
kuva: Veikko Somerpuro/WSOY
Olen siitä outo pappi, että en ole ollut milloinkaan läsnä silloin, kun ihminen kuolee. Kuolleita olen kyllä nähnyt, mutta kertaakaan en ole ollut paikalla juuri kuolinhetkellä.
Kuoleman teologiasta olen vuosien aikana kirjoittanut monenlaisia kirjoituksia, akateemisia ja yleistajuisia. Vaikka en siis ole katsonut tätä elämän vihollista silmästä silmään, jotain magneettista hänessä on. Magneetin asennosta riippuu, vetääkö se puoleensa vai työntääkö kauemmas.
Kaikkein eniten olen miettinyt oman äitini kuolemaa. Olin yhdeksän vuoden ikäinen, kun hän puolen vuoden sairauden jälkeen menehtyi, vain 34-vuotiaana. En ollut paikalla, mutta nyt, kun olen yli kaksi kertaa niin vanha kuin hän, olen tehnyt aikamatkoja ja uneksinut äidin läsnäolosta.
Isälleni puolison kuolema oli niin kova isku, ettei hän kyennyt puhumaan äidistä mitään. Kävi niin, että ensin äiti kuoli sairaalassa, sitten hän vähitellen kuoli myös muistojen maailmasta. Isäkin sanoi olevansa kuin kuollut mies. Vaikka hän meni pian uudelleen naimisiin, hän mielenmaailmassaan eli koko ajan myös ensimmäisen puolisonsa, siis äitini kanssa. Kaksi kuollutta eli yhdessä.
Äidin ja isän avioliitto päättyi – ainakin maallisessa mielessä – päivälleen 40 vuotta sen jälkeen, kun äiti oli kuollut. Isä, Vanha Kettu, päätti lähteä rakkaansa luokse. Ikuinen avioliitto, ikuinen elämä.
Aikamatka kuolevan äidin luo
Miten monta kertaa olenkaan kuvitellut, että voisin olla äidin kuolinvuoteen vieressä. Kuvitelmat eivät ole aikarajojen kahlitsemia. Yrittäisin vain eläytyä, nähdä ja ymmärtää. Luulen, että tälläkin tavalla voi löytää jotakin siitä, mitä kaipaa. Haluaisin vain elää ne hetket, joita en ole voinut elää.
Olen aina ollut kuoleman edessä mykkyyteen taipuvainen. Tosia ja osaaottavia sanoja on vaikea löytää, ne tuntuvat tyhjiltä. Äidin vuoteen äärellä en osaisi kysyä enkä sanoa mitään. Nyt myöhemmin järki sanoo, etten ehkä saisi enää mitään yhteyttä äitiin. Näkisin vain riutuneen ihmisen, jonka hahmo olisi kaukana siitä, millainen äiti oikeasti oli.
Itseltäni haluaisin kysyä niitä samoja kysymyksiä, joita pappina teen läheisensä poismenoa sureville. Millaiset olivat hänen viimeiset hetkensä? Saitko olla paikalla? Jaksoiko hän puhua? Vieläkö hän tunsi sinut? Muistatko viimeisen hengityksen?
Äidin vuoteen ääressä olisin halunnut tehdä nämä samat kysymykset. Pitikö isä äitiä kädestä? Silittikö hän äidin tukkaa? Oliko äidillä enää tukkaa? Näkikö äiti vielä isän? Millaiset olivat vaimon ja miehen viimeiset katseet?
Kun nyt kirjoitan näitä rivejä, silmäni ovat kosteat. Tavoittelenko kuvittelemalla sellaista, mitä en voi kuvitella? Halu päästä lähelle äitiä on kuitenkin niin voimakas, että tekisin mitä tahansa, jotta äiti ei katoaisi.
Exitus
Päätän mielessäni mennä Kivelän sairaalaan, osastolle kolme. On elokuun 27. ja 28. päivän välinen yö vuonna 1954. Uskon, että meillä on oma huone. Kukaan meistä ei kestäisi muiden läsnäoloa. Olemme olleet täällä koko illan. Katson äitiä, läheltä. Annan suukon, kädelle. Äiti ei enää vastaa, hymyä en näe. Mahtaako hän enää tunnistaa, silmät ovat kiinni.
Hengityksen ääntä on enää vaikea kuulla. Viimeistä huokausta en erota. Luulen, että isä erottaa. Katson kelloa, neljä minuuttia yli yhden. Exitus. Niin lukee lääkärin papereissa.
Isä sulkee äidin silmäluomet. Vai ovatko ne jo kiinni? Isä ottaa viimeisen kerran äidin kättensä syleilyyn. Minä ihmettelen, millaista on halata kuollutta. Hetken isä jaksaa olla vaiti. Sitten hartiat vapisevat, hän kääntyy pois, pää painuu alas. Alkaa hallitsematon, äänekäs ja lohduton itku, kuin pikkulapsen vollotus, jota ei millään saa loppumaan. Sairaanhoitaja katsoo sivusta, ei sano mitään.
Kuvitelmauneni loppuu. Palaan arkeen ja todellisuuteen. Isän itkun kohtaan samanlaisena myös neljännesvuosisataa myöhemmin, silloin kun pyydän häneltä äidin päiväkirjoja ja papereita. Isä ei halua antaa niitä, vaikka muistaa ne ja kaiken muun. Suojaa itseään. Kunnes muistot tuosta Kivelän sairaalan yöstä puhkaisevat kokeneen tuomiorovastin pinnan. Isä itkee samalla tavalla kuin arvaan hänen itkeneen äidin kuolinvuoteen äärellä.
Itkevä isä
En tiedä, kuinka kauan isä viipyy sairaalassa. Ei malta lähteä, yrittää pitkittää yhdentoista vuoden avioliittoa edes muutamalla minuutilla. Millaista on olla kuolleeksi muuttuneen rakkaan vieressä?
Yön tunteina liitto alkaa muuttua uneksi. Kiittääkö isä yhteisistä vuosista? Ei taida jaksaa. Vai kapinoiko pappi?
Minäkin haluaisin pitkittää haaveuntani äidin sängyn vieressä. Tulevatko hoitajat peittelemään äidin kasvot? Tekevätkö he lakanasta ristin rinnan päälle? Kauanko äiti on huoneessaan? Mihin hänet viedään?
On kuitenkin pakko siirtyä arkimaailmaan. Katson vielä kerran ovella. Siellä nukkuu rakas äiti. On vaikeaa lähteä.
Uneni haihtuu hitaasti. Ennen todellisuuteen heräämistä olen osannut yksin kävellä Runeberginkatua Tyttönorssin ohi Malminkadulle. Olen taas muuttunut takaisin yhdeksänvuotiaaksi. Kammionkadun varrella oleva sairaala vaihtuu Kampintorin laidalla olevaksi kodiksi.
Isä on antanut poikien nukkua. Vai olisiko hän pelännyt sitä hetkeä, kun äidin pojille pitää kertoa, mitä on tapahtunut? Arvaan, että isä itki aamuun asti, ennen kuin uskalsi. Aamulla kello kahdeksan hän tulee poikien makuukamariin.
Yritän tavoittaa tuon aamun tunnelmaa. Jotain muistan, en paljoa. Me kolme poikaa, Eero, Matti ja Sakari, olemme vielä unenpöpperössä. Huone on hetekaleiri, lakanat ja peitot ovat yön kieriskelystä sekaisin. Olemme täysin tietämättömiä siitä, mitä exitus on ja mitä äidille on tapahtunut.
Isä avaa käytävästä tulevan paneelioven, pysähtyy ja tuijottaa poikiaan eikä tiedä, millä tavalla tulisi lähelle. Ei osaa. Tumma, yleensä laineille ja taaksepäin kammattu mafiamiehen tukka harottaa ja on sekaisin, silmät ammottavat syvissä mustissa kuopissa. Mies hytkyy ja käpertyy lähimmän sängyn reunalle, kaapii pojat käsiinsä, parahtaa itkemään ja yrittää sopertaa jotakin, mitä en ensin tajua.
Äiti on taivaassa, äiti on kuollut.
Ei taivahassa kuolon vaaraa
En saa ensin selvää isän rajattomasta ja äänekkäästä ulinasta. Vahva vaasalainen mies on poissa tolaltaan. Isä huokailee, pidättelee hengitystä kuin sydäntautinen. Itku tarttuu meihin poikiin ja mekin itkemme, koska isä itkee. Emme ymmärrä, saati tajua, missä äiti on ja mitä kuolema on.
Itkemme isän hätää, emme ymmärrä emmekä tajua, mitä on tapahtunut. Isän sanat ovat onttoja, kuin synkän kellarin käytävillä kaikuvia. Hän sopertelee jotakin, mikä kuuluu johonkin outoon maailmaan, jota ei voi käsittää. Kauhun sanoja, isän sisimmän huutoa. Isän ahdistus tarttuu. Yksi leski ja kolme orpoa voihkivat.
Äitiä ei enää ole. Tai on hän, mutta taivaassa, sellaisessa maailmassa, joka on vain iltarukouksessa ja ”Musta Saara” -laulussa. ”Ei taivahassa kuolon vaaraa, ei kyyneleitä yötäkään.” ”Onpa taivaassa tallella lapsillekin” – mitä on tallella tai tilillä? ”Kultakruunut ja valkeat vaattehetkin” – omat ovat sotkussa lattialla.
Äitiä ei enää ole.
Vanha Kettu lähtee
Elokuun 29. päivänä 1994, maanantaiaamuna puoli kymmenen aikaan äitipuoleni Eira soittaa ja kertoo, että isä on yöllä kuollut. Olemme hetken hiljaa, ja sitten Eira kysyy: ”Panitko merkille, minä päivänä isä kuoli?”
Totta tosiaan, en heti tajunnut, mutta sitten tieto viilsi. Isä lähti täsmälleen ja päivälleen, mahdollisesti myös minuutilleen neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, kun äiti oli kuollut. Ei voi olla totta. Pian tajusin, että täytyihän sen olla totta.
Isä, seitsemänkymmentäkahdeksanvuotias, ei ollut kovin huonossa kunnossa. Hän asui hyvässä hoitokodissa Turun keskustassa, kulki hissukseen, mutta omatoimisesti sisätiloissa, selasi Helsingin Sanomia, merkitsi huopakynällä isoille lapuille tiedoksi, millainen on päivän ohjelma ja mitä ruokaa kulloinkin tarjotaan. Alakuloinen ja väsynyt hän oli. Kun kävimme häntä katsomassa, rouvani Anja-Tuulikki kysyi: ”Viihdytkö sinä täällä?” Vastaus oli suora: ”Kuka täällä voi viihtyä?”
Elokuun viimeisenä sunnuntaina isä Lauri katsoo aamulla televisiosta jumalanpalveluksen, joka lähetetään 500-vuotisjuhlaa viettävästä Pyhän Laurin kirkosta Vantaalta. Messussa saarnaa hänen poikansa Eero Lauri. Kerron pyhästä Laurentiuksesta, jonka mukaan kirkko oli saanut nimensä. Laurit kohtaavat ruudun välityksellä.
Päivällä sisareni Riikka hakee isän lounaalle Piikkiöön. Aterian jälkeen hän saattaa isän takaisin. Eläkkeellä oleva tuomiorovasti kuulee, kun lähellä olevan Turun tuomiokirkon kellot soittavat kello kuuden iltasoiton.
Lauri asettuu levolle. Jos joku olisi ollut tarkemmin katsomassa, hän ei varmaankaan olisi huomannut mitään poikkeuksellista. Puolen yön aikaan hoitaja käy ovella ja toteaa, että mies nukkuu levollisesti.
Kello tulee 01.04. Sekö on se hetki, jolloin isä lähtee? Aamulla hänet löydetään sängystä kuolleena. Sydän on loppunut, mutta missä sydän oli yöllä ollut?
Vanha Kettu tiesi, milloin on aika lähteä. Mielessäni ovat isän sanat ystävälle neljänkymmenen vuoden takaa, äidin vuoteen ääreltä: ”Loppu oli helppo: hän vain nukkui hiljaa pois. Ei ollut mitään pahaa kohtausta.”
Kaikki synnit anteeksi
Sitten tulevat isän hautajaiset. Otan ohjat ja suunnittelen kaiken tarkasti, toki muiden suostumuksella. Ruumissaarnan pitäjäksi tulee isän pitkäaikainen ja viisas kappalainen Jukka Suokivi. Siunauksen toimittajaksi pyydän Jukka Paarman, isän seuraajan tuomiorovastina. Itse haluan toimittaa alkumenot, johdannon ja synnintunnustuksen.
Arkku on tuotu ajoissa Turun tuomiokirkon keskilaivaan. Saattoväki istuu paikallaan, kun me pojat menemme ja avaamme arkun ja nostamme kannen sivuun. Isä on levollisen näköinen. Istun arkun sivussa ja katselen häntä. Näen, miten hän alkaa hymyillä, puhuu minulle ja Ailin pojille. ”Huomasitteko, pojat, milloin minä lähdin? Tiedättekö, mihin minä lähdin? Arvaatteko, kenen luokse minä lähdin?”
Silmää isä ei sentään iske, mutta kyllä hän ja minä ymmärrämme ilmankin, missä nyt mennään.
Papin alba päällä astun avoimen arkun ääreen ja luen Roomalaiskirjeestä sanat, jotka aikoinaan olivat äidin kuolinilmoituksessa: ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.”
Äiti on jo aiemmin saanut kaikki synnit anteeksi, nyt on meidän miesten aika pyytää, saada ja uskoa kaikki synnit anteeksi, Jeesuksen nimessä ja veressä, aina iloon ja rauhaan saakka.
Luen synnintunnustuksen ja synninpäästön avoimen arkun ääressä, meidän molempien puolesta ja meille molemmille – ja evankeliseen, armoa tuhlailevaan tyyliin kaikille kirkossa olijoille.
Sitten me pojat panemme arkun kannen kiinni. Jukka Paarma astuu paikalleni ja aloittaa: ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa.” Vaasalainen isä sanoisi varmaan, että aika oikein ja aika komeaa.
Kun siunaus on ohi, me pojat tartumme arkkuun ja alamme kantaa sitä ulos. Saarnatuolin kohdalla pysähdymme hetkeksi ja katsomme ylös, siihen paikkaan, mistä isä niin monta kertaa oli jakanut Jumalan sanaa. Oma saarnavirsi oli saatellut häntä pönttöön. ”Suo, etten koskaan sanaas, Herra kiellä, Se yksin turvan tuopi tuskan tiellä, Se ompi ainut lohtu vaivahan, Sen valo johtaa tielle taivahan.”
Olen varma, että äitikin oli kirkossa.
***
Kirjoitus on katkelma Eero Huovisen kirjasta Äitiä ikävä (WSOY 2020), jonka hän haluaa jakaa osana Ars Moriendin kollektiivista kuolemanpohdintaa.
LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT