Ihan pieni trilogia isälleni – Jalmari Nummiluikki
I – ITE TEHTY ELÄMÄ
No nyt se pappa on sitten mennyt…
Mitä?
En tuntenut Iskää kunnolla. Oikeastaan en lainkaan. Iskä oli samaan aikaan maailman etäisin ja maailman helpoiten lähestyttävä ihminen. Kun koruttomuuden määritelmä joskus nollataan ja aloitetaan alusta, on se aloitettava Iskästä. Iskän ego loisti aina poissaolollaan. Hän ei ollut kursaileva nöyristelijä, vaikka hänen suustaan saattoi tullakin lause, että ”ei minun takiani olisi tarvinnut…” Kun tuon lauseen sanojat yleensä ovat kuitenkin ihan mielissään, että jotain heidän vuokseen on tehty, niin Iskä ei kokenut niin. Hänelle tuollainen tilanne oli vain hetki, johon ei tarvinnut pysähtyä – riitti, että ikään kuin ilmaisi jollakin tapaa, että tarjottu ele on huomattu – ja siihen ilmaisuun piti nimenomaan valita yleisin lausemaneeri! Sillä poikkeava lause olisi voinut herättää ihan turhaa huomiota. Ylipäätään huomiota. Yhtä hyvin hän olisi voinut tulla tilanteeseen ihan omaan tahtiin, vailla yhdenkään toisen ihmisen huomiota. Hän olisi voinut ottaa kaapista palan ruisleipää, hanasta vettä ja se olisi riittänyt. Iskä eli niin pienellä, kuin se vain oli mahdollista. Hän söi sen verran, että pysyi elossa, herkutteli just sen verran, kuin teki mieli.
Pappaa ei enää ole.
(hiljaisuus, yritystä ymmärtää mitä äiti juuri sanoi – siis siis miten niin ”mennyt” ja eihän hän Iskää ennen ole papaksi sanonut.)
En tajua.
Hän oli näkymätön meille muille. Hän ei tehnyt itseään tykö. Hän teki oman maailmansa Perttelin kodin ympäristöön. Kotitontin alueella ei ollut paikkaa, jossa hänen jälkensä ei näkyisi. Kotitalon, autotallin, puuvajan, verstaan, saunan, lastenlapsille tehdyn leikkimökin, ulkohuussin, ulkovaraston, ei minkään rakennetun kohdassa ei ollut kohtaa, jota hän ei olisi jossain kohdin kunnostanut. Ja nyt siellä on vain hänen hiljaisuutensa.
Läsnäolonsa hiljaisuutena.
Pappa on nyt poissa.
(hiljaisuus, jossa metelöi vain se, että ei ymmärrä.)
Iskä teki aina töitä.
Ihan aina.
Tai niin minä luulin, ihan viime vuosiin asti. Mutta ei hän oikeastaan tehnytkään töitä vapaa-ajallaan – hän nimittäin kunnosti ja korjasi, rakensi ja piti huolta. Eihän se ole työtä! Hän kunnosti ja korjasi, rakensi ja piti huolta. Ja sitten hän aloitti kaiken uudestaan ja kunnosti, korjasi, rakensi ja piti huolta. Kunnosti, korjasi, rakensi ja piti huolta.
Hän värkkäili.
Värkkäili koko ajan.
Värkkäili elinympäristönsä.
Teki itsensä näköistä elämää.
Ja hän oli aina siellä ite tehdyssä elämässään. Hän oli siellä heille, jotka asuttivat sitä hänen maailmaansa, hänen kanssaan. Ja hän piti siitä maailmasta huolta, koska hän piti itsestään huolta. Ja siellä hän oli aina turvana.
Sen tajusin kunnolla syksyllä 2019, minun ollessani 46-vuotias, kun olin juuri saanut tiedon häädöstä (joo, mielenterveysongelmat ja kärsimätön vuokranantaja – ei hyvä yhdistelmä) ja juuri ehtinyt kertomaan siitä isosiskolle, niin sain kännykkään tekstiviestin. Viesti tuli Iskältä, jolle isosisko oli jo ehtinyt kertoa häätöuutisen. Sain viestin ja siinä luki ”Aina voit tulla kotiin.” Se oli hetki, kun ensimmäisen kerran oikeasti oivalsin millaisen turvan hän (ja tietty Mutsi!) olivat luoneet meille lapsille. Iskä ei ikinä kysellyt mitään, hän hyväksyi minut ja muut lapset aivan ehdoitta. Ja vaikka en ikinä osannut sanoa hänelle mitään, vaikka hän ei osannut sanoa minulle mitään, minulla oli aina turvallinen olo. Hän oli aina paikalla. Hän oli aina kuulemassa ja näkemässä. Ja hän oli aina reagoimassa, omilla hiljaisilla tavoillaan. Ja tuona sateisena syksyn päivänä, ajaessani vesisateessa polkupyörällä Naantalista Helsinkiin, sain tekstiviestin häneltä, jossa sanottiin lyhyesti ”Aina voit tulla kotiin.”
Aina voin mennä kotiin.
Eikö olekin kamalaa? Että ihminen, joka äsken oli tuossa, että häntä ei enää ole?
(Hiljaisuus, epäuskoista itkua.)
Ethän tee itsellesi mitään? En oikeasti kestä sitä, jos nyt sinullekin tapahtuisi jotain. Se olisi liikaa.
Ei äiti, ei mulla ole hätää.
Ei minulla ole hätää.
Sillä voin aina mennä kotiin.
II – KUOLEMAA EI VOI AJATELLA
Hiukan ennen koronarajoituksia ja siitä aiheutunutta eristystä, koin edellä kuvaillun, elämäni ensimmäisen suuren surun ja ikävän. En ollut koskaan ennen kohdannut kuolemaa ja varmaan siksi kuolema on ollut minulle aina niin abstrakti, puhtaasti teoreettinen kategoria. Olen aina tiennyt, että kuolemaa on, ihan samalla tavalla, kuin tiedän että Mars on olemassa tai että maapallo on pyöreä – on siis tietoa, jota en itse voi todentaa, vaan voin vain uskoa, että asia on totta.
Kuolema pysyi poissa elämästäni siitäkin huolimatta, että äitini teki töitä vanhainkodissa ja siellä kuolema oli arkipäivää. Kuolemasta ei koskaan puhuttu, mutta tiesin aina, että vanhainkodissa myös kuollaan. Iskän kuollessa äidin ymmärrys kuolemasta oli suuri tuki, sillä hänen suhteensa siihen on niin konkreettinen, niin selkeä ja peloton. Kyllä hänen surunsa on valtavaa, tietenkin, sillä 17-vuotiaasta asti hän oli Iskän kanssa yhdessä, yli 50 vuotta! Mutta silti äidin suhde itse kuolemaan on niin kirkas ja selkeä – ”kaikki me kuolemme joskus.” Äiti sai sen kuulostamaan niin itsestään selvältä, ei nyt sentään siltä, että puhuisi jostain kaupassa käymisestä – ”otanpa maitoa” – vaan nöyryydeltä, sellaiselta koruttomuudelta, joka on mahdollista vain, jos jokin asia on hirvittävän selkeä.
Kirkas ymmärrys.
Ja sen hyväksyminen, että on olemassa ihan oikeasti asioita, joihin meillä ihmisillä ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa. Kuolema on ihmisen vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa. Me voimme vaikuttaa olosuhteisiin, joissa kuolemme, jopa ajankohtaan, jolloin kuolemme, mutta itse kuoleman tapahtumaan emme pääse käsiksi. Kaikkea kuolemaa edeltävää voimme hallita tai ainakin vaikuttaa siihen, mutta kun se hauras elämä päättyy ja kuolemasta tulee uusi olosuhde, siirrytään alueelle, jossa ilmiö nimeltään ”ihminen” lakkaa olemasta.
Tai eihän sitä voi tietää.
Sitä me täällä emme voi tietää.
Ehkä me jatkamme kuolemassa elämää ihan samoin kuin nytkin – mutta ihan vaan toisessa maailmassa. Joka sekin voi olla identtinen tämän maailman kanssa. Ei voi tietää.
Minä en ymmärrä kuolemaa yhtään paremmin kuin aikana ennen Iskän kuolemaa. Hänen kuolemansa ei tuonut itse kuolemasta mitään parempaa tai syvällisempää ymmärrystä. Minä en osaa ajatella kuolemaa. Minulla ei yksinkertaisesti ole kieltä siihen. Kun olen kotona, pienessä yksiössäni, jossa Iskän muistolle tehty pienoisalttari ilmaisee Iskän poissaoloa joka hetki, työstyy minussa jokin aavistus.
Mutta tämäkään aavistus ei ole aavistusta kuolemasta, vaan aavistus Iskän kuolemasta ja siitä miten se vaikuttaa minuun.
Olen melko varma, että tämä aavistus on aistimus uudesta asennosta, järjestyksestä, johon minun sisäinen kokemusmaailmani on järjestymässä. Olen varma, että Iskän kuolema on kuin siemen, joka kasvaa minussa ja se työstyy minussa jonkinlaiseksi. Enkä osaa lainkaan sanoittaa sitä, en osaa ymmärtää mitä se minussa tekee. Kuitenkin yhdistän tämän aistimuksen isäni kuolemaan. On mahdollista, että tämän aavistuksen sanoittaminen ei ikinä tule edes onnistumaan, vaan se vähitellen asettuu omille sijoilleen ja sieltä se vaikuttaa minuun sitten jotenkin. Koska kyllä se vaikuttaa minuun. Tiedän, että olen muuttumassa, että uusi järjestys kehkeytyy. Ja se kehkeytyy ilman, että minä itse pystyn siihen vaikuttamaan. Varmaan saisin vaimennettua sitä, varmaan saisin sen pois jokahetkisestä havainnosta, mutta se korkeintaan hidastaisi uuden asettumista.
Mutta kun yritän jotenkin suoraan käsitteellistää tuota tuntemusta, että mitä se on, mikä se on, mitä se kertoo, niin huomaan heti, ettei mikään sana edes lähde kurottumaan sinne suuntaan. Arvaukseni menevät ohi. Ne menevät suuntaan, jossa ei sanotun jälkeen olekaan mitään. Oliko siellä edes mitään? Vaikka yrittäisin kuinka saada jonkun sanan tai lauseen kulkemaan sinne suuntaan, niin mikään ei sinne suuntaudu. Mikään ajattelemani asia ei tule kutsutuksi sinne suuntaan.
Olen koko ajan ohi.
III – EN VOI MENNÄ RAJAN TAA – yksinäisyyttä koronan aikaan
Etäännyn teistä kaikista.
Yksinäisyys piirtää rajat toisiin, pieniin paikallisiin toiseuksiin, paljon selvemmiksi. Yksinäisyys korostaa toisenvälisyyksiä, rajoja väleillämme. Toiset ihmiset ovat seinän takana, naapuritalon ihmisiin on etäisyyttä yhden nurmikon verran, lisää toisia on nurmikon takaa kasvavan metsän takana. Nämä etäisyydet hahmottuvat konkreettisina asioina, etäisyys on kuin materiaalia, joka ei ole vain matka sentteinä, metreinä, numeroina, vaan etäisyys on konkreettinen, aistittavissa oleva asia.
Tässä minä istun.
Tuolissani tässä pienessä yksiössä.
Välillä tämä yksiö kutistuu.
Huomioni kiitää kauas avaruuteen,
näen kauas ja vielä kauemmas.
Näen rajan,
jonka taakse ei katse ylety.
Ja näen rajan tällä puolen asioiden erot,
rajalinjat,
karkeasti,
mutta juuri siksi.
Miksi tämä tuo mieleen kuoleman? Koska raja elämän ja kuoleman välillä ei ole yhtä selkeä, kuin raja minun ja muiden ihmisten välillä. Tai raja minkä tahansa kahden eri toiseuden välillä – tässä yhteydessä ajattelen, että toiseus on ihan mikä tahansa asia ja ilmiö, jonka voi havaita, ajatella tai kuvitella jonakin ja jonkinlaisena. Maailma, jota asutamme, koostuu ainesosista, jotka myös kytkeytyvät toisiinsa, niin niillä on jokin jakamaton, josta käsin ilmiö ilmenee. Selitän tätä siksi, että ajatukseni/aavistukseni rajasta elämän ja kuoleman välillä tulee tajuttavaksi sellaisena, kuin minä sen ihan kohta yritän kirjoittaa esille.
Tai oikeammin ajatukseni/aavistukseni siitä, että elämän ja kuoleman välillä ei ole olemassa mitään rajaa.
Sitähän tässä yritän saada esille.
Ihan just tässä ja nyt.
Ja sitten palaan taas tähän tuoliin.
Ja aavistuksen lähemmäs.
Niin lähelle,
että yhtäkkiä tuolini on valtava.
Kaikki ympärillä on valtavaa.
Tuolin kankaaseen ommeltu yksittäinen ommel on kuin kumpare metsässä,
jonka juurella menen makuulle
ja tungen kasvoni multaan.
Se kaikki on läpitunkematonta jotain toista,
jotain sitä mikä on lähimpänä sitä mihin/minne yritän ajatella itseni.
Teennäistähän se on,
keksiä joku raja minun ja muiden väliin.
Kyllähän se jossain on,
mutta en tiedä onko se juuri siinä mihin sen osaan ajatella.
Minussa on pitkään vaikuttanut, hitaasti kehkeytyvä hiljainen aavistus. Hiljainen ja pieni aistimus, joka hiljalleen on kutsunut ajatuksia ja sanoja luokseen, se on signaloinut joidenkin asioiden äärellä, kuin samaistumisen, samuuden tai samankaltaisuuden merkiksi. Nämä lukemattomat aavistukset ovat kirjoittuneet minuun lisäten ymmärrystäni tästä aavistuksesta.
Kauhean pitkä prosessi.
Miten monta tällaista pitkää aavistusta meissä onkaan koko ajan olemassa.
Ja miten monta ajatusta meissä työstyykään koko ajan.
Ja tuntuu jotenkin kauniilta se ajatus,
että kaikki ajatukset eivät edes ehdi työstyä valmiiksi ennen omaa kuolemaa!
Kuolemme aina keskellä jotain,
kesken jotain.
Tämä aavistukseni siitä, että elämän ja kuoleman välillä ei ole olemassa rajaa, on lähtöisin lapsuuden kokemuksesta: jäin 11-vuotiaana 20 metrisen hiekkarekan yliajamaksi. Se ajoi yli keskiruumiistani, lantion ja alaselän kohdalta. Minä pyörin parikymmentä metriä sinne tänne, kunnes pysähdyin makaamaan asfaltille, aivan sen kuusiaidan viereen, (paska)ojan reunalle. Olin koko ajan tajuissani. Mutta olin myös jossain aivan muualla. Minä siirryin itseni ulkopuolelle, joka varmaan psykologisena ilmiönä taisi olla vain dissosiaatio – ei sen ihmeellisempää.
Mutta mitä minä kävin läpi silloin, mitä se itkevää pikkupoikaa katseleva minä koki siinä muutaman metrin itseni yläpuolella?
Ensiksi: en kokenut kipua.
En kokenut kipua, vaikka se maantien pinnasta pystyyn yrittävä poika itki sanoen, että ”sattuu, sattuu.” Se poika ei päässyt ylös, koska jalat eivät totelleet, ne vain raahautuivat perässä. Käskyt jalkoihin eivät menneet perille.
Toiseksi: yläpuolella oleva minä ei ollut tietoinen onnettomuudesta.
Tämä yläpuolellani oleva minä vain todisti tapahtuvaa. Sillä ei ollut mitään mielipidettä mihinkään, se ei kokenut mitään, se ei ajatellut mitään. Se vain kuunteli ja katseli. Oikeastaan se ei ollut niin aktiivinen, että se olisi tietoisesti katsellut tai kuunnellut, pikemminkin se vain antoi itsensä kuulla ja nähdä, se ei estänyt itse katsomasta, ei kuulemasta. Tämä itsen yläpuolella oleva minä koki pehmeyttä – ja tätäkään se ei ajatellut itse, vaan minä tulkitsen hänen kokemustaan. Se pikkupoika ei todellakaan ajatellut siinä tilanteessa, että ”kas, tässähän on jotain jännää nyt läsnä, oiskohan tässä ihan joku kuoleman tsäänssi läsnä? Vitsiwau.” Kyseinen kokemus oli hauras, kuin sellainen kokemus, jonka juuri ja juuri kokee, mutta ei ole ihan varma, että kokiko sen oikeasti vai luuliko vaan kokeneensa. Kokemus oli niin kevyt, kuin olisi mahdollista ikään kuin tuulenhenkäyksen keveydellä siirtyä muualle. Kulkea pois. Siirtyä pois. Jonnekin muualle. Ihan tuosta vaan. Kevyesti. Niin kevyesti, että sana ”keveys” tuntuu liioittelulta. Pikemminkin kyse oli aavistuksesta jostain, mikä ei ole oikeasti läsnä, mutta jonka kuitenkin hauraasti havaitsin. Kuoleman aavistus? En tehnyt kuolemaa, vammani olivat vakavat, mutta eivät kuolemanvakavat. Mutta joku osa siinä pikkupojassa tajusi, että siinä oli kuoleman mahdollisuus läsnä. Ainakin se pikkupoika tajusi, että siinä kokemuksessa oli jotain erityistä, sillä se kokemus ei ehkä muuten olisi tullut havaituksi ja muistetuksi, ja nyt, näin pitkän ajan jälkeen, sanoitetuksi. Ihan kuin se pikkupoika olisi voinut vain astua muualle. Ihan vain astua pois siitä paikalle saapuneen, itkevän ja pienen poikansa puolesta pelkäävän äidin luota, pois siitä voivottelevien ihmisten luota. Ja se olisi ollut astumista ihan johonkin sinne, mistä kukaan ei mitään tiedä.
Ehkä kuolema on ihan koko ajan läsnä.
Ehkä minä elän kuolemassa koko ajan.
Eikä siksi ole olemassa mitään rajaa,
jota ylittää tai joka erottaisi elämän kuolemasta.
Koska minä olen jo kuolemassa,
niin kuin olen maailmassa.
Jalmari Nummiluikki on tällä hetkellä mielenterveyttään aktiivisesti kuntouttava teatteriohjaaja-esitystaiteilija-pyöräilijä. Jalmari yrittää palata hiljalleen taiteen pariin, mutta ei voi tietää, minne pyöräily hänet vielä vie.”