaisin, olla hiljaa. 

Nyt ajattelen, että paljon on vielä kokeilematta. Nyt teidän, että mitä tahansa voi tapahtua. Jos vain  minä annan sen tapahtua. Jos vain… Mutta en taida. Sillä joku voi ymmärtää minut väärin,  vahingossa tai tahallaan. Jos on olemassa pienikin riski joutua väärinymmärretyksi selittämättä, on  parempi piiloutua mustan siniseen. 

Se nainen, joka puhui yhdestä ainoasta tarinasta, se puhui myös äidin murhasta ja siitä, miten sitten  on vain elettävä.

(Nainen lavalla musta sukka kädessään haukkuu. Muikistelee suutaan ja puhuu koiraa. Pystykorva  on vanhentunut 20 vuotta, sen toinen korva ei enää nouse kuuntelemaan. Naisen riisuu sukan  kädestään, pukee sen jalkaansa. Solmii kengät. Kaikki taputtavat.) 

Sitten ystäväni jäätyi kiven viereen.

 

Tiiamari 

(Kirjoittaja haluaa jakaa kuolemapäiväkirjansa pelkällä etunimellään)

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KUOLEMAPÄIVÄKIRJAT