Erään läheisen lähtö – Thorleif Johansson
Erään läheisen lähtö
Päiväkirjamerkintöjä 7.-9.8.1997
Torstai 7.8.1997 klo. 15:15
Soitan äidille. Hän on maannut kolmisen viikkoa Puolarmetsän sairaalassa.
Elämän loppumetreillä – ja niitä äiti nyt on kulkemassa – kaikki muuttuu numeroiksi.
Laboratoriotulokset: kalium 3.6, matala, täytyy korjata; natrium 127, matala, liittyy
edelliseen, ei toimenpiteitä; hemoglobiini 95, matala sekin: normaaliarvo naisilla
jossakin 120 ja 140 välillä.
Ruoka numeroidaan: näin paljon kaloreita sänkypotilaalle; tuon verran vitamiineja ja
hivenaineita. Tämä kaikki pakkauksiin, tussilla kylkeen 4D29-1: potilas osastolla 4D,
huoneessa 29, sängyssä 1. Ja hänellä taas sosiaaliturvatunnus 040117-jotakin. Numero
takaa hoidon taloudellisen pohjan: veronmaksaja saa vastinetta elämänsä aikana
maksamilleen veroille.
Numeroituminen ei välttämättä merkitse, että potilas olisi vain tilastomerkintä sairaalan
atk-listoilla. Päin vastoin: osaston vähäinen henkilökunta aivan selvästi pyrkii antamaan
kaiken mahdollisen avun omaamallaan ammattitaidolla.
Kaikesta näkee, että laman jäljet purevat: väkeä on vähän ja kiire kova. Ja potilailla
kaikki mahdolliset pikku toivomuksensa ja omalaatuiset tapansa, joita pyritään
täyttämään.
Mutta elämä nyt vain on sellaista, että me numeroidumme: soitan puhelinnumeroon 09-
81647350.
Puhelin viedään äidille, ja kuulen hänen raskaasti huohottavan äänensä. Haimasyövän
runtelema koneisto ei tahdo jaksaa enää puksuttaa niin kuin ennen, elämän terveinä
päivinä. Kymmenien kilojen paino on kadonnut viime kuukausina, vastakohtana vain
kasvaimen kehittämä neste, ja kai se kasvainkin jotakin painaa.
Äiti puhuu katkonaisesti, mutta ajatus on hyvin tallella. Kyselee tekemiset ja huolehtii,
että kaikki olisi hyvin.
Niin hän on tehnyt aina, joskus hieman ärsyttävyyteen asti. Talvella: “Onhan sinulla
varmasti pitkät alushousut, kun on niin kylmä?” Kesällä: “Muista panna lakki päähän,
ettei aurinko polta!”
Minähän nyt kuitenkin olen jo täyttänyt viisikymmentä vuotta, että sikäli voisi kuvitella
jotakin oppineensa vaikkapa vaatteitten käyttämisestä eri vuodenaikoina. Mutta sellainen
huolehtija äiti on ollut aina, ja sellainen hän on vielä viime metreilläkin.
Siksi en olekaan uskaltanut kertoa hänelle, että pari viikkoa sitten tein laskuvarjossa ns.
varavarjokeikan, jossa syöksähtelin aika lujaa ja monien g-voimien repimänä Malmin
taivaalla. Ja lopuksi päädyin varavarjon kantamana Tattarisuon asfaltille 8-10 metrin
sekuntivauhdilla. Tuloksena vain hieman venähtänyt selkä, mutta sano se nyt sitten
äidille. Taivaalla kaikki toimi niin kuin pitikin – paitsi ehkä minä itse, joka tein
tyhmyyksiä, joista koko seikkailu seurasi. Mutta senkään toteaminen kaikesta
murehtivalle äidille ei asiaa helpota, joten antaapa olla.
– Onko kaikki hyvin, äiti nytkin huolehti.
Omasta olostaan hän toteaa, että päivä alkoi hyvin, mutta väsyttää ja on kuuma.
Hän on selvästi jo hyväksynyt, ettei enää lähde sairaalasta. Vielä pari viikkoa sitten siitä
oli puhetta, mutta nyt hän on jo hylännyt ajatuksen.
– Hoitiko Arja sen rannekkeen terveyskeskukseen, hän nyt kyseli tarkoittaen jonkinlaista
hälytysrannekatta, jollainen hänelle oli annettu vielä viimeisen kotonakäynnin ajaksi.
Kerron, että ranneke on hoidettu, samoin rollari.
– Mikä ihmeen rollari, äiti ihmettelee.
– No se, jota käytetään kävellessä, sellainen vaunu.
– Ai se, äiti ymmärtää.
Kyseinen apuneuvo oli annettu hänelle, mutta hän ei ollut käyttänyt sitä vielä. Siitä
laitteen unohtaminen, ei siksi, että ajatus muuten pätkisi.
Soitan tänään ensi kertaa myös osaston lääkärille. Monien soittojen jälkeen osumme
samaan aikaan langan eri päihin. Lääkäri on ystävällinen. Selvästikään hän ei vielä tiedä,
olemmeko ymmärtäneet, että elämän päättyminen on lähellä.
Lääkäri kyselee varovasti, mutta vastaan suoraan ja kerron, että kaikki asiat on jo puhuttu.
On keskusteltu siunaustilaisuudesta: “Gösta Bergstén voisi tulla siunaamaan, mutta
muistakaa sitten korvata se hänelle”. On pohdittu huonekalujen jakamiset: “Millalle
haluaisin jättää sen sinisen kaluston, kun se on niin nätti, ja sopii varmaan Millan
huoneeseen”.
Äiti olisi niin mielellään halunnut nähdä vielä meidän nykyisen asuntomme, mutta siihen
eivät voimat enää ole riittäneet. Mutta huolellisesti hän on sairaalassa tutkinut asunnon
pohjakaavaa, ja on esittänyt omia ajatuksiaan huonekalujen sijoittamisesta. Ja keittiön ja
olohuoneen välistä, hieman poikkeavaa seinäratkaisua hän on koettanut kuvitella: “Se on
varmaan aika kivan näköinen”, on hänen kaukoarvionsa.
Keskustelu lääkärin kanssa päätyy arvioon: ei enää kuukausia, korkeintaan viikkoja.
– Olen seurannut aivan läheltä vastaavaa tapausta, ja siinä alamäki oli nopea., lääkäri
sanoo.
Alamäki, outo termi terveydenhoidossa, en ole ennen kuullut .
Lääkäri muistuttaa vielä, että pari viikkoa sitten keskusteltiin kotiin lähettämisestä, nyt se
ei enää näytä mahdolliselta.
Perjantai 8.8.1997
Tänään puolisoni Arja, lapset ja Hottisen Arja lähtivät Venoxaan, maalle. Tai oikeastaan
merelle. Kesän viimeiset kouluvapaat päivät ovat käsillä, joten niistä on nyt nautittava.
Itse jään tänne. Tänään on vielä pari työpalaveria ja sen jälkeen keskityn itseeni. Kuluneet
vuodet ovat olleet aika rankkoja, eikä yksinoloon ole ollut tilaisuutta. Nyt tarvitsen sitä.
Viikonloppuna nukun, nukun ja nukun. Ja istun tuolissa ja katson kisoja. Ehkä soitan
hieman huilua.
Parantelen venähtänyttä selkääni ja kokoan mieltä syksyn edessä olevaan rankkaan
työrupeamaan. Työtä tulee olemaan paljon, mutta mielenkiintoista ja haastavaa.
Väsyneellä mielellä sitä ei kuitenkaan tehdä, joten tänään lähden lepovuoroon: mikään
velvoite ei odota, ei itsellä eikä toisten suunnalta.
Kello 15:05
Soitan äidille. – Voisitteko soittaa toiseen numeroon, niin viemme hänelle
kännykkäpuhelimen, hoitaja ehdottaa.
Näin teen.
– Täällä on Lean poika, kuulen hoitajan sanovan äidille. – Jaksatko puhua hänen
kanssaan?
Puhelin annetaan äidille.
– Puuh, puuh, puuh. Puhelimessa kuuluu vain äidin raskasta hengitystä. Aina väliin hän
yrittää sanoa jotakin, mutta en saa selvää sanoista.
Lopetan puhelun aika lyhyeen. Kerron Arjan terveiset ja sanon, etten ehkä tule tänään
käymään, ettei hän väsy.
– Hei, hei, hei. Nämä sanat ymmärrän äidin huohotuksen välistä. Selvästi hänellä ajatus
on selkeä, mutta äänikoneisto ei enää jaksaa toteuttaa niiden ohjausta, vaan keuhkojen
väsyminen vaikeuttaa puhumista.
Jään mietteliääksi. Onko tämä nyt jo lopun alkua vai helteen ja väsymyksen tulosta.
Jatkan työtäni.
Kello 16.40.
Olen lähdössä kotiin. Vihdoinkin vapaa hetki. Tällaista viikonloppua ei ole ollut varmaan
vuoteen. Joskus toki keveämpiä, mutta aina sisällä vaatimus: sekin asia pitäisi tehdä. Ja
niin taas aamulla – lähes jokainen sunnuntaiaamukin – työpaikalle värkkäämään jotakin
asiaa, jolla taas helpottaa tulevan viikon tai tulevien kuukausien paineita.
Sisäinen tekemättömien töiden paine on ihmisen elämän helveteistä suurimpia.
Mutta nyt pannaan helvetti viralta ja lähdetään lepäämään.
Vai pitäisikö pistäytyä vielä Puolarmetsässä? Äidin puhe oli kuulostanut aika raskaalta.
Taidanpa koukata sitä kautta.
Kello 17:10
Nousen autosta Puolarmetsän sairaalan pihalla. Jotenkin tänään on outo olo. Vaikka
aurinko paistaa ja on heleä kesä, niin jossakin on erilainen juhlallisuuden tuntu. Astun
hitaasti jykevien tukkien rajaamia askelmia kohti sairaalaa. Vieressä on matalia
männynoloisia puita. Neulaset vain ovat pidempiä. Jotenkin tämä sisääntulo on
juhlallinen. Kuin kävelisi Hietaniemen hautausmaalla: matalia puita rinteessä, pihan
patsas kuin ylösnousemuksen muistomerkki. Onkohan tämä tehty tällaiseksi sairaalan
käyttötarkoituksen vuoksi? Täällä kun ei ole sitä tavanomaista touhotusta: ambulanssia
tulee ja menee, ensiapuasemalla riennetään, teholla koneet tikittävät ja käyrät raksuttavat.
Täällä tuntu on kuin vanhainkodin ja sairaalan välimuoto. Saattohoitopaikka?
Astelen hyvin hitaasti sairaalaan. Jokin sisällä sanoo: tämä on se päivä, jolloin perhonen
kuoriutuu. Tulevina päivinä en enää astele tällä lailla.
Tunnen oloni käsittämättömällä tavalla juhlalliseksi. On kuin jokin keskittyisi edessä
olevaan: sama tunne kuin ennen maratonia, ennen seminaariesitelmää, ennen seuraavaa
laskuvarjohyppyä.
Nyt vain rauhallisemmin: edessä ei ole suoritus vaan läsnäolo.
Tulen osastolle ja äidin vuoteen viereen. Ei tarvitse olla ammattilainen ymmärtääkseen:
sisääntulon tunne oli oikea. Edessä on elämän viime metrien taivallus, sielun asunnon
purkaminen ja muutto toiseen maailmaan, sinne parempaan.
Äiti huohottaa raskaasti sängyssä. Hengitys on nopeaa ja työlästä. Selvästi hän tunnistaa
minut ja yrittää sanoa jotakin, mutta en saa selvää hänen puheestaan.
Yhtä selvästi ymmärrän: hän tajuaa edelleenkin kaiken ympärillään tapahtuvan, mutta
palautelinja on vaurioitunut: on liian työlästä muodostaa sanoja raskaan hengityksen
väliin.
Otan äidin käden käteeni. Arvelen, että se on viestinnän muodoista toimivin.
Äidin käsi on hikinen, mutta sen verran siinä on voimaa, että tiedän viestin saavuttaneen
kohteensa: hän tietää läsnäoloni.
Aika kuluu hitaasti. Jokainen huohottava hengitys sisältää myös äänellisen elementin,
korahduksen. Äääh, ääh, ääh. En usko, että siihen liittyy varsinaista kipua. Se on vain
äänihuulien tahdotonta toimintaa. Äääh, ääh, ääh.
Aina välillä äiti liikuttaa käsiään. Hän haluaa muuttaa asentoaan. Viikkojen makaaminen
tekee elämän tukalaksi. Selälleen, kyljelleen, taas selälleen.
Sanoja ei enää tule, mutta jotenkin olen ymmärtävinäni: hän haluaa hieman ylemmäs
sängyssä.
Tämä viestinnän katko on uusi ja yllättävä piirre. En ole ennen joutunut tilanteeseen,
jossa en saa palautetta taholta, joka ymmärtää, mutta ei pysty välittämään ajatuksiaan.
– Haluatko, että nostamme sinut ylemmäs?
– Äääh, ääh, ääh, …mmäs, ääh, ääh, ääh…
Menen osaston hoitajan luo.
– Luulen, että äiti haluaa sängyssä hieman ylöspäin, mutta en jaksa yksin nostaa.
Hoitaja lupaa, että kohta tullaan nostamaan.
Näin tapahtuukin. Ammattilaiset nostavat lakanasta, kääntävät hikisen tyynyn toisinpäin.
Äidille annetaan vähän vettä, koska suu kuivuu jatkuvasta huohottamisesta. Vettä menee
suuhun ehkä lusikallisen verran. Mieleen nousee Raamatun kertomus Lasaruksesta ja
rikkaasta miehhestä: “että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni.”
Veden pisara kielellä on joskus tärkeämpää kuin maailman rahat ja rikkaudet.
Äidille tulee vähän helpompaa. Hänen silmänsä ovat auki, mutta en ole varma, näkeekö
hän mitään. Aika ajoin silmät muljahtavat ylös; silloin ei kai ainakaan enää ole
näkökenttää, kun pupillin linssit ovat luomen alla.
– Äääh, ääh, ääh. Hengitys jatkuu raskaana.
Taas hän palaa läsnäoloon. Pientä puhumisen yritystä. En saa selvää, mutta arvelen, että
asentoa on taas muutettava.
Nostan hänet pystyyn, sillä se näkyy helpottavan hänen oloaan. Äidin kädet tarrautuvat
kuin peläten sängyn reunaan.
– Ei sinun tarvitse pitää reunoista kiinni, pidän sinut pystyssä, vakuutan.
Näin olemme puolisen minuuttia, sitten lasken hänet varovasti takaisin tyynylle, hieman
uuteen asentoon.
Pelkään omia käsiäni. Vaikkeivät ne todellakaan ole teräsmiehen rautakouria vaan
tyypillisen henkisen työntekijän ja huilunsoittajan hienostokädet, niin nyt ne tuntuvat liian
kovilta. Äidin kymmenien menetettyjen kilojen keho on niin hauras, että pelkään käsieni
aiheuttavan lisäkipuja. Äiti ei kuitenkaan näytä aristavan otettani; ehkäpä se ei tunnukaan
pahalta?
Jokainen ylös nostaminen ja asennon vaihtaminen vie osan vähäisistä voimista. Heti
pielukselle paluun jälkeen äidin silmän soljahtavat taas mitäännäkemättömään poissaolon
tilaan. Vain raskas, mutta tasainen hengitys kertoo: äidin maailmantapiksi selvästi
pyrkivä sydän lyö edelleen lujasti ja toimittaa happea niin tärkeisiin hermokeskuksiin
kuin hapenhankintakoneistoihinkin.
Aika kuluu hitaasti. Äiti on taas vaipunut omaan poissaolon maailmaansa. Menen pihalle
soittamaan Arjalle.
Ennen sitä soitan Saloon veljelleni Akulle ja kysyn, mitä hän ajattelee: onko tilanteesta
kerrottava saaristoon vaimolleni ja lapsille? Olemme Akun kanssa samaa mieltä. Emme
kerro, sillä saaristosta käsin ei tilanne muutu miksikään. Siellä syntyy vain kurja
voimattomuuden tuntu: haluaisi olla paikalla, mutta ei voi. Ja sieltä on nyt turha rynnätä
millään järjestelyllä enää tähän tilanteeseen, joka sittenkin tuli niin nopeasti.
– Tämä alamäki – taas tuo sama termi – tuli niin äkkiä, sanoi hoitajakin.
Syöpä on kavala tauti: välillä se antaa kuin kalalle sijaa uida. Sitten taas siima kiristyy:
sieltä se uhri tulee aikanaan vedettäväksi kuoleman valtakuntaan. Vääjäämättömästi.
Soitan Arjalle. Puhumme niitä, näitä. – Soititko pikkumummulle, Arja kysyy.
– Soitin ja menen nyt häntä katsomaan, sanon Arjalle.
Se on osin totta: istun autossa sairaalan pihalla ja kohta palaan takaisin sisään jatkamaan
äidin vieressä istumista. – Sehän on hyvä, toteaa Arja ja olen samaa mieltä.
Huomenna soittelisimme taas. – Menkää nyt huomenna jonnekin pikku saarelle, kun sää
on näin hieno, ehdotan. – Eihän tällaista kesää tule joka vuosi, joten sinne vain nyt
jollekin kiviselle luodolle tai niemen nokkaan. Ja mereen uimaan, kun helle käy
ylivoimaiseksi.
Kello 19:15
Palaan aurinkoisen helteiseltä pihalta takaisin sairaalan hämyiseen käytävään.
Äidin tilanne on pysynyt ennallaan. – Äääh, ääh, ääh.
Hetki väsynyttä poissaoloa, sitten taas ympäristön kanssa kommunikointia. Aika ajoin
äidin käsi etsii viereistä pöytää. En tiedä, mitä hän haluaa. Kyselen, mutta vastaus ei ole
tulkittavissa.
Tarjoan taas vettä. Sitäköhän hän haluaa? Oloni on tuskainen. Tähän en ollut
valmistautunut, että ei pystytäkään keskustelemaan. Olin toki etukäteen kuluneina
viikkoina käynyt läpi niitä vaihtoehtoja, joissa on paljon tuskia, ehkä valitusta ja toiveita
sietämättöämän elämän päättämisestä. Niitähän seurasin isän poislähdön yhteydessä
kymmenen vuotta sitten. Tuskaisia toivomuksia lääkärille: – Lopettakaa se hoito, antakaa
minun päästä pois, kun kuitenkin se on edessä.
Tuota toivomusta ei lääkäri voinut silloin noudattaa, vaan tuskaisen syövän hoitoa
jatkettiin loppuun asti.
Nyt on toisin: äidin saama lääkitys on ollut olosuhteisiin nähden osuvaa. Pahanolon
tunnetta ja oksentelua syömisen jälkeen on ollut viikkoja, mutta varsinaista tuskaa sen
sijaan ei. Siunaan niitä tutkijoita ja niitä lääketieteen edustajia, jotka ovat olleet luomassa
nyt äidille annettavaa lääkitystä.
Aika etenee hitaasti. Vaikka nyt ei enää keskustellakaan viikoista tai päivistä, vaan nyt
ajan armoton mittari on siirtynyt tuntitaksalle.
Kipeä selkäni puutuu, kun pidän kättäni ojennettuna äidin käteen. Uskon, että se
rauhoittaa ja tuntuu hyvältä. Onhan hän kuitenkin tunnistanut läsnäoloni ja on selvästi
kiitollinen vaikkapa jokaisesta, kymmenen minuutin välein tapahtuvasta asennon
muuttamisesta. Asennon vaihtamisen jälkeen hän vaipuu joka kerta pieneen,
ponnistuksen aiheuttamaan poissaolon tilaan.
Sitten taas tajunnan palaaminen kuuman huoneen hikiseen ilmaan, käsi liikkuu sängyn
reunaa kohti, asentoa pitäisi taas muuttaa.
Näin tunnista toiseen, viisi-kuusi kertaa joka tunti. Välillä vähän vettä kielelle; mehu ei
enää maistu ja lääkepurkitkin viedään jo pois. Niille ei enää ole käyttöä.
– Minä vaan kuljen täällä ja tutkin joka huoneen. Sisään porhaltaa pieni nainen. Tikittävin
askelin hän tutkii joka nurkan, vessankin. En ole varma, onko mielen kartta aivan tarkka,
mutta joka huone on kuulemma tutkittava.
Ja niin tuo pikku tonttua muistuttava nainen jatkaa tutkimusretkeään seuraavaan
huoneeseen.
Täällä näitä hieman erikoisia ihmisiä on jonkin verran. Jokin ajatuksen osa on jo ottanut
lähtölaskentaa, ja niin elämä hahmotetaan meille terveille oudolla tavalla. Joskus
huvittavallakin. Joku Liisa ei tunnu millään löytävän omaan huoneeseensa, ja pannaan
oveen lappu: “Liisan huone”.
Äidillä ajatus on säilynyt kirkkaana loppuun asti. Vain nyt viime tunteina hän ei ole
pystynyt kertomaan mielen tuotteita meille muille, mutta arvelen hänen kuitenkin
hahmottavan olosuhteisiin nähden hyvin ympäristönsä.
Hyvin hän hahmotti koko sairautensakin. Kun syöpä – tuon kauhusana – kerrottiin
hänelle, hän ryhtyi heti käytännön toimiin. Niinhän hän oli tehnyt aina.
Saatuaan kuulla tuomion hän kutsui samana iltana Jorvin sairaalaan ja kehotti ottamaan
kynän mukaan. Ja niin siinä käytiin läpi kodin huoneet ja huonekalut, tavarat ja taulut.
– Se nojatuoli on isän tekemä, sitä ei ehkä kannata panna menemään. Ja sitten on ne isän
taulut…
– Ai niin, ja palataan vielä olohuoneeseen, siellä on se kaappi… Minulla jäi verhotangon
päältä pölyt pyyhkimättä, mutta siellä päällä on sellainen isän tekemä sauva…
Näin käytiin surutyön kimppuun heti samana iltana sairaalassa, kun kuoleman
todennäköisyys alkoi todentua äidin elämässä.
Tästä on nyt joitakin kuukausia. Tilastollisesti 91% kuolee viiden kuukauden kuluttua
siitä, kun haimasyöpä todetaan, oli lääkäri sanonut.
Kuolema on tilastollinen asia, ja nytkin se toteutuu aivan aikataulussaan: alle viiden
kuukauden aikarajan tullaan jäämään, siltä ainakin nyt näyttää.
Kääntelen äitiä, pidän kädestä. Hetken käyn käytävässä kävelemässä, kun kivistävä selkä
väsyy. Kuulen sinne asti äidin hengityksen: äääh, äääh, äääh…
Palaan taas kuumaan huoneeseen. Käynnistän irrallisen tuuletinkojeen. Se rämisee ja
ratisee niin pahasti, että se pitää heti sammuttaa. Pelkään vehkeen äänen häiritsevän äitiä.
Kokeilen uudelleen, ja taas sama räminä. Muutan kojeen asentoa, mutta ei mitään apua.
Taistelen sen kanssa.
Äidin käsi liikkuu taas siihen malliin, että pitäisi päästä pystyyn. Käsi tarttuu reunoihin, ei
enää lujasti, vaan enemmänkin haparoiden.
– Nostanko sinut pystyyn, kysyn. – Oooh, äääh, äääh, ääh…
Tulkitsen hengityksen vokaalimuutoksen myönteiseksi vastaukseksi ja nostaan äidin
pystyyn minuutiksi. Sen jälkeen varovasti takaisin pielukselle, tyyny hieman tukemaan
selkää, ja niin äidin silmät muljahtavat luomien taa. Istumisen helpotus vaati rasituksen
hinnan, katoamisen vähäksi aikaa huoneen tajuntatilasta.
Palaan ajatuksissani kuoleman tilastollisuuteen. Joskus kuulee pappien saarnoja ja
saarnaajien puheita siitä, miten luonnollinen tapahtuma kuolema on. Se on pelkkää
potaskaa. Jos määrittelemme luonnollisuuden tilastolliseksi todennäköisyydeksi, niin
kuolema on todella tosi luonnollinen. Mikään ei tässä elämässä ole tilastollisesti niin
todennäköistä kuin ihmisen kuolema. Sillä hetkellä kun ihminen syntyy, syntyy myös eräs
tilastollinen suure, jonka toteutuminen on pomminvarmaa. Matemaattisesti ilmaistuna sen
todennäköisyys on 1.0.
Mutta tuo tolkuton todennäköisyys ei tee siitä luonnollista! Raamattu sanoo, että
vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema. Ja juuri noin asia on: kuolema on ja pysyy
vihollisena, sanovat lällylohduttajat mitä tahansa. Nuo teoreetikot voisivat tulla istumaan
muutamaksi yöksi sairaalan kuumaan yöhön pitelemään kuolevien käsiä omissaan. Silloin
heille selviäisi: kuolema on ehdottomasti kaikkea kaunista, rakentavaa ja hyvää tuhoava
voima. Ihmisen osa on oppia tulemaan sen kanssa toimeen, mutta sen hyväksyminen ja
lähes rakastettavaksi tekeminen on hölynpölyä.
Jokainen kuolema on pitkän prosessin tulos. Joskus se on odotettu helpottajakin, niin
kuin nyt äidillä, joka näyttää selviytyvän perille sittenkin varsin vähin ja lyhytaikaisin
tuskin. Mutta tuhovoima se on, ja jokaisella on edessä vääjäämättömästi hävittävä taistelu
sitä vastaan. Pomminvarmasti me häviämme sen taistelun, mutta meillä on mahdollisuus
voittaa koko sota – koska Kristus on sen jo voittanut.
– Oletteko valmistautunut tähän, kysyy hoitaja jossakin vaiheessa.
Olen toki, lukuisina analyyttisinä ajatuksen hetkinä olen käynyt tämän prosessin läpi. Se
on myös keskusteltu äidin kanssa ja älyllinen minäni toteaa: kun äidillä nyt on tuo
raastava tauti, niin tällainen nopeahko lähtö on hyvä.
– Meitä helpottaa meidän kristillinen vakaumuksemme, sanon hoitajalle. – Me molemmat
äidin kanssa näemme edessä vain lyhytaikaisen eron, jonka jälkeen me taas tapaamme.
– Ääääh, äääh, äääh….
Äidin happijärjestelmä yrittää taistella voimien vähenemistä vastaan. Kehkot toimivat,
2100 kertaa tunnissa, lasken. Jos ne olisivat normaalissa voimissa, niin tuolla
hengitysnopeudella ihminen ajautuisi nopeasti hyperventilaatioon. Nyt teho on varmasti
laskenut. Kyse on enemmänkin tarvittavan hapen saamisesta verenkiertoon, ei
ylimääräisen syöttämisestä järjestelmään.
Hetkittäin tuo hengitysprosessi on niin raju, että se tuntuu sängyn pohjan tärähtelynä. Ja
koko alavatsa liikkuu samassa tahdissa kuin keuhkotkin.
Kello 22:10
Äiti on ollut viime tunnit taas vähän levottomampi. Käsi on liikkunut usein, ja
aikaisempaa useammin olen joutunut nostamaan hänet istuvaan asentoon. Ajoittain toinen
käsi on myös hapuillut vieruspöydän suuntaan. Äiti selvästi etsii jotakin.
– Haluatko kellon, kysyn, kun en näe pöydällä muuta tavoiteltavaa. – Ooooh, äääh, äääh…
Tulkitsen taas vastauksen myönteiseksi. Ja olen oikeassakin, sillä kun näytän hänelle
kellon, hän yllättäen sanoo kaksi kertaa: – Kello, kello.
Ne ovatkin ainoat sanat, joita tänä yönä sanotaan.
Kerron kellon olevan 22:10 ja äidin käsi vetäytyy takaisin rinnan päälle.
Tartun taas siihen ja jatkamme odottamista.
Ajan armoton mittari liikkuu liian hitaasti tuntiasteikolla.
Hoitaja on ystävällisesti tuonut minulle teetä ja piirakan palan. Ilmaisesti läsnäoloni ei ole
heille hankalaa, vaan he saavat hoitaa muita potilaita minun seuratessani äidin tilaa.
Ajatus siirtyy taas elämän perimmäisiin kysymyksiin – sillä niiden edessä tässä nyt
ollaan. Enää ei auta selittely eikä väistely. Äidillä on lähtö tuonpuoleiseen, itsellä se on
edessä joskus, hetkenä, josta nyt en tiedä. Ehkäpä onneksi.
Kirkkorukous nousee mieleen. Siinä pyydetään varjelusta pahalta äkkikuolemalta.
Rukoukseen sisältyy suuri, koettu viisaus. Siitäkin huolimatta, että nykyisen lääketieteen
keinoin elämää joskus jatketaan niin pitkään, että sen mielekkyys tuntuu kyseenalaiselta.
Mutta tällainen lähtö, jota nyt tässä eletään, on sittenkin hyvä. Sen aikana ehtii
keskustella asiat selviksi, ja luopumisen ja kuoleman tuottama surutyö lähtee käyntiin.
Hauskaa tällainen ei ole, mutta ehkä sittenkin hyödyllistä. Puhutaan paljon siitä, että
nykykulttuuri on siirtänyt kuoleman pois näkyvistä, laitoksiin. Helposti lähdetään
syyttelemään terveydenhoitoviranomaisia ja sairaaloita ja lainsäädäntöä ja ties mitä.
Mutta onkohan se aina rehellistä? Ainakaan minulle kukaan ei ole nyt tullut sanomaan,
että poistuhan siitä, poika, me hoidamme tämän ammattimaisesti ja ilmoitamme sitten.
Liekö tämä poikkeus, mutta kaikki ovat suhtautuneet erittäin myönteisesti, ja viime
tunteina olen kuullut jo usean kerran kysymyksen: oletko valmistautunut. Samoin on
vakuutettu: ei sinun tarvitse olla täällä, se ei ole sinun velvollisuutesi.
Niinpä tämän kokemuksen pohjalta hieman nyt hämmästelen tuota ympäristön syyttelyä,
että jokin ulkopuolinen on siirtänyt kuoleman laitoksiin. Ehkä syyttelyllä selitelläänkin
omaa pelkoa kohdata tällainen tilanne? ”Kyllähän minä olisin hoitanut kuolevaa, mutta
kun nykyinen sairaanhoito on siirtänyt minun läheiseni sinne koneiden keskelle, pois
minun ulottuviltani”, kuuluu selitys.
Toisaalta: ymmärrän, että on sairauksia ja tilanteita, joihin ei pidä mennä mukaan. Ja jos
on vielä omaa ahdistusta, niin siinä menee vähäiseltä ja rasitetulta henkilökunnaltakin
hermot. Eli suo siellä, vetelä täällä, kenenkään syyllistäminen ei auta.
Mutta hauskaa tämä ei ole, se on myönnettävä.
Olla vieressä ja nähdä, miten kehon toiminnot vähitellen heikkenevät. Seurata sivusta,
kun hoitajat tarkastavat, riittävätkö vaipat, tuntea käsien kylmenevän vähitellen, nähdä
suun ympärille muodostuvan yhä laajeneva valkoisen alueen.
Ja silmät, nuo sielun peilit, sojottavat milloin minnekin. Joskus samaan kohteeseen,
toisinaan myös aivan eri suuntimalla. Eikä sivussa istuja tiedä enää, onko niiden takana
ymmärtävää näköä. Suoraan kohti ne katsovat, suorastaan tuijottavat, mutta mikään ei
kerro niiden välittämää viestiä. Ja sitten taas ne äkkiä siirtyvät ylös luomien alle, pois
tähyilemästä hämärässä huoneessa vieressä istuvaa.
En sytytä lamppua, vaan käytävään auki olevasta ovesta tulee riittävästi valoa. Taistelu
tuulettimen kanssa on päätynyt tasapeliin: panen paperia vekottimen ja pöydän väliin, ja
niin tuo räminä vähenee edes vähän. Pidän sitä kuitenkin päällä, sillä selvästi äiti on
rauhallisempi, kun pieni tuulen henkäys pyyhkii hänen kasvojensa ohi.
Silmien ympärille on alkanut tulla runsaasti hikeä, ja pyyhin sitä ajoittain pois. Suun
ympärillä iho on kuiva ja valkoinen.
Iho kaikkialla käsissä ja kasvoissa painuu yhä syvemmälle ryppyihin. Ikään kuin niiden
alla oleva liha – onkohan sitä enää? – menettäisi kimmoisuutensa, luovuttaisi ja antaisi
ihon painua suoraan luuta vasten.
Mitä yhteistä on sillä vaaleahiuksisella tytöllä, joka hymyili joskus 1930-luvulla
neulelehden kannessa, ja tällä keholla, joka nyt ähisee sairaalan vuoteen pohjalla?
Matka on ollut pitkä ja vaihteleva; uskoisin kuitenkin äidin eläneen mielestään rikkaan
elämän. Vielä viime vuosinakin hän ehti touhuta omien, yhdeksän vuosikymmenen
ikäisten tytttöystäviensä kanssa.
Hän ehti myös mukautua; myös niihin uusiin ajatuksiin, joilla aina silloin tällöin järkytin
hänen maailmaansa. Pienin järkytys ei perushelluntailaiselle ollut siirtymiseni luterilaisen
kirkon jäseneksi. Työskentely Kustannus-Osakeyhtiö Kotimaassa meni siinä jo sivussa.
Mutta ei äiti vastaankaan pannut, ihmetteli vain uusia tuulia. Aivan viimeisin
tempaukseni, ryhtymiseni Kaj Aallon Linda-tytön kummiksi sai hänet tosin jo
mietteliääksi. – Mutta minä pohdin näitä asioita, hän sanoi, eikä ryhtynyt väittelemään.
Nyt ei enää olekaan väittelyn aika. Näinä tunteina ei enää tehdä suuria elämän siirtoja.
Jokainen hengenveto on tiukassa ja voimat kuluvat seuraavaan sydämenlyöntiin.
Pieniin pinoutuvat ihmisen vaihtoehdot lähdön hetkellä. Ja pieniksi haipuvat myös monet
elämässä tärkeät asiat. Jos onkin elämän aikana monesta väitelty ja peistä taitettu, niin
kuoleman edessä on aika laskea aseet.
Äidin kanssa ei minulla näitä otteluja juuri ole ollut, joten meidän välillämme ei ole
mitään sovittamista kaipaavaakaan.
Vähiin jäävät myös tulevan elämän vaihtoehdot. Täällä eläessä moni uskovaiseksi itseään
nimittävä taistelee oman oppinsa puolesta. Yksi on ortodoksi, toinen luterilainen,
kolmannelle kelpaa vain helluntaiusko. Yksi haluaa naispapin, toinen ei suostu
vääräuskoisen kanssa ehtoolliselle, jollekin ristisaatto on katolinen kauhistus.
Voihan noista asioista elämän aikana keskustella, ehkäpä vähän väitelläkin, mutta kotelon
riisumisen hetkeen jää vain yksi: armo. Jos Raamattu on totta, niin vaihtoehtoja on tasan
tuo ainoa: joko armo toimii – mielipiteistäsi, onnistumisistasi tai epäonnistumisistasi
riippumatta – tai sitten se ei toimi. Jakavana tekijänä on: annatko armon vaikuttaa. Niin
äitikin aina sanoi: – Voi kun nyt armo vaikuttaisi, että… Ja sitten jokin toivomuksen
kohde, jossa hänestä armo oli se oikea lähde.
Nyt hänellä itsellään on meneillään armon testeistä kovin: toimiiko se vai ei? Raamatun
lupaukseen luottaen tiedän kuitenkin: äidin kohdalla se toimii.
Kello 23:30
Äiti on rauhoittunut jonkin verran. Menen hoitajien luo, ja kerron lähteväni nyt kotiin.
Saattaahan olla, että äidin keho taistelee vielä monta vuorokautta, joten tarvitsen ehkä
hieman unta jaksaakseni taas aamulla.
– Jos jotakin on, niin soittakaa kännykkään, totean hoitajille ja lähden.
Talo on hiljainen eikä uloskaan rynnätä noin vain, vaan pitää hälyttää vartija päästämään
öinen kulkija pimeälle pihalle.
Laskeudun mäntyjen reunustamia portaita takaisin autolle. Niitä samoja, joita pitkin
muutamia tunteja sitten niin juhlallisen tuntuisesti olin noussut taloon.
Nyt on juhlan tuntu poissa, vain väsymys, hiljainen surumielikin. Ja epätietoisuus:
vieläkö huomenna? Millainen on äidin loppuyö?
Lämmin yön hengähdys pyyhkii kasvoja, kun auton sivuikkuna auki ajelen Kehä III:ta
kohti Tikkurilaa. Ajatus on sekava
Lauantai 9.8.1997
Kello 00:05
Pirrrrrrrr, pirrrrrrr, pirrrrrrr! Kännykkäni soi. Olen juuri saanut unen reunasta kiinni,
nukkunut kai kuusi minuuttia, kun hälytys herättää.
– Täällä osasto 4D:ltä. Äiti on kovin huonona, joten jos haluatte tulla, niin ehkä pitäisi…
Olen lyhyensyvästä unesta sekaisin, ja ryhdyn neuvottelemaan: – Jospa nukun vielä
hetken, vaikka kahteen ja tulen sitten.
– Käyhän se meidän puolesta, mutta kun pyysitte soittamaan…
– Kyllä, kyllä, oikein hyvä kun soititte, minä tulen sitten kahdelta.
Painan pään takaisin tyynyyn. Ajatukset jatkavat järjestäytymistään. Ei hyvä tavaton,
entäpä, jos tilanne – jo kuultua termiä käyttäen – kääntyy entistä nopeammin alamäkeen?
Ja minä nukun. Ei, ei se käy, on hypättävä housuihin ja takaisin sairaalaan.
Näin teen. Heti Tuusulantiellä soitan osastolle ja kerron olevani jo matkalla. – No mekin
vähän täällä ajatellaan, että kahdelta saattaa olla jo myöhäistä. Ajakaa varovasti ja
soittakaa alhaalta, niin vartija päästää sisään.
Matkalla sairaalaan ryhdyn laulamaan. En osaa oikein sanoja, mutta otan tunnetun virren
säkeistön ja teen siihen omat sanat:
”Oi Herra, suothan Sä hänelle,
armosi anna, oi, matkalle
voimaasi anna,
hänt’ nosta, kanna
vie perille.”
Lähetän tämän virren myötä rukouksen suurelle Jumalle. Nyt on avun ja armon hetki.
Omin voimin ei äiti pääse kuoleman virran yli, mutta hän on luottanut koko ikänsä, että
siihenkin hetkeen saa anoa voimaa. Itse hän ei varmaan jaksa nyt sitä anoa, joten teen sen
hänen puolestaan laulamalla koko matkan.
Puolen yhden aikaan olen taas sairaalassa. Alakerran pitkän käytävän molemmin puolin
hohtaa erivärisiä merkkivaloja. Ystävällinen vahtimestari mainitsee, että niin se heilläkin
oli, Lohjalla asuivat ja juuri kun oli poissa, Noutaja tuli.
– Kello kahta pitivät osastolla ehkä jo myöhäisenä, totean ja painan hissin nappulan.
Huoneen 29 toinen potilas on viety pois. Äiti ähkyy sängyssä entiseen tapaan, mutta nyt
selvästi huonompana kuin tunti sitten.
Hoitaja vie sivulle ja kysyy: – Voimmeko antaa hänelle morfiinia, jos hänellä on tuskia.
Totta kai; tilanteen lopputulos on kaikille aivan selvä, joten miksi pidentää kärsimyksiä.
En kannata aktiivista eutanasiaa, mutta kovin hurskaiden passiivisen eutanasian
vastustajien sietäisi tulla tänäkin yönä tähän lähdön huoneeseen. On hyvä olla terveenä ja
kaukaa viisas, mutta tuskan temppeleissä moni hieno ajatus saa uuden painoarvon. Ja
ajatus siitä, että passiivisella hoidon lopettamisella ja viimeisten hetkien helpottamisella
leikittäisiin Luojaa, on absurdi. Jokainen penisilliiniä saanut, jokainen rokotuspiikin
noutanut on jo lähtenyt sille tielle, jossa elämän pituuteen ja laatuun vaikutetaan. Siinä
vaiheessa pidentäen ja parantaen; nyt ei pidentäminen enää auta, mutta viime tuntien
laatua voidaan vielä helpottaa.
Hoitaja antaa piikin, 6 mg.
Ääääh, äääh, äääh…
Äiti huohottaa edelleen sängyssä. Ääneen on tullut ikään kuin valituksen sävy, mutta
maallikkona en tiedä, johtuuko se tuskista vai siitä, että äänihuulet antavat ohi virtaavalle
ilmalle oman värinänsä.
Suu on ainakin auki ja kuivuu koko ajan.
Yritän löytää äidin kasvoista hänelle tunnusomaisia piirteitä, mutta vaikeaa se on. Ehkä
juuri suun ympärillä on jotakin hänelle tyypillistä. Muuten ei mitään: silmät katsovat –
entistä höpsöä kirjailijaa lainatakseni – mikä-minnekin-päin, eivätkä ne enää reagoi.
– Lea, huomaatko, että poikasi on täällä, sanoo – lähes huutaa – hoitaja äidille.
– Ooooh, äääh, äääh, on vastaus. Meni siis jakeluun, äiti tunnistaa läsnäoloni, vaikkeivät
silmät enää käänny katsomaan.
Pidän hänen käsistään kiinni.
Nyt niissä ei ole enää mitään puristusta. Hetkittäin äiti liikuttaa hieman jalkojaan.
– Onkohan hänellä tuskia, pitäisikö antaa vielä morfiinia, hoitaja pohtii.
Hänellä ja hänen kahdella kumppanillaan on kiire: pitää mennä kääntämään potilaita.*
– Aloitamme tuolta toisesta päästä, mutta jos jotakin uutta on, niin soittakaa kelloa,
hoitaja sanoo.
Se hälytyskello onkin aika epeli. Koko illan hoitajia on juoksutettu kuka milläkin asialla.
Naapurin tätikin halusi hieman ennen kymmentä silliä, ja kun kuluu hetki, niin taas
soitetaan kelloa. Pitäisi saada viiliä, kun silli janottaa…*
Nyt täti on viety pois. Ei ole mukavaa katseltavaa, kun huonetoverin kotelo sammuu.
Ennen kääntämisoperaatiota hoitaja palaa vielä morfiiniruiskeen kanssa. Ja niin äiti saa
toisen annoksen.
Hänen olemuksensa ei kovin siitä muutu. Edelleen hengitys on ähinää ja pientä äänen
sirinää.
– Kyllä se morfiini kohta tehoaa, vakuuttaa hoitaja, ja lähtee kierrokselleen.
Kuluu puolisen tuntia. Huone on hämärä, vain yksi lamppu on päällä. Kuumakin on; on
kuin nyt yöllä olisi vieläkin nihkeämpää kuin päivällä. Suriseva tuuletin panee ilmaa
pieneen kiertoon, mutta silti t-paitani on selässä märkä.
Hoitaja tulee taas vilkaisemaan. Äiti ei ole enää liikkunut eikä käsi ole etsinyt vuoteen
reunaa niin kuin vielä pari tuntia sitten. En myöskään enää tiedä, onko hänen
tietoisuutensa läsnä.
– Soitin Jorviin, ja sanoivat, ettei tällä morfiinilla ole ylärajaa, joten voin antaa vielä
yhden ruiskeen, hoitaja kertoo, ja niin saa väsynyt keho vielä yhden 8 mg:n tuskia
helpottavan piikin.
Äiti ei reagoi mitenkään neulan pistoon. Vain tasaista ähisevää hengitystä, edelleenkin
parin tuhannen tuntivauhtia.
Kello 02:10
Äidin hengitys on muuttunut erilaiseksi. Se kuulostaa samalta kuin vanhanaikaisen
höyryveturin asemalla. Sellaiselta ontolta: öpuuuh, öpuuuh, öpuuuuh…
En tunne fysiologiaa, mutta voisin kuvitella, että keuhkojen tukirakenteiden väsyminen
johtaisi tuollaiseen onttoon, huokauksenomaiseen, mutta vieläkin äänekkääseen
puhinaan.
Pidän äitiä kädestä kiinni. Hänen silmänsä ovat tuijottaneet kattoon jo tunnin ajan, eikä
mitään reaktiota näy. Vain tuulettimen surina ja tuo ontto öpuuuuh, öpuuuh, öpuuuuh…
Maallikkonakin ymmärrän, että nyt ei lähtö ole enää kaukana. Väsynyt sydän on joutunut
huonon hengityksen kanssa kovemmalle kuin MM-kisan maratoonari Ateenan
kunniakentillä. Ei ole mahdollista, että keho jaksaa loputtomiin.*
Minuutit ovat pitkiä. Seuraan kellon viisarin kulkua. Hitaasti, hitaasti se laskee lähdön
hetkeä.
Huolehtivainen hoitaja pistäytyy taas. – Haluatko paremman tuolin, hän kysyy minulta. Ja
vakuuttaa jälleen: – Ei sinun ole pakko olla tässä mukana, kyllä me hoidamme.
Kipeä selkä innostuu paremman tuolin toivosta, ja niin haemme erikoisen vekottimen,
jossa on pyörät alla ja korkea, hyvä selkänoja sekä niskatyyny. Olen ymmärtävinäni, että
se on jonkinlainen istuvan nukkumisen tuoli.
Työntelen tuolia nurkissa kaartaen äidin huoneeseen.
Siellä kaikki on muuten ennallaan, mutta jokin on muuttunut. Hengitys on nyt aivan
tasaista, hiljaista. Ei enää äänen korinaa, ei puhinaa, vain tasainen rinnan nouseminen ja
laskeminen.
Työnnän tuolin paikoilleen ja asetun siihen. Otan äidin käden omaani. En tiedä, onko
hiljainen hengitys morfiinin vaikuttamaa rauhoittumista vai voiman uupumista, mutta
tasaista se on.
Alan taas seurata minuuttien kulumista. Äidin rinta nousee ja laskee pienin liikkein.
Tarkistan näköäni: onko liike heikkenemässä. On, aivan selvästi. Vihreä paita liikkuu
enää vain millejä, tuskin niitäkään.
Sitten liikettä ei näy enää ollenkaan. Yritän katsoa tarkkaan: ei, ei kohoa enää rinta.
Äidin kädet lähtevät hiljaa liikkeelle. Ne koukistuvat muutaman sentin ikään kuin rinnan
päälle. Nostan se siihen ristiin. Liike pysähtyy. Vain tuulettimen sirinä rikkoo täydellisen
hiljaisuuden.
Äidin leuka tekee pieniä liikkeitä, kuin hän vielä hengittäisi. Leuoista kuuluu muutama
pieni naksahdus kuin tekohampaista: naks, naks, naks…
Kello on 02.40. Äiti on lähtenyt.
Kuoleman ja sairauden runtelema kotelo jää tänne, ja sielu on siirtynyt taivaan majoihin.
En osaa sanoa, nytkö sielu lähti, vai jo tunti sitten, vai vieläkö äiti näkee minut siinä
hänen ruumiinsa vieressä. Mutta sen tiedän: äidin sielu, tuo Jumalan ihmiseen istuttama
iankaikkisuuden osa, on lehahtanut tapaamaan sitä Jumalaa, jota hän koko ikänsä rakasti.
Ja tapaamaan myös sitä hänen elämänsä miestä, joka oli minun isäni, ja jonka poislähtöä
äiti oli seuraamassa samalla lailla kuin nyt minä.
Post mortem
– Nyt äiti taisi nukkua pois. Olen mennyt sairaanhoitajan luo ilmoittaakseni tapahtuneesta.
Yllätyn. Nämä laman budjettien rasittamat työntekijät jaksavat vielä ottaa osaa, vaikka
kuolema on heidän osastoillaan tavallinen vieras. Olen näkevinäni hoitajan silmissä
kosteuden, kun hän ottaa käteni omaansa ja taputtaa minua olkapäälle.
Kuljemme yhdessä pitkin pimeää käytävää kohti äidin huonetta. Siellä äiti makaa
sängyssään. Silitän hänen hiuksiaan ja tunnen: hän on lämmin. Muistan jostakin
lukeneeni, että kuoleman jälkeen ihmisen ruumis ensin lämpenee kylmetäkseen sitten
lopullisesti.
Nyt äiti ainakin tuntuu lämpimältä.
Vielä kerran silitän hänen päätään, ja sitten siirryn toimistoon saamaan ohjeita tästä
eteenpäin.
– Ajakaa nyt varovasti kotiin, ei ole enää kiirettä, hoitaja neuvoo. Hän on oman alansa
ammattilainen ja ymmärtää, että mielessä pyörii viime tuntien valtava kuvien suma. Siinä
ei ehkä ehdi huomata kulman takaa tulevaa autoa tai punaisia valoja.
Ajan keskustan kautta. Sen monet risteykset pitävät paremmin tarkkaavaisena.
Matinkylän kohdalla mietin: – Tämä on ollut sellainen yö, että tästä täytyy kertoa
huomenna äidille…
Yhtäkkiä suunnaton suru hyökkää päälle: ei ole enää äitiä, jolle kertoa. Ei voikaan soittaa
Lähderantaan, että oletko kuullut, nyt on ollut taas tällaista….
Auto on suistua tietyön suojakaiteen yli kun tuskan aallot vyöryvät yli. Jotenkin pääsen
eteenpäin, varovaisesti kuuttakymppiä köröttelemällä.
Tulen kaupunkiin. Ohitan Foorumin kauppapaikan.
Auton sivuikkunasta tulvehtii lämmin aamuyön ilma kasvoille. Hyväilevästi, leppoisasti.
– Täytyy mennä taas joskus äidin kanssa tuonne Foorumiin kahville, kun kesä tuntuu aina
vain jatkuvan, välähtää päässäni.
Äidin kanssa… Ja taas tuo kaiken murskaava tietoisuus: ei äiti enää mene kanssani
kahville. Niin kuin hän niistä aina pitikin. – On niin kiva vähän jutella, sinulla kun on aina
niin kiire, hänellä oli tapana sanoa. Mutta ei sanokaan enää. Hän on nyt poissa,
peruuttamattomasti.
Koko elämäni ajan hän on ollut läsnä, ensi aikoina jatkuvasti, viimeiset pari
vuosikymmentä aina silloin tällöin kohdaten, useammin soitellen. Niinpä kestää
kuukausia, ennen kuin hänen poistumisensa elämän palapelistä siirtyy alitajuntaan.
Tuo prosessi – surutyö – alkaa aamulla. Nyt menen nukkumaan.
Thorleif Johansson