Tulinen silmä ja heijastuksia teräksessä – koronamietteitä ja paradokseja – Terhi Utriainen
Matkalta kotiin
Palasin kotiin kokousmatkalta Sveitsistä ennen puoltayötä 11. maaliskuuta. Seuraavana päivänä työnantajani määräsi kaikki ulkomailta palanneet työntekijät kahdeksi viikoksi etätyöhön. Sitä seuraavana päivänä (perjantai 13. päivä) uutiset ja erikoislähetykset alkoivat yhä tiheämmin rummuttaa eri tavoin sulkeutuvaa maailmaa. Samana päivänä kuoli puolison äiti kaukana kodistamme Vantaalta. Huimasi kuin vähän liian korkealla ja ohuessa ilmanalassa.
Paluulennolla Helsinki-Vantaan lentokentälle olin katsellut puhelimesta Sveitsin valokuvia – ja etenkin yhtä, jonka olin ottanut kokouksen yhteydessä toteutetulla ekskursiolla. Mietin, monikohan arvaisi ilman vihjeitä mitä kuvassa on. En ole hyvä tai ahkera valokuvaaja, mutta tämä kuva tuntuikin ottaneen itsensä ja minä olin lähinnä toiminut sen välikappaleena. Myöhemmin mietin, että tämä saattoi olla selittelyä, ja että olinkin päinvastoin erittäin tietoisesti päättänyt ottaa juuri kyseisen kuvan. Jos näin on, selittely johtunee kuvan jonkinasteisesta hämmentävyydestä ja arkaluontoisuudesta. Kuvaan tiivistyi paljon matkasta, ja nyt siinä tuntuu lisäksi heijastuvan yhä enemmän myös koko tästä pandemiasta ja sen hämmentävästä vaikutuspiiristä, jonka saartamaksi maailma on joutunut.
Matkan tarkoitus ja ajoitus tuntuvat jälkikäteen ajatellen miltei enteellisiltä. Kyse oli kuolemanrituaalien tutkijoiden eurooppalaisen verkoston kokouksesta. Olemme pieni joukko antropologeja, sosiologeja, historioitsijoita ja uskontotieteilijöitä, joiden kiinnostuksenkohteisiin sisältyy se, millä tavoin kuolemaan suhtautumisen tavat muuttuvat ja millaisiin laajempiin kehityskulkuihin muutokset kytkeytyvät. Tapaamme kerran vuodessa parin-kolmen päivän ajan ja keskustelemme – tällä kertaa esimerkiksi siitä, mitä tapahtuu kuolleille pakolaisille Välimerellä, kuinka vainajan oma tila hautausmailla pienenee tuhkaamisen seurauksena ja millä tavoin kuolemaan liittyvät rituaalit yksilöllistyvät. Lisäksi vierailemme hautaustoimistoissa ja hautausmailla, kappeleissa ja krematorioissa. Kuva on otettu sveitsiläisessä krematoriossa.
Kuolemasuhde muuttuu
Suhde kuolemaan muuttuu kun elämä ja maailma muuttuvat. Kuolemaan kytkeytyvät käsitykset ja käytännöt eivät ehkä muutu yhtä nopeasti kuin monet muut asiat, mutta muuttuvat silti. Muutokset ovat monitahoisia ja kiinnostavia, ja joltain osin miltei ristiriitaisia. Me esimerkiksi todistamme ja edistämme jatkuvasti eri lajien kuolemaa maapallolla ja samalla yritämme pitää ihmisyksilöitä mahdollisimman pitkään hengissä. Yhä useampi ihminen elää entistä vanhemmaksi – krematoriossa tuhkausta odottavat tai tuhkatut vainajat olivat kaikki yli 90-vuotiaita.
Covid-19 on surmannut ennen muuta kaikkein iäkkäimpiä ihmisiä, ja heitäkin varsinkin palvelutaloissa niin Suomessa kuin muualla. Virusten eristämät vanhukset kuolevat ilman että läheiset pääsevät heidän vierelleen. Vaikka pandemia toki onkin poikkeustila, mietin josko se kuitenkin paljastaa ajassamme laajemminkin kytevän yksinäisyyden. Lisäksi se rakentaa uusia normaaleja. Sosiologi Norbert Elias kirjoittaa kirjassaan Kuolevien yksinäisyys, että se miten ihmiset kuolevat, kertoo paljon siitä, millainen yhteiskunta on. Hän väittää, että kuolemme ja elämme yhä useammin yksin. Tulevaisuudessa läheisen etäkuolemasta (tai läsnäolosta videolähetysten kautta) saattaa tulla yhä tavallisempi ja hyväksyttävämpi asia.
Kuolema on paitsi yksilöllistyvä (ja yksinäistyvä) myös enenevästi teknologisten uudistusten kohde kuten muutkin elämän prosessit. Sveitsiläinen krematorio oli toteutettu uusimmalla tekniikalla ja siten, että siitä pystyi käytännössä vastaamaan yksi ainut työntekijä. Osin toimittiin itsepalveluperiaatteella, sillä omaiset hakivat tuhkauurnat yksilöityjen digitaalisten koodien suojaamista lokeroista. Kestävä kehitys oli huomioitu päästöjä minimoivilla tehokkailla suodattimilla ja tarkoilla mittareilla, onhan jokaisen vainajan polttamisella oma hiilijalanjälkensä ja vaikutuksensa ilmastoon.
Kuolema mediassa
Pandemia myös paljastaa, millä tavoin kuolemasta julkisesti puhutaan. Matkalta palattuani olen, kuten varmasti moni muukin, seurannut tavallista tarkemmalla silmällä joitain medioita. Otan tähän kaksi esimerkkiä huhtikuulta, toisen Ilta-Lehdestä ja toisen Helsingin Sanomista. Kumpikin osuma sattui vappua edeltävään viikonloppuun.
Iltalehden mukaan osa opettajista vastusti koulujen mahdollista palaamista lähiopetukseen koska pelkäsi viruksen leviämistä. Lauri Nurmi kirjoitti Näkökulma-palstalla, että vastustus ja pelko olivat ymmärrettäviä, sillä ”[k]uolema on lopullinen asia”. Hän kehotti kuitenkin punnitsemaan myös muita tärkeitä kysymyksiä, kuten lasten tarpeita ja oikeuksia. Korona onkin saanut enenevästi kiinnittämään huomiota siihen, millaisen hinnan olemme valmiita maksamaan siitä, että yritämme pitää kuoleman poissa miltei aina kun se vain on mahdollista.
Yhdenlainen hinta voi olla se, että alamme pelätä kuolemaa ja suojautua siltä myös silloin kun se ei ole kovin todennäköinen. Toinen se, että elämän loppuvaihe voi joskus venyä inhimillisessä mielessä jopa kohtuuttomasti, koska meillä on siihen lääketieteelliset ja teknologiset valmiudet. Samalla läheiset eivät välttämättä pitkän päälle enää jaksa olla vierellä, kun kuolema ei tunnu koskaan saapuvan.
Vaikuttaa vahvasti siltä, että pandemian yhteydessä kuolema liitetään ennen muuta (yksilön) fyysisen elämän pituuteen. Näin ymmärretyn kuoleman asiantuntijat tulevat lääketieteen piiristä. Kuolema on ”lopullinen asia”, niin lopullinen, että siltä kannattaa parhaan mukaan aina suojautua. Tämä kertoo paitsi jokaisen ihmisyksilön elämän suuresta arvosta myös (lääke)tieteen ylivertaisesta auktoriteetista kuoleman määrittäjänä, sanoittajana ja kuvittajana. Julkinen puhe ei juurikaan piirrä kuvia kuolemanjälkeisyydestä tai tuonpuoleisesta.
Saska Saarikoski ihmettelee Helsingin Sanomien kolumnissaan samana viikonloppuna sitä, kuinka vähän uskonto on lopulta ollut esillä korona-uutisoinnissa. Poikkeuksena hän nostaa esiin paavi Franciscuksen, joka on Vatikaanista käsin pitänyt esillä eksistentiaalisia kysymyksiä elämästä ja kuolemasta. Niiden esillä pitäminen ja käsittely on ollut perinteinen uskontojen tehtävä. Nyt ihmisten suhde perinteisiin uskontoihin on kuitenkin muutoksessa, ja suhde kuolemaan muuttuu paljolti uskonnon, tieteen ja yhteiskunnallisten järjestelyjen keskinäisten suhteiden muutoksen mukana.
Sveitsiläinen krematorio oli katolisenemmistöisen osavaltion ensimmäinen, sillä katoliset ovat perinteisesti suosineet arkkuhautausta. Uskonnottomien osuus väestöstä kasvaa myös Sveitsissä, lisäksi katolisetkin ovat alkaneet suosia polttohautausta – nytkin krematoriossa oli iäkkäitä katolilaisia vainajia odottamassa tuhkaamistaan tai jo uurnissaan.
Kuva krematoriossa
Krematoriossa katsoimme, kuinka arkku liukui tulikuumaan uuniin ja luukku sulkeutui. Uunin takaosassa oli toinen luukku, jonka kautta tuhkat ja luunkappaleet poistetaan jäähtymään, ja tuossa luukussa pieni pyöreä kurkistusaukko. Kumarruimme vuorotellen katsomaan aukon läpi tulisen pätsin uumeniin. Omalla vuorollani otin äkkiä, kuin salaa, tuosta oudosta näkymästä valokuvan. Kuvan keskellä on oranssina hohkava pyöreä silmä ja sen ympärillä, luukun kiiltävässä teräksessä, kummallisia heijastumia kuvaajasta eli minusta sekä joistakin verkostomme tutkijoista. Olemme kuin häilyvät henget Haadeksen portilla.
Koetan tulkita kuvaa, mutta saan aikaan lähinnä kysymyksiä. Yritämmekö me, kuolemanrituaalien tutkijat, kurkistaa kuolemaan ja samalla heijastamme itsemme tuon kysymyksen ympärille? Ajattelemmeko katsovamme kuoleman lopullisuuteen vai kenties vain ruumiin hävittämisen moderniin teknologiseen toteutukseen? Ajatteleeko kukaan meistä, että kurkistamme jonkinlaiseen siirtymävaiheeseen, jonka jälkeen olisi vielä vuorossa jotain muuta? Kuinka lopullisen maallistuneita ja tieteellistyneitä me ja meitä ympäröivät enemmän tai vähemmän ”uskonnottomat” olemme ajattelussamme? Ja millaista tuo ajattelu tarkemmin katsoen silloin olisi? Kaikesta tästä tiedämme melko vähän.
Tällaisin miettein minun korona-aikani alkoi maaliskuun puolessavälissä – nyt on huhtikuun loppu enkä vielä tiedä miten ja milloin se päättyy. Kuten monet muutkin, olen etätyön lomassa ensi sijassa miettinyt omaa ja läheisten eristystä ja mahdollista sairautta, erikoistilanteessa järjestettyjä puolison äidin hautajaisia, sitä miten saan parhaiten autettua läheisiä riskiryhmäläisiä. Mietin myös, kauanko kaikki tämä (ja mikä ”kaikki tämä”?) kestää ja millaisia seurauksia tällä meille kaikille on. Johtuen erikoisella tavalla ajoittuneesta matkasta ja sen sisällöstä pohdin lisäksi, mitä tämä ”poikkeusaika” ja -tilanne kertovat ja kiteyttävät laajemmin ottaen kulttuurimme suhtautumisesta kuolemaan sekä miten ne sitä edelleen muuttavat.
Jossain mielessä voin nähdä kaikki pandemian pysäyttämät ihmiset tuon krematoriossa ottamamme kuvan valossa, heijastumina teräksessä tulisilmän ympärillä. Ehkä siinä kukin tavallamme ihmettelemme, miten käsittää tai hallita kuolema ja sen lopullisuus sekä millä tavalla väistää tai lähestyä sitä
Terhi Utriainen on uskontotieteen professori Turun yliopistosta