Arkkuterapiaa – Emma Sofianna Söderholm
Lapsena asuin sellaisen tien varrella, missä jäi joka syksy paljon pieniä koululaisia auton alle. Muistan pitäneeni kuolemaa hirveimpänä asiana maailmassa – itkin yksin huoneessani ja kirjoitin minulle tuntemattomille, kuolleille lapsille kirjeitä, joita piilotin rasiaan ja toivoin, että kuolleet lapset jollakin tavalla voisivat kuulla tai aistia kirjeeni. Ettei kuolema olisi ollut niin lopullinen, miksi sen mielsin.
Näin myös paljon painajaisia, missä kuljin myöhemmin tien ylle rakennettua ylikulkusiltaa pitkin ja vieressäni joku putosi sillalta keskelle autotietä. En ikinä kyennyt pelastamaan heitä.
Elämässäni on ollut hetkiä, jolloin olen halunnut kuolla ja hetkiä, jolloin olen halunnut elää enemmän kuin koskaan. Jälkimmäisiä on nykyään enemmän. Halu elää on tuonut mukanaan myös voimakkaan kuolemanpelon. Olen alkanut vältellä asioita, vältellä elämistä, kuolemanpelossa. Siinä taitaa olla voimakas ristiriita.
Kuolemassa pelkään eniten menettämistä ja keskeneräisyyttä. Olen kaivannut elämältä pysyvyyttä ja varmuutta, ne ovat tuoneet minulle turvallisuuden tunnetta. Menetykset ja keskeneräisyys kuuluvat kuitenkin jokaisen elämään muodossa ja toisessa. Joku minua viisaampi sanoikin joskus, että elämässä mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos.
Aloin lähestyä pelkoani menemällä pelkoa kohti, tutkimalla kuolemaa mm. alkamalla kirjoittaa aiheesta ja osallistuen Ars Moriendi -festivaaleille.
Jännityksellä asetuin Kirstuun ja pyysin kannen suljettavan. Siellä minä makasin. Arkussa pelosta huolimatta. Yllättäen rentouduin. Suljin hetkeksi silmäni. Kummallinen rauha laskeutui kehoon ja mieleen. Tällaistako se onkin? Tällaistako on olla kuollut? Voisiko se ollakin olematta kamalaa?
Avasin silmäni. Kävin mielessäni läpi viimeaikaisia huolia, jotka olivat tuntuneet ylitsepääsemättömiltä. Oliko niillä todellisuudessa väliä? Kiinnostaisiko minua enää kuoleman hetkellä, epäonnistuinko tässä tai tuossa asiassa tai miltä näytin sillä ja sillä hetkellä muiden silmissä? Katuisinko kumminkin enemmän sitä, etten ollut uskaltanut kuin sitä, että edes yritin?
Mindfulness ja tietoisuustaidot ovat nykyajan hitti. Minulla on aina ollut niihin hyvin ristiriitainen suhtautuminen, ne ovat tuntuneet niin haastavilta, että olen vain ärsyyntynyt. Arkussa makoillessa oli kuitenkin helpompi päästää irti.
Ars Moriendin Kirstun jälkeen olen käynyt makoilemassa muissakin hauta-arkuissa, kun siihen on tullut tilaisuus. Edelleen päällimmäisin tunne arkkuun asettuessa on ollut levollisuus. Ehkä kuolemanpelkoni on helpottanut tai sitten arkkumakoilu on vain oma kieroutunut tapani rauhoittua. Kuolemaan lähemmin tutustuminen on auttanut ainakin minua – myös päästämään irti ja hyväksymään. Nykyään jopa haaveilen, että saisin kotiini ikioman ruumisarkun. Rauhoittuakseni, mutta myös muistutukseksi, että elämää kannattaa elää, kun siihen on vielä mahdollisuus.
Emma Sofianna Söderholm (s. 1992) on nuortenkirjailija, jolle erityisesti mielenterveyteen liittyvät asiat ovat lähellä sydäntä