Koronapäiväkirja – Laura Koivuneva
Toivon, että sinä ja isä kuolette. Että tapan teidät. Ja sitten te olette kuolleita. Lapseni sanat pysäyttävät kesken aamupalan. Ja toivon, että mummu kuolee ja että kaikki vanhukset kuolee.
Heti aamusta arjen erilaisuus lyö kasvoillemme. Ei vain minun, vaan lapsieni, jotka ovat vaihtaneet aamutoimensa hiljaiseen kuljeskeluun ja puolikkaisiin ajatuksiin. Kun vihdoin olemme jo aamupalavaiheessa, on jokaiselle selvää, että elämme poikkeusaikaa. Jos arkemme olisi tavallista, olisi vanhimmat lapseni koulussa. Nyt he haahuilevat kotona alusvaatteissaan ja pureskelevat lyijykyniään kotipöytien ääressä. Pikkuiseni olisivat aamupäivän kainalossani ja puhuisimme rakkaudesta ja linnuista tai seuraisimme ikkunasta kotipihamme oravaa. Sitten minä keskittyisin hetkeksi pyykkihommiin ennen lounasta ja iltapäiväksi pikkuiseni menisivät kerhoon. Nyt kaikki on peruttu. Normaali arki ja elämä. Kalenterista on rastitettu kaikki keväältä kahta hammaslääkärikäyntiä lukuun ottamatta ja herätyskello on ollut yli kuukauden off-asennossa. Mieheni, lastemme isä, käy sentään kodin ulkopuolella töissä. Se saa meidät erottamaan arkipäivät viikonlopuista. Iltaisin hän kertoilee meille tarinoita hiljentyneestä kaupungista, tyhjentyneistä parkkipaikoista ja kaupan muuttuneista käytännöistä. Me muut elämme hehtaarin kokoista elämäämme kotimme ja pihamme rajojen sisäpuolella. Vain harvoin me kävelemme lähimetsiin tai pyöräilemme veden äärelle. Meidän turvamme ja arkemme on kotikalliossa, sen sammaleisessa pinnassa. Lintujen kevätkonsertti on meidän viihdyttäjämme ja pihassamme palaa lähes päivittäin elävä tuli.
Jokaisella lapsista on oikeus tuoda esille myös tuskastumisensa, vihansa ja raivonsa tästä kaikesta. En säikähdä lasteni vihaa, sillä tiedän heidän elävän tunteet kokonaisina ohi silloin, kun ne purkautuvat. Tänään on uhmaikäisen vuoro purkaa kaikki puolikkaanakin vaivaamaan jääneet pelot, joita tämä aika on hänen pieneen mieleensä piirtänyt. Minä katson häntä lempeimmällä katseellani ja otan lähelleni. Ja niin hän pian kertoo kaikesta siitä, miten aikuisten kuoltua lapset saisivat tavata toisiaan ja kerhot jatkuisivat. Että aikuisten takia ja kaikkien vanhojen takia hän ei pääse kerhoon, eikä tapaamaan isovanhempiaan eikä kavereitaan. Jos kaikki kuolisivat, hän olisi silloin vapaa menemään, eikä olisi sääntöjä eikä kukaan voisi määrätä häntä.
Olemme keskustelleet kotona paljon koronasta. Ensin kerroimme vain vähän tietoa ja miten se vaikuttaa elämäämme. Lupasimme, että olemme turvassa ja pysymme lähellä toisiamme. Isommat ovat halunneet kuulla enemmän. He osaavat jo esittää kysymyksiä. Heillä on aikajännettä ajatella viikkojen tai kuukausien päähän. Lapselle, jolla on pienet keltaiset kumisaappaat väärissä jaloissa, on viikko pitkä ja hahmottamaton asia. Kuukaudet tai vuodet ovat ikuisuuksien päässä. Monena aamuna olen saanut vastata kysymykseen, että onko koronaa vielä vai onko se loppunut. Viha ja kiukku ovat vaihtuneet jo suukkoihin ja yhteisiin vitseihin. On tärkeää luoda vihan jälkeen turva, toivo ja lohtu.
Toisinaan tunnen samankaltaisen vihan ja toivottomuuden myös itsessäni. Että tekisi mieli löytää joku syyllinen, kenelle saisi huutaa ja rähjätä, polkea jalkaa ja kiljua, karjua, ulista, syyttää ja ivata. Mietin, että sota-aikana kansa sai taistelutahtonsa tuosta vihasta. Viha on voimakas tunne. Se antaa voimaa muutokseen. On ihmeellistä, jos ihminen ei tunne vihaa äkillisen muutoksen tullessa. Sodassa on helppo löytää vihalle kohde. Koronasta ei voi vihaansa osoittaa mihinkään, vaan se on opittava purkamaan, ettei se tuhoa, vaan antaa voiman mennä eteenpäin.
Iltaisin pihassamme paistaa lähes aina aurinko, vaikka aamupäivän olen elänyt säntäillessä lasteni, heidän etäkoulujensa ja leikkiensä tukena kuin kärpänen, joka pyrkii pois kahden ikkunan välistä. Silloin me menemme ulos ja löydämme rauhan ja hiljaisuuden, leikin ja luovuuden. Kahden suuren kuusen väliin on ripustettu riippukeinu. Kun siinä makoilee, kuulee lasten kirmauksen, kevätlinnut ja hiljaisuuden. Yhtäkkiä kaikki muutos on kuin utuinen uni ja yllä kohoavien kuusien lävitse pilkottaa sininen taivas. Minä unohdan kaiken, joka tuo epävarmuutta ja vie voimia. Tai on hetkiä, jolloin painan käteni kotikallion sammaleista pintaa vasten ja tunnen sen pehmeyden. Silloin minä hengitän rauhallisemmin kuin aamuisin, minä kuulen ajatukseni ja näen silmieni korkeudella pesivät linnut.
Lapset keräävät sinivuokkoja ja valkovuokkoja ja vähän helmililjojanikin anteliaisuudenpuuskassaan. Me laitamme niitä pieniin maljakoihin ja ruokaillessamme meillä on aikaa sytyttää kynttilöitä, eikä kukaan koskaan puutu pöydästä. Meillä on aikaa valmistaa jokaisen lempiruokia ja suunnittelemme eväsretkiä viikonlopuille. Ja vaikka välillä me kaikki tuskailemme, vihaamme, kaipaamme lohdutusta tai kerromme huonoja vitsejä päivän mittaan, iltaisin meidät ympäröi rakkaus ja armo. Me nukumme ulkoilusta väsyneenä, että jaksaisimme taas ottaa vastaan seuraavan päivän, sellaisena kun se meille piirtyy. Ennen nukahtamista ajattelen itsekseni; Kaikesta huolimatta tässä on hyvä.
***
Tuomen tuoksua ja muita kesälauluja.
Olen sitonut ikkunanpieliin kuminauhan, jonka päälle laitoin kangaspalan. Asumme keskellä metsää, emmekä tarvitse verhoja kuin pari kuukautta keväällä, jolloin ilta-aurinko ryntäilee liian voimakkaasti olohuoneeseemme. Pian auringon rata hieman muuttuu päivän pidetessä ja pihamme haavat saavat lehtensä, eikä verhoa enää tarvitse.
Keväisin valo tuntuu liian kirkkaalta. Aivan kuin olisin vielä jotenkin kiinni pimeässä talvessa. Virkeystasoni ei nouse yhtä aikaa valon lisääntyessä, vaan selkeästi laahaa perässä. Siksi varmaan pidän erityisesti syksystä, kun minulla on silloin kesän aurinkovirta käytössäni. Olen havahtunut siihen, että tänä keväänä minulla on ollut enemmän aikaa pysähtyä pienten asioiden äärelle. Se on lisännyt nautinnon kokemista. Iltapalaleivän päällä maistuu ketunleipä tai kuusenkerkkä. Tuomelle tuoksuu koko maailma ihan kuin lapsuudessa. Äänet ovat harvinaisempia ja niiden merkitys on suurempi. Aamuisin maatessani vuoteessani voin ikkunan ollessa kiinni kuulla kyyhkysparin kujertelut. He ovat tehneet pesän kotikuuseemme. Koivumme latvassa laulaa usein mustarastas meidän ruokaillessa pihapöytämme äärellä. Lasten rauhoittuessa nukkumaan kuuntelen käen kukkuvan pihallamme.
Tämä hidas elämä on tehnyt hyvää. Olen melkein unohtanut koko koronan, sillä kotona minä en ajattele sitä, enkä juuri muualla käykään. Olen vuosien jälkeen innostunut maalaamaan vesiväreillä. Useampana päivänä olen levittänyt nurmikolle vanhan täkin ja alkanut piirtelemään ajatuksiani. Kiire on loppunut. Ruoan voi tehdä sitten vaikka tunnin päästä, kenelläkään ei ole iltaisin aikatauluja ja sitä paitsi nälkää saa helposti siirrettyä hapankorpulla. Etäkoulun tehtävien jälkeen lapset osaavat käyttää pyykkikoneetta ja keittää kahvit. Monta uutta hommaa tuli heille kotityölistaan opettajien ansiosta, ja peliajan toivossa he ovat ahkeroineet väliin pyytämättäkin.
Minä olen istunut välillä iltaa lapsuusystävieni kanssa videopuheluiden äärellä. Välimatkat ovat menettäneet merkityksensä, kun kaikkien kanssa on yhteydessä tietokoneen välityksellä. Tämän kyllä haluan säilyttää jatkossakin, että kokoonnumme porukalla juhlistamaan saavutuksia ja jakamaan ajatuksiamme, sillä ympäri maata ja maailmaa on niin haastavaa löytää yhteisiä viikonloppuja. Minä olen oppinut arvostamaan ihmissuhteitani enemmän nyt. Näin lapseni koulukaverin isän kerran ajavan autolla ohitseni ollessani pyöräilemässä. Tuntui melkein, kuin olisi saanut vieraita, sekunnin kestävän kohtaamisen aikana sydämessäni läikähti.
Kaikki tuntuu voimakkaammalta nyt. Tuoksut, ihmiset, tunteet. Vaikka olen väliin itkenyt lohduttomasti ennen kuin olen ollut valmis ottamaan vastaan lohtua, myös kiitollisuus, rakkaus ja onni ovat väliin läikkyneet yli. On ollut tärkeää osata pysähtyä omien ja toisten tunteiden äärelle. Huomata, miten merkityksellistä kaikki on. Yhtäkkiä tavallinen onkin sitä arvokkainta. Arki.
Laura Koivuneva (40v) on kuvataideterapeutti.
Rakastan tuulta, merta ja sammalta.
Kirjoitan halusta ymmärtää mieltäni, perhettäni ja arkeani.