Äkkiä, kaikki – Jenni Hurmerinta
25.3.2020
Allani on aamu ja joogamatto, takana kahden päivän mindfulnessohjaajakoulutus ja vierellä korostustussitorni. Mitä on olla tietoinen tai läsnä, kun maailma on seisahtunut ja päivät käyvät spiraalilla – mitä korostaa, kun vuodenajat vaihtuvat minkään muuttumatta, kaiken muuttuessa? Kadut eivät kaipaa punaista tai vihreää, suojatie ylitetään katsomatta; ainoa minne katsotaan, on näyttö, jolla eri kokoonpanot palaveeraavat kunnes netit ja yhteydet kaatuvat.
Kääntyilen ja hengitän päivää matollani, johon on painettu sanat ”Turn the page”. Mitä on sivun kääntäminen, kun jännitys seuraavasta onkin enemmän pelkoa kuin innostusta, minkälaista on tiedostaa, että jokainen hengenveto on uusi, ensimmäinen ja viimeinen laatuaan, että olen oikeastaan elänyt elämäni tähän asti hengittämättä?
Kutsun sisäisen lapseni kylään ja pitelen häntä, kun kukaan muu ei voi, kenenkään muun ei kuulukaan. Kerron, että kaikki järjestyy lopulta, kuten aina. Kuiskaan hänen korvaansa, ettei ole väliä, mikä hänestä tulee isona, kunhan hän ottaa matkan varrella itsestään selvää, eikä pidä mitään itsestäänselvänä.
Lähden ensimmäistä kertaa viikkoon ulos muusta syystä kuin kaupassa asioimisen vuoksi. Matkalla jätän taloyhtiöni ilmoitustaululle lapun, jossa tarjoan apuani sitä mahdollisesti tarvitseville naapureille.
Kävelen autioituneen kaupungin keskustan halki Lapinlahden sairaalalle työhuoneelleni. Hyvä lukioaikainen ystäväni, joka työskentelee nykyään Yle:lle on pyytänyt minua Radio Suomen lähetykseen puhumaan juurikin luovan kirjoittamisen ja päiväkirjan kirjoittamisen merkityksestä.
Huonekasvit työhuoneeni ikkunalaudalla roikkuvat surullisina, odottavat minun pitävän niistä huolta pitkän tauon jälkeen. Sairaalan käytävät, jotka normaaleissa olosuhteissa kuhisisivat ihmisistä, ovat nekin tyhjillään.
On ihana nähdä ystävää pitkästä aikaa, vaikka tuntuukin täysin luonnottomalta, ettei toista saa kohdatessa halata. Silti pelkät ystävän kasvot muistuttavat siitä, ettei ystävyys ripustaudu fyysiseen läsnäoloon, vaan se yhdistää meitä jollain syvemmällä ja käsin koskettamattomalla tasolla.
Käymme nopeasti läpi haastattelun kulun, ja saamme luvan venyttää nauhoitustamme yhden koronapäiväkirjaani kirjoittamani runon verran.
Lähden saattamaan ystävääni hänen kotiaan kohti, jonne kävelemme yhdessä Hietalahden rantaa pitkin. Näyttää siltä, että kaupungin katujen kulkijat ovat kaikki siirtyneet lenkkipoluille ja luontoon. Edes raivostunut tuuli ei ole pitänyt ihmisiä sisällä. Eräässä puistossa kaveriporukka seisoo pussikaljoilla, jokainen lähes kymmenen metrin etäisyydellä toisistaan – niin kaukana, että heidän täytyy hoitaa keskustelunsa lähes huutaen.
Poikkeusolo muuttuu hiljalleen normioloksi, ja eniten pelkään sitä, että unohdamme, kun tämä loppuu. Että kadotamme tietoisuuden siitä, mitä on olla todella läsnä, tuijottaa kaislikkoon kunnes korret ja itse on yhtä, että kalenteriemme vuotaessa taas yli äyräidensä unohdamme, mitä on kaivata kosketusta, silmiinkatsomista.
Kävelen takaisin sairaalalle ihastellen aurinkoista iltaa ja päätäni pidellen – tuntuu siltä kuin tuuli saattaisi lennättää pipon ohella myös minut ilmoihinsa. Mutta edelleen tunnen maan jalkojeni alla ja tuulen iholla, kuulen ihmisten äänet ympärillä.
Kotiin päästyäni oveeni koputetaan ja tapaan ensimmäistä kertaa naapurin vanhemman hollantilaisherran, joka asuu yksin Suomessa ilman tietokonetta tai ymmärrystä suomenkielisistä uutisista taikka tiedotteista. Lupaan auttaa häntä missä ikinä hän apua tarvitseekaan. ”You have made my heart happy”, hän sanoo ja asettaa kämmenen sydämelleen.
(Suorassa lähetyksessä yskä kurkussa luettu runo:)
Äkkiä maailma on altavedetty kokolattiamatto
Äkkiä minulla ei ole käsiä, ei käteltävää,
ei ole sormia ei niiden varsia eikä päitä
Äkkiä ei ole ilmansuuntaa, johon yskäistä,
ei pelotonta pintaa
Äkkiä minulla on tämä rasittava pilipaliarki, tuhatpalainen peli,
vilkkuva ja piippaava mikroteknokosmos,
tämä raastava epätietoisuus, vittumainen säätö
ja palelevat varpaat
Mutta seuraa paljastus:
ei siellä koskaan ollutkaan mitään mattoa
me vain kuvittelimme
että maailmasta ei milloinkaan loppuisi happi, duuni tai vessapaperi,
ei valuutta, etuoikeus, couscous
kuvittelimme nousuhumalaisen norsulauman ja
kanaalissa karkeloivan delfiinin
naurattamaan kauemmas hädästä
kohti toista, itseä, sitä itseä
ja ymmärrystä, että
äkkiä minulla on tämä hetki
joka on kaikki
mitä koskaan on ollut
ja joka milloinkaan
tulee merkitsemään mitään
Äkkiä voin saada jokaisen päivän, johon koskaan olen herännyt,
voin saada auringossa lepäävät autiokadut ja suojatien yli heitetyt hymyt
voin saada kaikki syleillyt sylit, kaiken sen tuulen,
joka tamppaa mielikuvitusmattoamme maailman halki
En voi saada kaikkea,
paitsi tämän hetken
ja sitä seuraavan
kaiken
Jenni Hurmerinta on helsinkiläinen sanataide- ja kirjallisuusterapiaohjaaja, kustannustoimittaja, vapaa kirjoittaja, esiintyvä runoilija ja sanataiteellinen jokapaikanhöylä yrityksessään Sanattu.