Eläville ja kuolleille – Kaija Saarelma

Nykäisen ovenkahvasta. Ovi hautaustoimistoon tuntuu painavalta. Sisällä on kuoleman hiljaista. Kotvaan ei näy tai kuulu ketään. Huoneessa on iso kirjoituspöytä ja työtuoli. Sivupöydällä on teline, jossa on esitteitä. Niissä kerrotaan käytännön toimista, joihin tulee ryhtyä, kun hoitaa vainajan asioita kuoleman jälkeen. Selailen lehtisiä. Isosta huoneesta avautuu toinen tila, jossa on esillä arkkumalleja.  Ne näyttävät kooltaan kätkytkuoleman kokeneen vauvan arkuilta. Oivallan, että mallit ovat pienoismalleja. Niitä on parisenkymmentä. Mallien vieressä on hintalaput. Hintahaitari venyy monesta tuhannesta eurosta halvimpaan, joka maksaa kolmesataa euroa. Ketään ei saavu toimistotilaan. Kuulen etäistä puhetta ehkä puhelimeen. Raotan halvimman arkkumallin kantta. Siellä on valkeat, jäykät paperilakanat. Sivelen kansien pintoja. Hiotut ja lakatut puupinnat ovat oksattomia. Puun syiden kuviot koristavat joidenkin kansien pintaa.

 

– Miten voin auttaa? Takahuoneesta saapuva nainen kysyy. Hänen kätensä ovat ristissä vyötäröllä. Näen hänen seesteisestä olemuksestaan, että hän valmistautuu ottamaan osaa minua kohdanneeseen menetykseen ja suruun. 

– Ei kukaan ole kuollut, lipsahtaa suustani.

– Tai tehän sen tiedätte, että koko ajan joku kuolee, meidänkin solut taukoamatta”, alan selittää ja sivelen kämmenselkieni dyyneinä poimuilevaa ikäihmisen ihoa. Nainen nyökkää edelleen hämmentyneen odottava ilme kasvoillaan.

– Onko teillä kasvoliinoja? Siis liinoja, joilla vainajan kasvot arkussa peitetään? Pääsen asiaani ja hipaisen poskeani, jossa on vanhenemisen hautaruostetta.

– Niitä kysytään todella harvoin. Tarvitsetteko sellaista?

– Olen kiinnostunut kasvoliinan perinteestä. Onko niitä erilaisia ja miten niitä käytetään?

Nainen poistuu takahuoneeseen ja tuo kaksi liinaa. Toinen vaikuttaa halvalta versiolta. Se on liukasta vitivalkoista keinokuitua, jonka reunat on leikattu rispaantumattomiksi sik-sak saksilla. Toinen on himmeä, luunvalkoinen pellavasekoitteinen liina. Sen reunat on siististi huoliteltu. Hypistelen liinaa. Ihotuntuma on miellyttävä. Murrettu väri näyttää lämpimältä ja lempeältä.

Kyselen liinan käytöstä. Nainen selittää, että toisinaan vainajan kasvot peitetään liinalla, jos niissä on väkivallan merkkejä kuten mustelmia tai ruhjeita. Kun omaiset jättävät viimeiset jäähyväiset arkussa makaavalle läheiselleen, he saavat päättää, nostavatko liinan pois. Katsovatko viimeisen kerran kasvoista kasvoihin. Toisinaan se vaatii paljon rohkeutta.

Jatkamme keskustelua liinoista, niiden valmistamisesta ja hinnoista. Yllätyksekseni nainen ei tiedä liinojen hintaa. Ilmeisesti arkku, sen verhous, arkkuvaatteet ja mahdollinen liina kuuluvat arkun hintaan. Koska kasvoliinan hinta ei selviä, nainen kehottaa soittamaan Punkalaitumelle, jossa Suomen ruumisarkut valmistetaan. Punkalaidun kuulostaa kotoiselta. Se on kotikuntani Huittisten naapuripitäjä. Kiitän tiedoista ja astun kadulle.

Ajatukseni pysyvät kasvoliinassa. Ne liukuvat omaelämäkerralliseen elokuvaan Elämää kuoleman jälkeen, jossa nuori opiskelija Klaus Härö läpikäy olosuhteita ja tunnelmia äitinsä kuoleman jälkeen. Tapahtumien keskipisteessä on isä, leski, jonka kautta kerrotaan elämästä ja kuolemasta. Mies on keinoton kohtaamaan vaimonsa kuolemaa. Hän on ärtynyt, torjuva, erakoituva. Kun ei voida puhua läheisen kuolemasta, keskeiseksi nousevat kiihkeät mielipiteet voileipäkakuista ja pikkuleivistä. Vain poika Klaus pystyy katsomaan äitiä arkussa. Sen jälkeen suntio peittää vainajan kasvot valkealla liinalla ennen kuin arkun kansi ruuvataan kiinni.

 

Poikkeamiseni hautaustoimistoon oli suunnittelematon. Olin pistäytynyt sovitusti kahvilaan ja tavannut teologin. Keskustelimme kuolemasta. Kasvoliina nousi keskustelun keskiöön. Istuimme lähes tyhjässä kahvilassa. Maapallon joka kolkkaa vaaniva kuoleman uhka, virusvihollinen, tuntui tyhjentäneen monta pöytää. Kaksi päivää myöhemmin pandemian uhka ja rajoitukset jysähtivät Suomessa ihmisten arkeen: kirkot, kirjastot, museot, galleriat ja elokuvateatterit suljettiin.  Tapaamisoikeutta rajoitettiin. Maailman kielillä hoettiin: pysy kotona! Kotoa poistumiseen tuli olla välttämätön ja järjellinen perustelu.

 

Olin sinnikäs kasvoliinan suhteen. Soitin Punkalaitumelle. Arkkutehtaalla on yli yhdeksänkymmenen vuoden perinteet. Arkkuja valmistaa jo neljäs sukupolvi. Viljo ja Liisa Mettänen tulivat Punkalaitumelle 1928 Urjalasta lainahevosella. Viljo oli valmistunut mieskotiteollisuuskoulusta puusepäksi. Pariskunnalla oli Punkalaitumelle saapuessa mukanaan vain kana ja sika. Viljo oli tarmokas ja perusti oman verstaan. Mies mieltyi ruumisarkkujen rakentamiseen. Niitä tarvitaan aina. Kysymykseni kasvoliinasta ei ole arkkuveistämössäkään jokapäiväinen. Asiaa joudutaan selvittelemään. Odotan kaksi päivää ja saan soiton Punkalaitumelta. Pellavainen liina on neliömäinen, 40 x 40 senttimetriä. Päärmätyn kangaspalan hinnaksi tulee kymmenen euroa. Pidän sitä kalliina. Kiitän vaivannäöstä. Ennen karanteeniuhkaa ehdin pujahtaa kangaskauppaan. Ostan kympillä palan pellavaa. Siitä saa kuusi liinaa. Nyt voin antaa luovalle mielelle ja mielikuvitukselleni mahdollisuuden.

Koko maapallo kohisee koronaviruksesta ja kasvomaskeista. Vain viikkoa ennen koronahyökkäystä Eurooppaan hypistelin Vietnamissa kaiken tavaran markkinoilla kauniin kukallisia kasvomaskeja. Niitä oli pinossa sadoittain. Aasiassa ne ovat jokapäiväisessä käytössä aina epidemioista piittaamatta liikennesaasteen takia. Naiset miljoonien mopojen päällä verhoavat itsensä kiireestä kantapäähän auringolta.

Virus ei tunne valtakuntien rajoja tai kielimuureja. Se ylittää röyhkeästi rajat ilman passia, viisumia tai oleskelulupaa. Sen viesti on yksiselitteisen pelottava. Virus kuuluttaa kuoleman vaarasta. Italia ja Espanja ovat ensimmäisinä Euroopassa varpaillaan, hädässä ja aseettomia vihollisen edessä. Epidemia leviää hallitsemattomasti kuin Australian maastopalot. Alkaa kansainvälinen maskisota! Maat haalivat kasvosuojaimia terveydenhuoltohenkilökunnalle kaikkialta. Kiina on tuotannon keskus. Suomi avaa huoltovarmuusvarastonsa, jota sodan jälkeen ei ole tarvittu. Osa maskeista on ajan saatossa hapertunut käyttökelvottomiksi. Nuhtelevat sormet nousevat varsinkin opposition taholta. USA:n presidentin työhuoneen kauneus saa tyylirikon, jos maski eksyy presidentin kasvoille. Hän kieltäytyy ehdottomasti kasvosuojaimen käytöstä. Pöyristyn, kun globaalin hädän keskellä USA:n presidentti vaikeroi julkisesti, että hänellä on tylsää! Hän ei jaksaisi katsoa enää baseballin uusintoja.

Valtiot taistelevat markkinoilla omien kasvomaskien saamiseksi. USA vetää käteiskaupalla välistä ja ostaa Berliiniin Kiinasta tilatut maskit. Ranskassa armeijan aseistetut sotilaat vahtivat miljoonien maskien kuljetuksia. Koronasodan rinnalla riehuvat kiihtyvällä vauhdilla hengityskone- ja suojain sota. Pakolaisleirillä Kreikan saaristossa on yksi tartunta. Léroksen saarelle hankitaan kymmeniä ompelukoneita. Näppärät naiset surraavat koneilla kotikutoisia suusuojia tuhansien suojien päivävauhdilla. Laatukriteereistä ei pakolaisleirioloissa puhu kukaan. Kasvosuojuksesta on tullut konkreettinen sairastumisen torjumisen ja pahimmillaan kuoleman välttämisen vahva symboli.

Elävät suojautuvat kuolemalta teoin ja asentein. Britannian pääministerin mielestä vain heikot sairastuvat, kunnes hän itse joutuu koronaviruksen uhrina teho-osastolle lisähapen tarpeessa. Kotiuduttuaan hän kiittää julkisesti terveydenhuollon henkilökuntaa. Hän myöntää, että he pelastivat hänet elämälle. Ennen sanottiin, että Siperia opettaa, nyt korona kurittaa ja koulii. Globaali myötätunto ja kannustus sairastuneita hoitaville tahoille puhkeaa kukoistukseen: taputetaan parvekkeilla, järjestetään kansoja yhdistäviä karanteenikonsertteja. Kuolemanpelko on normaalia, mutta on inhimillistä olla ajattelematta sitä taukoamatta. Musiikin lohduttava voima on kiistämätön.

Lääkärikuntamme vanhin yli kahdeksankymmentävuotias arkkiatri esiintyy nöyrästi, kun hän pohtii tilannetta: ”Vähättelin, olin väärässä.” Hän palaa lehtihaastattelussa puheeseen, jonka hän pitää viisi  kertaa vuodessa tuoreille lääkäreille. Viestin ydin on aina sama: ”Parantajan tehtävänä on tavoitella hyvää, välttää pahaa ja auttaa jokaista, joka apua tarvitsee. Siinä on kaikki”, Risto Pelkonen kiteyttää.

Istun kotisohvalla pellavakangas sylissä. Mieleni on merkillisen tyyni. Aistit turtuvat uutisten numerotulvalle. Italiassa ja Espanjassa kuolee lähes tuhat ihmistä vuorokaudessa. Tiedotusvälineet pudottelevat käsittämättömiä numeroita: puhutaan tartunnan saaneista, vuorokaudessa kuolleista ja kohta luvut ovat miljoonia, satoja miljoonia ja miljardeja, kun siirrytään puhumaan taloudellisista tukipaketeista. Ruumisarkkuja kuljetetaan Italiassa armeijan avulla, Yhdysvalloissa turvaudutaan joukkohautoihin.

Askaroin oman arkkuni kasvoliinan kanssa samalla kun kansainvälinen elävien kasvosuojussota yltyy hallitsemattomaksi. Suomen varmuusvarasto ei olekaan kattava. Miljoonia maksaneet maskitilaukset menevät riittämättömän laadun takia pieleen. Varmuusvaraston johtaja nimetään syntipukiksi. Hän eroaa. Nyt tiedetään, että kasvosuojia tarvitaan kuukaudessa toista miljoonaa.  Hoitokodissa kuolee monta vanhusta viruksen ja suojaamattomuuden takia. Maskien tarve sairaaloiden ulkopuolelle leviää kuin musteen roiske imupaperilla. Maskisodan kaikkia rintamia ei vielä tunnisteta: tarvitaanko kohta kasvomaskit tavallisille eläville, jotka poistuvat ruokakauppaan tai apteekkiin? Ahdistus, pelko ja uhka tiivistyvät ja kohdentuvat suusuojiin. On jotain käsinkosketeltavaa, josta kiistellä kiivaasti, kun epidemian kulku ja kesto kylvävät jatkuvaa epätietoisuutta. 

Silmäilen kirjontalankojeni varastoa: mustaa, punaista, violettia, sinistä, keltaista, vihreää. Siinä ovat surun, kuoleman ja katoavaisuuden musta, ilon, tulen ja rakkauden punainen hehku, toivon ja kasvun vihreä. Värit kuljettavat ajatukset elämäni tunnelmiin ja tunnemuistoihin. Valitsen lankoja kirjoakseni kasvoliinaani elämän virran. Kirjon vaistonvaraisesti polveilevia värijuovia, jotka risteävät, aaltoilevat ja sivuavat toisiaan kuin tapahtumien, valintojen ja tekojen herättämät tunteet elämän aikana. 

Kun neula pistelee mustia pistoja, ajattelen, että en pelkää kuolemaa. Kuolemista pelkään: kärsimystä, kipua, eksistentiaalista hajoamista, tukehtumisen tunnetta. Se lienee pahinta koronataudissakin. Niitä tuntemuksia voi viisas ja osaava lääketiede helpottaa. Punaisen langan äärellä nousevat muistot elämän aikaisista rakkauksista, äitiydestä, isoäitiydestä, ystävyydestä ja intohimoista, luovuuden kontrolloimattomasta heittäytymisen riemusta. Vihreä lanka kuljettaa kevääseen, kasvuun ja uudistumisen mahdollisuuteen. Toivon vihreää väriä tarvitaan juuri tässä karanteenielämässä, maapallon kurimuksessa. Annan neulani pistellä vihreää monta aaltoa elämän virtaani. Keltainen juova tuo virtaan auringon paisteen, valoisat hetket, onnistumiset ja oivallukset elämän varrella. Väri nostaa mieleen kävelylenkin ensimmäiset leskenlehdet ja rentukat, jotka kohta täyttävät ojan pientareet. Pisto kerrallaan virta tihenee ja värijuovien polveileva liike kankaalla tekee sen vuolaaksi, värit antavat vauhtia ja rytmiä. Virta rientää aaltoilevana kasvoliinan keskellä laidasta laitaan. 

Kuuloni TV:n äärellä terävöityy, neula pysähtyy, kangas vaipuu polvilleni. Televisiosta kuulen koronauutistulvan sijaan, kun the Voice of Finland kilpailussa taivaallisen upealla äänellä kilpailija laulaa Violeta Parran Elämälle kiitos. Tuijotan laulajaa sumein silmin. Muistan, että jo vuosikymmeniä sitten sanoin, että tämä laulu on syytä laulaa hautajaisissani.

Pyyhkäisen poskien kosteuden. Nostan kankaan, tartun neulaan. Pujotan punaisen langan neulan silmään ja kirjon kankaalle elämän virran viereen elämälle kiitos. Arkkuni kasvoliina on valmis. Taittelen kankaan. Siinä on kaikki. Elämäni kiitollisuuden vuolas virta on muisto, jonka haluan ottaa aikanaan mukaani: arkkuun, uurnaan, maaksi jälleen.

 

Suosittelen, että lukija kuuntelee You Tubesta Liisa Tavin esittämän Elämälle kiitos

 

Kaija Saarelma ( s.1949) on perusterveydenhuollossa toiminut yleislääketieteen erikoislääkäri ja kotisaattohoidon kehittäjä. – Olen puolestapuhuja osaavalle saattohoidolle kaikkialle, missä kuollaan. Ihmisen on voitava luottaa ammattitaitoiseen apuun, kun hän toivottavasti läheisten saattamana päästää irti elämästään väistämättömän kuoleman edessä.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT