KORONAPÄIVÄKIRJA 

I

 

Itsekruunattu pärskii vaahtoaan 

se on matkalla pelastamaan maailmaa raja kerrallaan 

kirkastuu taivas ja suorittamisen sanatorium 

                             liukenee lika rakenteet ja rutiinit 

ne taotut halutut tai uuniin muuratut 

jää kahdenkymmenen sekunnin henkivakuutus 

tai rakkaudenosoitus 

 

Kirjon: kotini on kehoni ainoa kosketeltava todellisuus 

kahden metrin pehmeät rajat kyynärpääristit 

verkoissa pitkät tilastopilkit kelluvat meemit 

misinformaatio aallot ja katkeileva livestriimi 

kaikki lihattomat kalat ja kuumentuneet yhteydet 

 

Silti yhteinen etääntyminen lähentää 

on kotivara nallekarhu ja parvekkeella tavataan se on 

parasta juuri nyt 

 

II

 

Myönnän: osa minusta nauttii joutenolosta 

kehoni on laiskanlinnani kotini uhritemppelini 

mutta kaikki nämä lukemattomat kirjat kirjoittamattomat kokoelmat 

ja maksulliset kuuden sortin suoratoistopalvelut nyt tiedän 

mistä puhutaan kun puhutaan Nälkäpelistä Riverdalesta 

+ opi kieli ohjelmointi ole hyödyllinen tasapainoinen tyyni ja lempeäntyylikästietoinen 

-kurssit! kun kerrankin on aikaa sitä suorittaa harvojen oikeuksiansa 

 

Sentään leipäjonoja järjestetään entistä tiuhemmin 

kun edelleen jää paljon yli ja hamstraus 

on individualistin pakkoliikettä ylikulutuskiirettä 

jähmety pakene tai hautaudu vessapapereihin 

kun hypertuotanto taantuu maisemat vaihtuu 

ja moni leipoo pelkopullaa tai tyyneydenpitkoa 

tai ostaa take away –unelmia         älä jäädy! 

 

Mutta minä katson pikkulintujen lautapeliä ikkunani monenkirjavia rantuja 

enkä viitsi edes siivota viskelen ajatuksenpätkiä 

                              kartan kotikuntoilua 

                                                        oispa kaljaa 

 

III

 

Mietin myös niitä yhteiskunnan kannalta 

kriittisessä työssä olevia joiden päivät 

vain paisuvat kun kulttuurikalenteri kuihtuu 

miten he ovat taas kuin sodan aikana 

oleellisimpia hoitavat osuman saaneita 

 

Maailma ilman musiikkia teatteria laulua 

ja mitä on palkkatyösotilaiden kunnia? 

Sotamentaliteetilla hankittuja suojaimia 

yhteiskuria ja miinoitettuja keuhkoja: 

                               kevääseen heränneitä oksistoja 

 

Joutsenetkin palanneet puhdistuneisiin vesiin 

kuin merkattuja noutaen nyt 

Tuonelan joki virtaa läpi 

                            juoksuhautasairaaloiden 

 

IV

 

Kyllä minä mieluummin kuolisin hyvin nyt 

                              kuin eläisin huonona pitkään 

Hengenpelastus rakenteellisesti arvostettua 

kuoleman siirtämistä ja elämä (sallikaa aforismit) 

on ilmaan vedetty sulkunauha kiristää rintakehää 

 

Silti juoksussa viestinviennissä on voimaa 

heikoimpien koppaaminen inhimillisyyden kruunu 

Pitää vain haluta tulla autetuksi: sallisin kyllä 

jotkin lääkkeet sun muut mobilatit (sen verran medikalisoitu olen) 

ja sitten seisahtuisin ja päättäisin annanko 

rakkauden vai kuoleman vapauttaa itseni 

kun ulkoinen uhka tarjoaa aina kontrollin 

                              tai  yhteyden polun 

 

Ainokaisa Huusko (s.1980) on runoilija, lavarunoaktiivi ja kulttuurituottaja. Häntä inspiroi elämän kontrastit, ympäristö ja yhteys. Ainokaisa on kirjoittanut runojen kirjoittamisen maisteriksi Kingstonin yliopistosta (UK) vuonna 2012 ja julkaissut runojaan Suomen lisäksi sekä Englannissa että Kolumbiassa. Hän aloitti Lavarunoakatemian opettajana syksyllä 2019 ja tuottaa Helsinki Poetry Connectionin säännöllistä runoklubia Ruusu Open Micciä.  

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

Minä olen tuhansien muiden suomalaisten lailla innostunut tänä keväänä puutarhanhoidosta. Istukassipulit ovat kuulemma loppu kaikkialta ja puutarhatarvikkeista oli valittava ne mitä on jäljellä. Poikkeuksellinen kevät on saanut ihmiset katsomaan lähelle. Maailma on tuntunut kutistuvan oman lähiympäristön kokoiseksi. Vähäheikkilän kaupunginosamme Turussa on yhtäkkiä koko elinpiirini. Aiemmin matkustin monta kertaa viikossa Helsinkiin ja nyt retki naapurikuntaan tuntuu melkein ulkomaanmatkalta. Aika tuntuu hidastuvan ja lähellä olevat asiat näyttäytyvät kirkkaammin ja elämän arvotkin tuntuvat kirkastuvan. Pidän tästä kylämäisyydestä ja yhteisöllisyydestä jota tämä aika tuottaa, jopa autojen melu on vaimentunut kun ihmiset eivät enää aja töihin aamuisin. Samalla kuitenkin poden huonoa omaatuntoa, saanko nauttia koronan tuomasta hitaudesta ja hiljaisuudesta kun se tuo mukanaan niin paljon kärsimystä monille ihmisille?

En tiedä saanko satoa kaaleista, porkkanoista, salaatista ja yrteistä jotka istutin. Jollain tavalla elämän vaaliminen, tai ainakin sen yrittäminen kasvien muodossa on minulle kuitenkin tärkeää juuri tänä keväänä. Toisaalta juuri nyt siihen on myös aikaa. Kesälle ei voinut tehdä reissusuunnitelmia, kun ei ole voinut olla varma pääseekö mihinkään lopulta lähtemään. Parin kilometrin päässä sijaitseva puutarhapalsta alkaa vaikuttaa ulkomaita kiinnostavammalta kesäkohteelta. Palstamme tarjoaa jonkinlaista perusasioihin palaamista ja samalla se nostaa korona-arkeen juhlaa, onhan aarin palstamme avajaisissa tietysti kuoharitarjoilu. 

 

Kälyni äiti kuoli tänä keväänä, ei koronaan mutta yllättäen. Välittömien kuinka hän voi, tarvitsevatko he apua -ajatusten jälkeen mieleeni nousi väistämättä: “Tänä poikkeusaikana! Saisinkohan kuulla kuinka muistotilaisuus järjestettiin, onnistuttiinko hautausrituaalien järjestämisessä niin että tapahtuma oli merkityksellinen osallistujille?” Tämä aika olisi äärimmäisen kiinnostavaa tiedonkeruun aikaa. Juuri tämäntyyppisiin ilmiöihin viittasin kun kirjoitin vuosi sitten opinnäytetyössäni hautausrituaalien digitalisoitumisen mahdollisuuksista ja siitä kuinka kuolleisuus on helposti ennustettavissa –ellei vastaan tule villejä kortteja kuten pandemioita. Kuitenkaan, en halua olla haaskalintu joka hyötyy toisten menetyksistä. En vaikka tarkoitusperäni ovat hyviä. Haluan työlläni olla kehittämässä hautauspalveluja ja rituaaleja jotka ovat ihmisille tärkeitä ja joiden avulla he voivat käsitellä menetystään. Haluan olla mahdollistamassa sitä, että eri tahoilla on valmiudet ja työkalut muuttaa tarvittaessa hautaamisen tapoja ja suremisen rituaaleja myös poikkeusoloissa. Koronakokemusten keräämisen aika on myöhemmin, kun ihmiset ovat valmiita niistä puhumaan. Veljen vaimo tosin tiesi toiveeni ja osasi itse soittaa ja kertoa kokemuksistaan. Hänen tapauksessaan hautajaiset olivat sujuneet onnistuneesti poikkeusoloista huolimatta.

 

Pidin toukokuussa kirjoituslomaa töistä ja kirjoitin artikkelia hitaudesta ja hautaamisesta: siitä kuinka hidastaminen voi auttaa käsittelemään menetystä. Samalla hidastin omaa elämääni ja asuin Köyliössä talossa jonka arki kului pönttöuuneja lämmittäen ja kirjoittamisen ohella perustarpeista huolehtien. Hidastaminen pakottaa ajattelemaan ja pysähtymään tärkeiden, jopa kipeiden, asioiden äärelle. Useimpien ihmisten elämässä tämä kevät on ollut hidastamisen aikaa. Minä ehdin ajatella miksi alunperin päädyinkään valitsemaan tutkimusaiheekseni hautaamisen ja surun rituaalien muotoilun tutkimisen. Vastaus on niin itsestään selvä että sen pakenemiseen on tarvittu todella kovaa vauhtia: koska käsittelen aiheen kautta osittain myös omia menetyksiäni.

 

Marja Kuronen on palvelumuotoilija ja väitöskirjatutkija joka haikailee metsän keskelle. 

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

Täytin tänä keväänä 42 vuotta.

Korona-ajan syntymäpäivät toivat samalla lapsuudesta yllättävän muiston: isäni oli aikanaan varma, että kuolee 42-vuotiaana. Hän oli omassa nuoruudessaan nähnyt tästä jonkinlaisen enneunen, joka oli niin vahva, että unikokemus ja tarina jäivät elämään. Ja tänä keväänä se sitten ponnisti esille muistojeni virrasta, kun itse saavutin tuon saman iän.

Kenties muisto on ollut sisälläni asuvan lapsi-Mikon pelkona, jossain syvällä. Lapsen aivot tuntuvat tallentavan herkästi pelottavia asioita, sillä ei tästäkään enteestä varmasti montaa kertaa puhuttu. Ja jos puhuttiin, niin jonkinlaisena isän puolen suvulle tyypillisellä hirtehishuumorilla. Ehkä tälle numerologis-maagiselle ennustukselle toi lapsen mielessä lisäpontta se, että isäni veli kuoli 42-vuotiaana. Tiedä häntä.

Keväällä maailmalta ympäriinsä levinneet kuvat täpötäysistä sairaaloista, ruumishuoneista ja ihmisistä jonottamassa omaistensa tuhkauurnia ovat tuoneet kuoleman lähelle ympäri maailmaa – etenkin yhteiskunnissa, jossa se normaaliaikoina on enemmän tai vähemmän siivottu pois ihmisten silmistä. Itselläni korona käynnisti kovan uutisseurannan lisäksi pohdintoja kuolemasta ja omasta suhteestani siihen. Mistä oma ’kuolemasuhde’ oikeastaan syntyy?

Sukutaustalla on varmasti merkitystä. Äitini puolen suvun kuolemasuhteesta en osaa juuri sanoa mitään, kun ainoa äitini elossa olleista vanhemmista, mummuni, kuoli ollessani vasta viiden vanha. Hautajaisia äitini puolen suvussa on toki pidetty paljonkin, joten sillä tavalla kuoleman kohtaaminen on myös tuon puolen suvussa tullut tutuksi. Laskinpa joskus takavuosina, että hää-hautajaisosallistumissuhteeni oli hautajaisten riemukulkua: olin ollut hautajaisissa huomattavan paljon häitä useammin. Tilanne on toki tasoittunut vuosien varrella, mutta laskematta tarkemmin sanoisin silti, että tummanpuhuvissa merkeissä mennään edelleen. Äidin puolen suvussa kuolemasta puhuminen isovanhempien kanssa jäi omalta osaltani kuitenkin nollaan. Niinpä sukutaustani osalta pisimmät ja merkittävimmät kuolemakeskustelut on käyty isän suvun puolella.

Isäni äiti oli ainakin jossain määrin uskonnollinen – varmaan aika perinteisellä suomalais-luterilaisella tavalla: usko tarjosi hänelle kiitollisuuden ja perusturvallisuuden lähteen. Hän kävi silloin tällöin kirkossa, joka oli kivenheiton päässä hänen kotoaan. Kalevan kirkon kellojen lyönnit lauantai-iltaisin ja sunnuntaiaamuisin kuuluvat lapsuuden äänimaisemaan. Muistan mummuni ottaneen myös meidät lapset mukaan kirkkoon, silloin kun vielä lähdimme eli varsin pieninä. Kalevan kirkon erikoinen arkkitehtuuri tuli tuolta ajalta tutuksi. Mummuni opetti minulle myös oman iltarukouksensa ja tähdensi sen merkitystä. Sanat ovat vieläkin mielessäni ja suojeluksesta puhuttiin.

Juuri tämä iltarukous oli asia, joka jäi lapsen mieleen maagisena elementtinä: loru oli syytä toistaa joka ilta, jottei mitään pahaa sattuisi itselle tai läheisille. Kuolema oli kenties peloista suurin. Ehkä tätä iltarukousta voisi kuvailla jonkinlaisena sanallisena fetissinä, jonka voima rakentui menettämisen pelolle ja jonka tarkoitus oli maagisesti torjua kuolemaa ja muita ’pahoja’ asioita – sellaisena kuin ne lapsen silmissä hahmottuivat. Mummuni ajatus tuskin oli näin yksioikoinen ja hänen tarkoituksensa oli varmasti hyvä ja vilpitön. Lapselle rukous kuitenkin näyttäytyi tällaisena magiana ja sitä myöten Jeesus eräänlaisena keisarihahmona, joka voisi joko kenen tahansa kohdalla kääntää peukalon ylös tai alas aitoon gladiaattorimalliin.

Iltarukousmuoto aiheutti myös visaisen kysymyksen: keitä kaikkia ihmisiä pitäisi suojelusta varten erikseen mainita vai riittäisikö vain yleinen maininta? Muistan pohtineeni tätä pitkään. Lapsuuden litaniaan tulikin aina lisää ihmisiä sen mukaan, kun elämään tuli uusia ihmisiä – myös lemmikkieläimet olivat pikku-Mikon listalla. Varmuuden vuoksi lisäsin läheisten listan lopuksi maininnan ”kaikista maailman ihmisistä ja eläimistä.” Eipä olisi ainakaan sitten minun syytäni, jos maailmassa tapahtuisi pahoja asioita, joita uutisista ja sanomalehdistä sai nähdä. Eräänlainen lapsuuden iltarukousten vastuuvapauslauseke.

Mielenkiintoiseksi mummulani kuolemakäsityksen tekee se, että vaarini oli aivan toista maata: hänen suhtautumisensa kuolemaan oli fatalistinen. ”Kun puu kaatuu, siihen se jää”, on jäänyt vaarini toteamuksena mieleen jo pienenä, ja lausetta toisteltiin usein. En tiedä, missä määrin tämä suhtautuminen, tai ainakin sen mielenosoituksellinen ilmaiseminen, oli myös vaarini tapa ’ärsyttää’ eri tavalla ajatellutta mummuani. Osa pitkän parisuhteen dynamiikkaa.

Vaarini fatalismi oli kuitenkin syvällä ja paljon laajempaa sorttia kuin tietoinen ärsytystekijä. Näin jälkikäteen ajateltuna yhdistän sen ainakin antiikin stoalaiseen perintöön: vaarini oli nimittäin Klassillisen lyseon kasvatteja. Latinan opiskelu ja antiikin kreikkalais-roomalaisen maailman stoalainen ihannoiminen yhdistettynä 1920–30-lukujen nationalistiseen koulutukseen lienee opettanut, tai vähintäänkin vahvistanut kenties jo luonteessa ollutta, fatalismia. Todennäköisesti vähän kumpaakin. Itse myös historiaa opiskelleena uskon siihen, että olemme kaikki jossain määrin myös aikamme ja meitä ympäröivän yhteiskunnan tuotosta – toki tulkinnat ajasta ja yhteiskunnastamme eroavat, jolloin johtopäätökset ja toiminta ovat erilaisia.

Niin tai näin. Vaarini suhtautuminen kuolemaan ja vainajiin on varmasti antanut elementtejä omiin ajatuksiini kuolemasta – myös jonkinlaista taakkasiirtymää. Ainakin kuolemaan liittyvä erittäin musta hirtehishuumori on selvästi vaarini peruja ja tapa, jonka olen omaksunut. Sen käyttöä toki täytyy vähän säännöstellä, tilanteesta riippuen. Toinen vaarini perintö on, että jokajouluisilla kynttilöiden viemisillä haudoille puhumme vanhempieni kanssa siitä, kuinka tällaiset hautausmaakäynnit olisivat vaarini mielestä olleet ”vainajien palvontaa” – turhaa toimintaa, koska kuolleet eivät siitä mitään ymmärrä.

Vaarini ei olisi halunnut hautakiveä lainkaan, vaan ainoastaan pienen muistolaatan. Osoituksena ihmisenä olemisen ristiriitaisuudesta hän olisi kuitenkin halunnut sen 1980-luvulla kuolleen poikansa viereen. Tässä toiveessa kohtalo kuitenkin nauroi vainajien palvontaa vastustaneelle vaarilleni: Vanha muistolehto oli täynnä; tuhka ripoteltiin ja muistolaatta asetettiin lopulta vastakkaiselle puolelle hautausmaata.

Vaarini ehdoton ajatus hautakäynneistä kuolleiden palvontana ei ole kuitenkaan jäänyt itselleni käyttöön, vaan päinvastoin: näen hautausmaalla käymisen mahdollisuutena käydä läpi omia muistoja ihmisistä, jotka ovat jossain vaiheessa olleet läheisiä itselle. Toisaalta vaarini materialismin vaikutusta on, etten usko hautausmaan vainajien sen kummemmin piittaavan, palaako haudalla kynttilä vai ei. Mutta maailmassamme vielä eläville nimi ja vuosiluvut kyltissä tai kivessä antavat mahdollisuuden muistamiseen, muistelemiseen ja, ainakin omalla kohdallani, myös oman kuolevaisuuden kohtaamiseen.

Vaarini oli ja isäni on latinisti, niin koin itsekin lukioaikana jonkinlaista sisäistä pakkoa latinan opiskeluun – ei siihen kukaan ikinä pakottanut. Jollain tavalla latinan opiskelu kuitenkin ilmensi suvun ja sukuperinteiden jatkuvuutta. Ehkä juuri näistä sukuperinteistä ja klassisen sivistyksen ihanteesta imin sitten itseeni myös kuolemaan – ehkä tunneilmaisuunkin – liittyviä, stoalaisesti värittyneitä ihanteita.

Muistan myös, kuinka ylipäätään stoalaisuus oli lukion loppupuolella ja yliopiston opiskeluissakin vielä itselleni kova juttu, kenties jonkinlainen ihannesuhtautuminen asioihin. Hommasinkin aiheesta useita perusteoksia, jotka tietysti monipuolistivat käsityksiäni ja osoittivat, kuinka naiivisti olin koko asian ymmärtänyt. Näin parinkymmenen vuoden jälkeen naurattaa, kun muistan näennäisen huolettomasti kuolemaan suhtautuvana, itsevarmana historianopiskelijana käyttäneeni sähköpostiallekirjoituksena runoilija Marcus Annaeus Lucanuksen lausahdusta: ’Victurosque Dei celant, ut vivere durent, felix esse mori”. Vapaasti suomennettuna tarkoittaa, että jumalat ovat salanneet ihmisiltä kuoleman suloisuuden, jotta nämä jaksaisivat elää.

Vaikea sanoa jälkikäteen, kuinka tosissani tuon suhteen olin, mutta ehkä ajatus tuntui nuoruuttaan kiihkeästi elävän opiskelijan mielestä jollain tavalla elähdyttävältä ja lohdulliselta. Ainakin se tuntui ’hienolta’. Nuoruuden ehdottomuuttahan ajatuksen hyväksymisessä on: joko elät täysillä tai kuolet. Ja kuoleminenkaan ei haittaa, koska sehän on vain suloista. Melkoisen mustaa tai valkoista.

Isovanhempien kuolemat vuonna 2002 muuttivat varmasti kuolemasuhdettani. Jos kuoleman ajattelee sukupolvia enemmän tai vähemmän tasaisesti niittävänä viikatemiehenä, niin ennen isovanhempien kuolemaa sen etäisyys omaan elämääni oli kaksi sukupolvea. Olin siis näennäisesti turvassa. Tietysti aina olen suhtautunut kuolemaan tiedollisesti niin, että se voi osua milloin vain, mutta tunnekokemuksena se tuli kuitenkin lähemmäs. Yhtäkkiä yhtä sukupolvea ei enää ollutkaan ja seuraava kuoleman kohtaava sukupolvi, todennäköisyyksien mukaan, olisikin jo vanhempieni ennen omaa vuoroani. Yksittäisiä, monesti traagisia, kuolemantapauksia on jo omassa sukupolvessani ja ystäväpiirissänikin ollut, mutta hieman tarkkuustasoa heikentämällä näen kuitenkin kuoleman kunkin sukupolven vuorollaan kohtaavana hahmona. Ehkäpä juuri tästä ajatuksesta johtuen nuorten ihmisten kuolemat tuntuvat yleisesti ottaen traagisemmilta kuin iäkkäiden.

Tällainen kuoleman sukupolviajattelu on ehkä saanut vahvistusta historian opiskelusta, jossa katseen kohteena olivat yleensä menneiden sukupolvien teot tai tekemättä jättämiset. Muistan gradua tehdessäni ja 1900-luvun alkuvuosikymmenten lehtiä lukiessani ajatelleeni, että kukaan lehtiartikkeleita kirjoittaneista tai artikkeleiden kertomista henkilöistä ei ole enää elossa. Heistä lukiessani kuolleet hahmot kuitenkin nousivat hetkeksi eloon ja pois unohduksesta, ainakin omassa mielikuvituksessani – ja graduni sivuilla. Menneisyyteen katsoessa kuolema on lähes väistämättä jossain muodossa läsnä. Samalla historiantutkimus on kuitenkin konkreettisesti näyttänyt itselleni, että kuolema ei välttämättä tarkoita unohdusta, vaan ainoastaan jonkinlaista ’toiminnan piirtojäljen’ loppumista. Oman elämän toimintaa ja elon suhteellista lyhyyttä se on kyllä pannut ajattelemaan.

Ehkä samanlaisten ajatusten heräämisestä johtuen olen pitänyt myös hautausmaista. Tampereella Kalevankankaan hautausmaa onkin kuulunut pitkään yhdeksi kaupunkikävelyideni lempikohteista. Siinä missä tuttujen haudat antavat aiheen omiin muistoihin ja muisteluun, niin vieraiden hautakivien katselu, tai ylipäätään näkeminen, voi olla todellinen memento mori -hetki. Samalla vanhojen hautakivien ammattimerkinnät antavat hyvän muistutuksen elämän mortaliteetin sataprosenttisuudesta: kivipaasi voi johtajalla olla hienompi, mutta olotila ei ole vieressä makaavaa torpparia kummempi.

Ikääntyessä oma keho tuntuu myös antavan näitä muistutuksia. Vartalo, joka nuorena tuntui, kliseisesti ilmaistuna, voittamattomalta, ei toimikaan enää samalla tavalla kuin aiemmin: palautuminen kestää ja erikoisia kiputuntemuksia on huomattavasti enemmän kuin ennen. Tämä koettu rapistuminen panee myös miettimään – vielä kun laittaisi toimimaan – että jos en nyt huolla kehoani, niin kohta on liian myöhäistä. Ehkä oma havaintoni on varsin yleinen tuntemus, joka näyttää ajavan kaltaisiani nelikymppisiä miehiä uusien liikuntaharrastusten pariin. Esimerkiksi matkapyöräily on kaveripiirissäni noussut varsin suosituksi. En väitä, että tässä olisi kuolemanpelkoa, mutta kenties jotain oman kuolevaisuutensa tunnistamista kuitenkin.

Koronakevät toi kuolevaisuusajatukseen ja omaan kuolemasuhteeseen varmasti jonkun lisämausteen – epätodelliselta ja kaukaiselta tuntunut pandemian mahdollisuus olikin yhtäkkiä tosiasia. Infektion levitessä vauhdilla huomasin eniten huolehtivani riskiryhmiin kuuluvien läheisteni mahdollista sairastumista ja kuolemista. Varmasti tässäkin taustalla oli menettämisen pelko. Samalla havaitsin vaarini vanhan fatalismin nousevan omalla kohdallani pintaan: jos varotoimista huolimatta korona osuu kohdalle, niin minkä sille sitten voi. Olen saanut elää hyvän elämän ja olenhan sopivasti 42-vuotias.

 

Mikko Manka (s. 1978) on historian ja matkailun tutkija sekä intohimoinen höyrylaivatyöläinen.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

 

Luonto lepää, kun kukaan ei matkusta, muistutamme samanmielisinä toisiamme. Puhumme sinisestä taivaasta Kiinan yllä, puhumme lumipeitteestä, joka vihdoin kattaa Helsingin. Haluamme uskoa, että pandemia on tullut tarjotakseen lohdullisen vastauksen ympäristöstä jakamaamme huoleen. Vaarasta seuraa turvaa, pahasta hyvää.

 

Kunpa delfiinit uisivat Venetsiassa oikeasti.

 

Emme mene työpaikoillemme emmekä päästä lapsiamme kouluun tai päiväkotiin, koska yritämme suojella heitä, joita kulkutauti eniten uhkaa. Osa heistä, sodan muistavista, ei kaipaa apuamme. Neuvoja ei oteta vastaan nuoremmilta, ei etenkään kaupungissa asuvilta, yliopiston käyneiltä nuorilta naisilta. Huulipunahallitusta mollataan kaupanedusringeissä ja mökkimatkoilla, joista suojelemamme eivät suostu luopumaan. Suljetun Uudenmaan raja olisi helpompi ylittää kuin välillemme revähtänyt kuilu.

 

On myös niitä sodan muistavia, joille valmiuslain käyttöönotto kirkastaa muistikuvat sodasta. Silloinkin suljettiin koulut, silloinkin kuunneltiin tarkkaan, mitä uutiset kertoivat.

 

Tulen ajatelleeksi heitä, joiden viimeinen kevät ja kesä, viimeinen kirkas aika, kuluu yksinäisyydessä. 

 

Kuusivuotiaan ajanlasku jakautuu aikaan ennen ja jälkeen koronan. Hän aloittaa yhä useamman lauseen sanoin ”oliko silloin vielä koronaa, kun…”

 

Yksitoistavuotiaan etäkoulutehtävät kilahtelevat puhelimeeni oppiaine kerrallaan. Oma opettaja muistuttelee armollisuudesta, mutta taito- ja taideaineiden opettajat villiintyvät. Wilman värittää harmaa merkintä, koska valokuva lapsen rakentamasta spagettitornista on jäänyt lähettämättä.

 

Tämä kulkutauti ei niitä satoa kuten rutto Aino Kallaksen ”Gerdruta Carponaissa”. Valokuvat ruumiskasoista on sittenkin otettu liian kaukaa. Omassa kotikaupunginosassani on todettu nollasta yhdeksään tartuntaa, viikosta toiseen.

 

Kun lapsi saa lähetteen koronatestiin, vaara harppaa yhdellä askeleella kotiimme. Jo tekstiviestitse saadut ohjeet näytteenoton käytänteistä ovat kotoisin tieteiselokuvien maailmasta. Aikuinenkin näkisi painajaisunia avaruuspukuisista hoitajista ja auton sivuikkunan kautta otetusta näytteestä.

 

Emmekö sittenkään patistaneet käsien pesulle joka ulkoilun jälkeen? Onko lapsi käynyt salaa kaupassa kavereiden kanssa, vaikka vannoo toista? Kantaako naapuri tautia oireitta, varoittamatta?

 

Haluamme olla varovaisia, vastuunsa tuntevia aikuisia. Haluamme asua varovaisten, vastuunsa tuntevien ihmisten asuinalueella.

 

Kun tieto negatiivisesta testituloksesta saapuu, hengitämme syvään helpotuksesta. Hetken päästä koko edellisten päivien huoli tuntuu naurettavan ylimitoitetulta. 

 

Ja kaipa lapset sentään pihalla voivat leikkiä?

 

Olen pelännyt kuolemaa suurimman osan elämästäni; pandemiaa en siihen tarvitse. Pelkään äkillistä ja ennenaikaista kuolemaa, odottamatta väärään perheeseen tiensä löytävää kuolemaa. Pelkään sairauskohtausta, synnynnäistä vikaa, iän karttuessa kohtalokkaaksi kasvavaa rappeumaa. Pelkään soittoa sairaalasta ja suruviestiä ulko-ovella.

 

Pelkään syystä, kuoleman kohdanneena, liian varhaisen surun kokeneena. Suru tekee elämästä pysyvää poikkeusaikaa ja ajaa tehokkaasti vapaaehtoiseen eristyksiin ihmisistä, joiden mielestä kaikki on itsestä kiinni, mahdollisuudet ovat yhdenveroiset kaikille, ja asioilla on taipumus järjestyä.

 

Tällaisesta pelosta ei ole luvassa vapautusta. Tältä kukaan ei tarjoa suojaa.

 

Toukokuussa lapset palaavat kouluun ja päiväkotiin. Pistäydyn työpaikalla, uskaltaudun kirjastoon. Bussit ajavat edelleen tyhjinä, yhä useampi verhoaa kasvonsa maskiin.

 

En ole edelleenkään peloissani, toistaiseksi tämän pandemian hyväosaisiin kuuluvana, mutta turhautunut ja väsynyt olen. Mieli haluaa löytää tarkoituksen poikkeusajalle: eikö kevät vain kukikin vihreämmin tänä vuonna? Ehkä se on luonnolle tarjoamamme levähdyksen ansiota? Ehkä tulevaisuuttamme paljon synkemmin varjostava huoli ympäristöstä on haihdutettavissa toimin, joihin tänä keväänä olemme tottuneet?

 

Tahdon Venetsiaan.

 

Silja Vuorikuru (s. 1977) on Helsingissä asuva kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

 

Kuva: Vera Karhu

Toukokuinen aamu. Olen noussut sängystä, keittänyt kahvia, syönyt mysliä ja käynyt koiran kanssa ulkona. Olen avannut parvekkeen oven, katsonut kukkia, haistanut neilikan ja leventelin heikon tuoksun, vaihtanut ruukun paikkaa. Olen nostanut sälekaihtimia, pedannut sänkyni, etsinyt siniset verkkarit kaapista, antanut koiralle ruokaa, kuullut lokin, traktorin ja autojen ääniä keittiön avoimesta ikkunasta. Olen lukenut tyttären viestin puhelimesta, pessyt kasvoni, laittanut rasvaa, etsinyt sukat jalkaan, pukenut farkut, ulkotakin, kengät ja ottanut pois. Alkanut työnteon.

Olen nähnyt oman istuvan varjoni heijastuvan keittiön ikkunassa, tuntenut epämääräistä pakahtumisen tunnetta, kaivanut rupea nenässä, katsonut kelloa, oikonut peittoa sohvalla ja asettanut tyynyjä päällekkäin. Olen poiminut pölyä ja karvoja lattialta, puhunut koiralle ja sukeltanut muistoihin. Olen huomannut ajatuksia, tuntemuksia, olotiloja, tuntenut surua, iloa, epätoivoa, häpeää, iloa, uteliaisuutta, intoa, väsymystä, epätietoisuutta, jännitystä, vastustusta. Olen osunut kupilla pöytään niin, että koira nosti päätään ja katsoi minua. Silmäni ovat vaeltaneet huoneessa ja pysähtyneet eri väristen asioiden kohdalla. Olen tuntenut hengityksen tanssin sisälläni, leuan hakeutumisen tiettyyn asentoon, silmien liikkeen, sormet näppäimistöllä, kirvelyn käsien ihottumakohdissa, vajonnut apatiaan ja noussut sieltä.

***

Mitä kaikkea ehtii ajatella yhden päivän aikana ja mitä kaikkea unohtaa. Asiat käväisevät mielessä, ajattelussa, kokemuksessa, hipaisevat ja lähtevät. Hiljaisuus ja keittiön kello. Humina, joka kuuluu kaupungin maisemaan, on kuin peitto. Aika kuluu kuin hiekka, eikä lopu, vaikka loppuukin.
Joskus on sana, joka tuntuu nyt. Kuinka puhua tästä ajasta itsensä kanssa ja olla tikahtumatta tuntemattomaan.

***

Toukokuun ilta. Auringonlaskun taivas, nopeat linnut talojen välissä, hidas koira ja rauhoittuva mieli kuljeksimassa. Katulamput, valot polkupyörissä ja talojen ikkunoissa syttyvät. Lätäkkö, jossa vielä viime viikolla linnut uiskentelivat ja roiskivat vettä, on vain kuivunutta savi-mössöä.
Nyt on aika, jolloin paljaalla kädellä ei kosketa kodin ulkopuolella. Siili kipitti juuri hiljaisen kadun yli. Ostarin reunalla lehtisilmujensa pönäköittämät pikkupuut seisovat ruhtinaallisesti korona-etäisyyden päässä toisistaan. Lähiön ilta-teos.

Taivas muuttuu yöksi, pilvet lipuvat, rientävät, vyöryvät eteenpäin ja sivuillekin. Kävelytien suora jatkuu kauemmaksi mitä voin nähdä. Etäältä lähestyvien ihmisten äänet voimistuvat askel askeleelta. Äänet tulevat ja menevät. Koira säikähtää. Tummat mäntyjen rungot, kävyt maassa, hidas näkymätön tanssi. Tämä kohta lähes joka ilta viime viikkoina. Reitit ovat kausittaisia. Välillä tuohon suuntaan ja sitten ei pitkään aikaan. Kellonajat vaihtuvat harvemmin. Kevät-yö ja haikeus, joka syntyy tämän hetken epämääräisestä suhteesta tulevaan.

***

Yhtenä iltapäivänä seison kalliolla ja katson puita, kerrostaloja ja etäällä näkyviä ruohokenttiä, joilla juoksevat pari ihmistä ovat kuin minimalistisesta koreografiasta. Tunnen tuulen, joka tanssii kaiken ympärillä. Tunnen miten kaikki minussa liikkuu. Liikkeen takana on aistimus, tuntuma, tunne ja huomio. Liikkeen sisällä minä, muut ja koko maailma. Siis elämä. Kaikki aika on tässä ja nyt. Jossakin reunoilla vaappuvat suorittaminen, pyrkimykset, epäonnistumisen ja väärässä olemisen pelko.

Ja silti hiljaisten pölyyntyneiden solujen tanssi, toisiaan syleilevien puiden metsä, aukion läpi juokseva nauru, joka levittää kätensä – ylettyy minuun. Se yhä tapahtuu. Sanat ovat syli, jonka usein löydän.
Miten sitten kertoa lopuista? Miten keskustella itsensä kanssa loppumisista, lähtemisistä, jäämisistä niin, että ehtii tunnistaa itsensä ja omat ajatuksensa, sen, että tuntee ja tuntuu.

***

Myöhemmin tanssityöskentelytilassa muutaman kilometrin päässä. Pitkään silmät kiinni maattuani ja tunnustellen ajatusten sekamelskaa itsessäni, lähden liikkeelle. Ajatukset pelkistyvät ripotteleviksi sanoiksi, joita liike kuljettaa ja jotka tuntuvat. Sana vääjäämätön painaa kehon lempeästi lattiaa vasten ja kertaa suhteen maan vetovoimaan. Muistan olleeni samassa tilanteessa ennenkin. Kierimässä hitaasti ja vääjäämättömästi kohti ikkunoita ja valoa takaseinän sijaan, ja kokemassa sen kuin merkkinä, josta juuri nyt voi ammentaa kaiken sen mitä tarvitsee.

 

Tanssija, koreografi Pia Lindy (1968) on työskennellyt 1996 lähtien taiteilijana, opettajana ja fasilitoijana erilaisissa työryhmissä ja projekteissa monenlaisissa ympäristöissä ja konteksteissa. Häntä kiinnostaa miten yhteiskunta näkyy ja tuntuu kehoissamme, liikkeissämme, teoissamme tai valinnoissamme. Mitä on taide tässä ajassa? Lindy on syventynyt improvisaatioon ja prosessikeskeisyyteen työskentely-,esitys-ja jakamisen tapana. Viime vuosina taideprojektien painopisteinä ovat olleet kokemuksellisuus, vuoropuhelu ja osaamisen sekoittuminen eri ikäisten ja taustaisten ihmisten kesken.
Tällä hetkellä on käynnissä pitkäkestoinen projekti Vaelluksia lähiöissä -Tracing Suburbia

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

Kuva: Mikko Palonkorpi

Joensuu, 1990-luvun puoliväli. Villi ja vapaa opiskelijaelämä on oraalla. Historian opinnoissa minua kiinnostavat erityisesti kysymykset menneiden sukupolvien identiteeteistä sekä se, miten ratkaistiin arkea ravistelevia kriisejä. Joltain kurssilta tajuntaan iskostuu keskiaikainen ”hyvän kuoleman” tavoite. Ajatus pysäyttää.

 

Kuoleminen on taito, ars moriendi. Se on sidottu sitä edeltävän elämän kulkuun sekä kuolemisen henkiseen ja fyysiseen tilaan. Onnellinen on se, jonka maallinen vaellus päättyy kevein sydämin, kylläisenä eletyistä vuosista, anteeksi antaneena ja anteeksi saaneena, läheisten ympäröimänä, turvassa ja tuskitta. 

 

Kuoleman rituaaleja ja ihanteita kuvaavissa puupiirroksissa havainnollistuu myös huonon, ei-toivotun lähtemisen häpeä. Silloin pirut ja epäsikiöt parveilevat kuolinvuoteen ympärillä muistuttaen synneistä ja vääristä valinnoista. Tärkeitä asioita on jäänyt sanomatta, pahuudet sovittamatta. Sielua nuolevat liian myöhäisen katumuksen helvetilliset liekit. 

 

Opin, että ihmisen tuli tietää, miten ”kuolla oikein”. Hänen tuli elää ymmärtäen, että lopulta kuolema tanssittaa kaikkia.

 

Alhainen tai ylhäinen, vanha tai nuori, uskova tai pakana, kurjimmista kurjin maaorja tai yltäkylläisyyden sokaisema hallitsija, tästä tanssista ei voi kieltäytyä yksikään. Luinen koura tempaa arvaamatta mukaansa makaaberiin menoon miehet ja naiset, joskus imeväisetkin. Kullekin mitatun ajan määrä on ihmisiltä salattu. Siksi oli arvostettava jokaista ohikiitävää hetkeä, carpe diem

 

***

 

Lamasta nousevassa, maallistuneessa hyvinvointi-Suomessa opiskelevalle nuorelle menneen ihmiselon rujous, uskonnollisuus ja hallitsemattomuus piirtyivät mieleen kiehtovana mutta kaukaisena selviytymiskamppailuna. Luottamusta oman arjen toimivuuteen tukivat korkeatasoinen, tieteellisesti perusteltu ja jatkuvasti kehittyvä koulutus- ja terveydenhoitojärjestelmä. 

 

Rutto, sodat, kurjuus, nälkä, läheisten kuolemat – niistä luin tenttikirjoista. Niiden vaikutuksia yhteiskunnan taloudelliseen ja sosiaaliseen vakauteen sekä ihmisten maailmankuvaan pohdin esseissä. Kaukana oli kavala maailma. Uutisointi Estonian onnettomuudesta tosin konkretisoi hetkeksi kuoleman vääjäämättömyyttä opiskelijarientojen lomassa. 

 

***

 

Korona on 2020-luvun memento mori. Se muistuttaa raadollisesti ihmisen kykyjen rajallisuudesta ja olemassaolomme hauraudesta. Viruksella on viikate olallaan. Se puristaa kouristuksenomaisessa tanssiotteessaan koko ihmiskuntaa. 

 

Nyt näen päivittäin, miten arviot taudin leviämisestä sekä annetut ohjeistukset tarkentuvat tai muuttuvat. Ne pohjaavat useista lähteistä kerättyihin, joskus keskenään ristiriitaisiin laskelmiin. Kansalaisten elämään ja kuolemaan vaikuttavia päätöksiä tehdään parhaan mahdollisen, mutta käytännössä epävarman tiedon perusteella. 

 

Joudun huomaamaan, ettei aikamme lääketiede ole pandemian tasalla. Testaaminen on epäluotettavaa, rokotteen löytäminen kestää määrittelemättömän ajan. Kuolleisuustilastot alleviivaavat nykyihmiselle vieraaksi tullutta kontrollin puutetta. Ne palauttavat perustavanlaatuisiin kysymyksiin empatiasta, kärsimyksestä ja surusta. 

 

Koronavainaja on läheisten saavuttamattomissa ja muille alati läsnä. Omaiset eivät ehkä pääse jättämään jäähyväisiä, hautajaisvieraat on rajattu minimiin ja muistotilaisuuksista jouduttu luopumaan. Samalla televisiot heijastavat kotisohville kuvia maailmalta: hengityskoneisiin kytkettyjä puolialastomia potilaita, terveydenhoitohenkilökuntaa maskeissaan, ruumisarkkuja ja joukkohautoja.

 

Ihmiskunnan historiassa emme silti elä poikkeusaikaa. Pandemioita on ollut ennenkin, nyt vain satumme itse olemaan sekä kriisin että siitä raportoivan tiedonvälityksen keskiössä. Kuoleman läheisyys tarjoaa meille mahdollisuuden nähdä katoavaisen kauneus kirkkaammin – ehkä samaan tapaan kuin menneisyyden ruttoepidemiat, jotka aikoinaan synnyttivät havaintoja asioiden tärkeysjärjestyksestä. 

 

Monelta ylimääräinen kiire, luonnon tasapainoa rasittava jatkuva matkustelu ja turha kuluttaminen ovatkin jääneet. Niiden tilan on ehkä ottanut huoli läheisistä, mutta myös tarve osoittaa välittämistä. Muistammeko tätä, kun rajoituksia puretaan ja paluu kohti niin sanottua normaalia alkaa?

 

Se, miten me 2020-luvun ihmiset tämän kriisin ratkaisemme, kirjautuu historian lehdille. Sen perusteella tulevaisuuden opiskelijat rakentavat käsitystä aikakaudestamme, sen osaamisesta, asenteista ja arvoista. 

 

Satu Lidman (s. 1973) on historioitsija, tietokirjailija ja väkivaltatutkija.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

kuva: Veikko Somerpuro/WSOY

Olen siitä outo pappi, että en ole ollut milloinkaan läsnä silloin, kun ihminen kuolee.  Kuolleita olen kyllä nähnyt, mutta kertaakaan en ole ollut paikalla juuri kuolinhetkellä.

 

Kuoleman teologiasta olen vuosien aikana kirjoittanut monenlaisia kirjoituksia, akateemisia ja yleistajuisia. Vaikka en siis ole katsonut tätä elämän vihollista silmästä silmään, jotain magneettista hänessä on. Magneetin asennosta riippuu, vetääkö se puoleensa vai työntääkö kauemmas.

 

Kaikkein eniten olen miettinyt oman äitini kuolemaa. Olin yhdeksän vuoden ikäinen, kun hän puolen vuoden sairauden jälkeen menehtyi, vain 34-vuotiaana. En ollut paikalla, mutta nyt, kun olen yli kaksi kertaa niin vanha kuin hän, olen tehnyt aikamatkoja ja uneksinut äidin läsnäolosta. 

 

Isälleni puolison kuolema oli niin kova isku, ettei hän kyennyt puhumaan äidistä mitään. Kävi niin, että ensin äiti kuoli sairaalassa, sitten hän vähitellen kuoli myös muistojen maailmasta. Isäkin sanoi olevansa kuin kuollut mies. Vaikka hän meni pian uudelleen naimisiin, hän mielenmaailmassaan eli koko ajan myös ensimmäisen puolisonsa, siis äitini kanssa. Kaksi kuollutta eli yhdessä.

 

Äidin ja isän avioliitto päättyi – ainakin maallisessa mielessä – päivälleen 40 vuotta sen jälkeen, kun äiti oli kuollut. Isä, Vanha Kettu, päätti lähteä rakkaansa luokse. Ikuinen avioliitto, ikuinen elämä.

 

Aikamatka kuolevan äidin luo

 

Miten monta kertaa olenkaan kuvitellut, että voisin olla äidin kuolinvuoteen vieressä. Kuvitelmat eivät ole aikarajojen kahlitsemia. Yrittäisin vain eläytyä, nähdä ja ymmärtää. Luulen, että tälläkin tavalla voi löytää jotakin siitä, mitä kaipaa. Haluaisin vain elää ne hetket, joita en ole voinut elää.

 

Olen aina ollut kuoleman edessä mykkyyteen taipuvainen. Tosia ja osaaottavia sanoja on vaikea löytää, ne tuntuvat tyhjiltä. Äidin vuoteen äärellä en osaisi kysyä enkä sanoa mitään. Nyt myöhemmin järki sanoo, etten ehkä saisi enää mitään yhteyttä äitiin. Näkisin vain riutuneen ihmisen, jonka hahmo olisi kaukana siitä, millainen äiti oikeasti oli.

 

Itseltäni haluaisin kysyä niitä samoja kysymyksiä, joita pappina teen läheisensä poismenoa sureville. Millaiset olivat hänen viimeiset hetkensä? Saitko olla paikalla? Jaksoiko hän puhua? Vieläkö hän tunsi sinut? Muistatko viimeisen hengityksen?

 

Äidin vuoteen ääressä olisin halunnut tehdä nämä samat kysymykset. Pitikö isä äitiä kädestä? Silittikö hän äidin tukkaa? Oliko äidillä enää tukkaa? Näkikö äiti vielä isän? Millaiset olivat vaimon ja miehen viimeiset katseet?

 

Kun nyt kirjoitan näitä rivejä, silmäni ovat kosteat. Tavoittelenko kuvittelemalla sellaista, mitä en voi kuvitella? Halu päästä lähelle äitiä on kuitenkin niin voimakas, että tekisin mitä tahansa, jotta äiti ei katoaisi.

 

Exitus

 

Päätän mielessäni mennä Kivelän sairaalaan, osastolle kolme. On elokuun 27. ja 28. päivän välinen yö vuonna 1954. Uskon, että meillä on oma huone. Kukaan meistä ei kestäisi muiden läsnäoloa. Olemme olleet täällä koko illan. Katson äitiä, läheltä. Annan suukon, kädelle. Äiti ei enää vastaa, hymyä en näe. Mahtaako hän enää tunnistaa, silmät ovat kiinni.

 

Hengityksen ääntä on enää vaikea kuulla. Viimeistä huokausta en erota. Luulen, että isä erottaa. Katson kelloa, neljä minuuttia yli yhden. Exitus. Niin lukee lääkärin papereissa.

 

Isä sulkee äidin silmäluomet. Vai ovatko ne jo kiinni? Isä ottaa viimeisen kerran äidin kättensä syleilyyn. Minä ihmettelen, millaista on halata kuollutta. Hetken isä jaksaa olla vaiti. Sitten hartiat vapisevat, hän kääntyy pois, pää painuu alas. Alkaa hallitsematon, äänekäs ja lohduton itku, kuin pikkulapsen vollotus, jota ei millään saa loppumaan. Sairaanhoitaja katsoo sivusta, ei sano mitään.

 

Kuvitelmauneni loppuu. Palaan arkeen ja todellisuuteen. Isän itkun kohtaan samanlaisena myös neljännesvuosisataa myöhemmin, silloin kun pyydän häneltä äidin päiväkirjoja ja papereita. Isä ei halua antaa niitä, vaikka muistaa ne ja kaiken muun. Suojaa itseään. Kunnes muistot tuosta Kivelän sairaalan yöstä puhkaisevat kokeneen tuomiorovastin pinnan. Isä itkee samalla tavalla kuin arvaan hänen itkeneen äidin kuolinvuoteen äärellä.

 

Itkevä isä

 

En tiedä, kuinka kauan isä viipyy sairaalassa. Ei malta lähteä, yrittää pitkittää yhdentoista vuoden avioliittoa edes muutamalla minuutilla. Millaista on olla kuolleeksi muuttuneen rakkaan vieressä?

 

Yön tunteina liitto alkaa muuttua uneksi. Kiittääkö isä yhteisistä vuosista? Ei taida jaksaa. Vai kapinoiko pappi?

 

Minäkin haluaisin pitkittää haaveuntani äidin sängyn vieressä. Tulevatko hoitajat peittelemään äidin kasvot? Tekevätkö he lakanasta ristin rinnan päälle? Kauanko äiti on huoneessaan? Mihin hänet viedään?

 

On kuitenkin pakko siirtyä arkimaailmaan. Katson vielä kerran ovella. Siellä nukkuu rakas äiti. On vaikeaa lähteä.

 

Uneni haihtuu hitaasti. Ennen todellisuuteen heräämistä olen osannut yksin kävellä Runeberginkatua Tyttönorssin ohi Malminkadulle. Olen taas muuttunut takaisin yhdeksänvuotiaaksi. Kammionkadun varrella oleva sairaala vaihtuu Kampintorin laidalla olevaksi kodiksi.

 

Isä on antanut poikien nukkua. Vai olisiko hän pelännyt sitä hetkeä, kun äidin pojille pitää kertoa, mitä on tapahtunut? Arvaan, että isä itki aamuun asti, ennen kuin uskalsi. Aamulla kello kahdeksan hän tulee poikien makuukamariin.

 

Yritän tavoittaa tuon aamun tunnelmaa. Jotain muistan, en paljoa. Me kolme poikaa, Eero, Matti ja Sakari, olemme vielä unenpöpperössä. Huone on hetekaleiri, lakanat ja peitot ovat yön kieriskelystä sekaisin. Olemme täysin tietämättömiä siitä, mitä exitus on ja mitä äidille on tapahtunut.

 

Isä avaa käytävästä tulevan paneelioven, pysähtyy ja tuijottaa poikiaan eikä tiedä, millä tavalla tulisi lähelle. Ei osaa. Tumma, yleensä laineille ja taaksepäin kammattu mafiamiehen tukka harottaa ja on sekaisin, silmät ammottavat syvissä mustissa kuopissa. Mies hytkyy ja käpertyy lähimmän sängyn reunalle, kaapii pojat käsiinsä, parahtaa itkemään ja yrittää sopertaa jotakin, mitä en ensin tajua.

 

Äiti on taivaassa, äiti on kuollut.

 

Ei taivahassa kuolon vaaraa

 

En saa ensin selvää isän rajattomasta ja äänekkäästä ulinasta. Vahva vaasalainen mies on poissa tolaltaan. Isä huokailee, pidättelee hengitystä kuin sydäntautinen. Itku tarttuu meihin poikiin ja mekin itkemme, koska isä itkee. Emme ymmärrä, saati tajua, missä äiti on ja mitä kuolema on.

 

Itkemme isän hätää, emme ymmärrä emmekä tajua, mitä on tapahtunut. Isän sanat ovat onttoja, kuin synkän kellarin käytävillä kaikuvia. Hän sopertelee jotakin, mikä kuuluu johonkin outoon maailmaan, jota ei voi käsittää. Kauhun sanoja, isän sisimmän huutoa. Isän ahdistus tarttuu. Yksi leski ja kolme orpoa voihkivat.

 

Äitiä ei enää ole. Tai on hän, mutta taivaassa, sellaisessa maailmassa, joka on vain iltarukouksessa ja ”Musta Saara” -laulussa. ”Ei taivahassa kuolon vaaraa, ei kyyneleitä yötäkään.” ”Onpa taivaassa tallella lapsillekin” – mitä on tallella tai tilillä? ”Kultakruunut ja valkeat vaattehetkin” – omat ovat sotkussa lattialla.

 

Äitiä ei enää ole.

 

Vanha Kettu lähtee

 

Elokuun 29. päivänä 1994, maanantaiaamuna puoli kymmenen aikaan äitipuoleni Eira soittaa ja kertoo, että isä on yöllä kuollut. Olemme hetken hiljaa, ja sitten Eira kysyy: ”Panitko merkille, minä päivänä isä kuoli?”

 

Totta tosiaan, en heti tajunnut, mutta sitten tieto viilsi. Isä lähti täsmälleen ja päivälleen, mahdollisesti myös minuutilleen neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, kun äiti oli kuollut. Ei voi olla totta. Pian tajusin, että täytyihän sen olla totta.

 

Isä, seitsemänkymmentäkahdeksanvuotias, ei ollut kovin huonossa kunnossa. Hän asui hyvässä hoitokodissa Turun keskustassa, kulki hissukseen, mutta omatoimisesti sisätiloissa, selasi Helsingin Sanomia, merkitsi huopakynällä isoille lapuille tiedoksi, millainen on päivän ohjelma ja mitä ruokaa kulloinkin tarjotaan. Alakuloinen ja väsynyt hän oli. Kun kävimme häntä katsomassa, rouvani Anja-Tuulikki kysyi: ”Viihdytkö sinä täällä?” Vastaus oli suora: ”Kuka täällä voi viihtyä?”

 

Elokuun viimeisenä sunnuntaina isä Lauri katsoo aamulla televisiosta jumalanpalveluksen, joka lähetetään 500-vuotisjuhlaa viettävästä Pyhän Laurin kirkosta Vantaalta. Messussa saarnaa hänen poikansa Eero Lauri. Kerron pyhästä Laurentiuksesta, jonka mukaan kirkko oli saanut nimensä. Laurit kohtaavat ruudun välityksellä.

 

Päivällä sisareni Riikka hakee isän lounaalle Piikkiöön. Aterian jälkeen hän saattaa isän takaisin. Eläkkeellä oleva tuomiorovasti kuulee, kun lähellä olevan Turun tuomiokirkon kellot soittavat kello kuuden iltasoiton.

 

Lauri asettuu levolle. Jos joku olisi ollut tarkemmin katsomassa, hän ei varmaankaan olisi huomannut mitään poikkeuksellista. Puolen yön aikaan hoitaja käy ovella ja toteaa, että mies nukkuu levollisesti.

 

Kello tulee 01.04. Sekö on se hetki, jolloin isä lähtee? Aamulla hänet löydetään sängystä kuolleena. Sydän on loppunut, mutta missä sydän oli yöllä ollut?

 

Vanha Kettu tiesi, milloin on aika lähteä. Mielessäni ovat isän sanat ystävälle neljänkymmenen vuoden takaa, äidin vuoteen ääreltä: ”Loppu oli helppo: hän vain nukkui hiljaa pois. Ei ollut mitään pahaa kohtausta.”

 

Kaikki synnit anteeksi

 

Sitten tulevat isän hautajaiset. Otan ohjat ja suunnittelen kaiken tarkasti, toki muiden suostumuksella. Ruumissaarnan pitäjäksi tulee isän pitkäaikainen ja viisas kappalainen Jukka Suokivi. Siunauksen toimittajaksi pyydän Jukka Paarman, isän seuraajan tuomiorovastina. Itse haluan toimittaa alkumenot, johdannon ja synnintunnustuksen.

 

Arkku on tuotu ajoissa Turun tuomiokirkon keskilaivaan. Saattoväki istuu paikallaan, kun me pojat menemme ja avaamme arkun ja nostamme kannen sivuun. Isä on levollisen näköinen. Istun arkun sivussa ja katselen häntä. Näen, miten hän alkaa hymyillä, puhuu minulle ja Ailin pojille. ”Huomasitteko, pojat, milloin minä lähdin? Tiedättekö, mihin minä lähdin? Arvaatteko, kenen luokse minä lähdin?”

 

Silmää isä ei sentään iske, mutta kyllä hän ja minä ymmärrämme ilmankin, missä nyt mennään.

 

Papin alba päällä astun avoimen arkun ääreen ja luen Roomalaiskirjeestä sanat, jotka aikoinaan olivat äidin kuolinilmoituksessa: ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.”

 

Äiti on jo aiemmin saanut kaikki synnit anteeksi, nyt on meidän miesten aika pyytää, saada ja uskoa kaikki synnit anteeksi, Jeesuksen nimessä ja veressä, aina iloon ja rauhaan saakka.

 

Luen synnintunnustuksen ja synninpäästön avoimen arkun ääressä, meidän molempien puolesta ja meille molemmille – ja evankeliseen, armoa tuhlailevaan tyyliin kaikille kirkossa olijoille.

 

Sitten me pojat panemme arkun kannen kiinni. Jukka Paarma astuu paikalleni ja aloittaa: ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa.” Vaasalainen isä sanoisi varmaan, että aika oikein ja aika komeaa.

 

Kun siunaus on ohi, me pojat tartumme arkkuun ja alamme kantaa sitä ulos. Saarnatuolin kohdalla pysähdymme hetkeksi ja katsomme ylös, siihen paikkaan, mistä isä niin monta kertaa oli jakanut Jumalan sanaa. Oma saarnavirsi oli saatellut häntä pönttöön. ”Suo, etten koskaan sanaas, Herra kiellä, Se yksin turvan tuopi tuskan tiellä, Se ompi ainut lohtu vaivahan, Sen valo johtaa tielle taivahan.”

 

Olen varma, että äitikin oli kirkossa.

 

***

 

Kirjoitus on katkelma Eero Huovisen kirjasta Äitiä ikävä (WSOY 2020), jonka hän haluaa jakaa osana Ars Moriendin kollektiivista kuolemanpohdintaa.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

 

 

Oli äitienpäivä. Halusin käydä äitini luona, pötköttää hänen vierelleen sänkyyn, pitää kädestä kiinni, halata, osoittaa kiitollisuuttani, olla yhdessä. Jos toisin hänelle vahingossa koronatartunnan, olisiko se tragedia? Vaiko kenties hänen mielestään vapautus?

Äitiäni on suojeltu hoitokodissa viranomaisten päätöksestä yli kolme kuukautta. Hän ei dementiasta johtuen ymmärrä muuta kuin fyyisistä läheisyyttä, kosketusta. Hänen elämästään on korona-aikana hävinnyt kaikki yhteys siihen elämään jota hän eli.

Yhteikuntamme toimii hyvästä tahdosta mutta toimimmeko oikein? Kulttuurimme suhde elämään ja kuolemaan tulee näkyväksi. Tutkimusta on vaikka kuinka paljon siitä, että vanhukset sairaaloissa ja hoitokodeissa taantuvat ja kuolevat pois kun menettävät kosketuksensa elämään jota elivät. Korona-eristyksessä olettaisi tämän degeneratiivisen prosessin kiihtyvän entisestään. Vanhuksiamme suojellaan nyt koronakuolemalta – mutta se on loppujen lopuksi se sama kuolema joka heitä kuitenkin odottaa nurkan takana. Tai vuoden-muutaman päästä.

Kysyn itseltäni: kumpi on rankempaa – elää loppuun asti niin rakkaudentäyteistä elämää kuin mahdollista, tavaten puolisonsa ja muita rakkaita lähes päivittän, menehtyen mahdollisesti virustautiin – vaiko menettää kosketus elämään, kaiken yhteyden hiipuessa pois? Taantua pois yksinäisyydessä? Hoitokotiemme henkilökunta tekee hienoa työtä. Mutta eivät he ole vanhustemme lapsia eivätkä niitä lähiomaisia jotka jakaisivat ikä-ihmistemme kanssa pitkän historian, eikä heiltä voi odottaa että he pitelisivät kenenkään elämänlangan päätä.

Minua vihastuttaa että yhteiskunta suojelee äitiäni elämältä. Sillä elämään kuuluu kuolema. Siihen kuuluu kaikki tuo jolta suojellaan – kosketus, kontakti ja kuolema. En ole pyytänyt tätä suojelua, eikä äitini ole sitä pyytänyt. Ovet vain lukittiin viranomaispäätöksestä. Päinvastoin äiti aina sanoi, että pitäisi mennä istumaan jäälautalle kuten eskimot taannoin tekivät, sitten kun aika koittaa. Mutta kun iskee aivoverenvuoto ja sen päälle dementia, ihmiseltä häviää kyky tehdä päätöksiä. Voi vain maata ja odottaa että joku tauti tulisi ja hoitaisi homman kotiin. Ja siltä taudilta suojellaan nyt mitä päättäväisimmin hoitokodeissamme kuolemaansa odottavia ihmisiä. Mielestäni heiltä evätään perusoikeuksia: Oikeus elää ja oikeus kuolla.

Korona oli alussa tuntematon tauti. Tehtiin järkevästi ja pelattiin varman päälle. Pysäytettiin yhteiskunnan rattaat. Globaali reaktio koronavirukseen toi mukanaan kauniin välittämisen. Olemme puhaltaneet yhteen hiileen, niin kuin sota-aikoina ikään. Lojaliteetti jota olemme osoittaneet heikompia kohtaan, on ollut – oman äitini tilanteesta huolimatta – yleisesti ottaen kaunis ja koskettava kokemus.
Nyt dataa alkaa olla kasassa – kertomuksia sairastaneilta ja tervehtyneiltä, tilastotietoa kuolleisuudesta. Faktat osoittavat että koronakuolleisuus onneksi taitaa jäädä verrattain matalaksi. Suomessa kuolee yhä enemmän ihmisiä ihan tuttuihin juttuihin – liikenteessä, syöpään, verisuonitauteihin jne. Tiedämme myös että korona iskee oikukkaasti. Eniten vanhempiin mutta myös joihinkin nuorempiin. Näin on myös verisuonitautien ja syövän laita. Ne iskevät selektiivisesti ja eniten vanhempiin, välillä nuorempiinkin. Eikä kukaan kaikista yrityksistä huolimatta vielä tiedä varmasti miksi joku sairastuu syöpään ja toinen ei. Yhtälailla on vaikea tajuta miksi triathlonia harrastava, aerobisessa huippukunnossa oleva ihminen sairastaa koronaviruksen kovana tautina kun useimmat lapset ja monet aikuiset tuskin tajuavat saaneensa tartunnan.

Länsimaista kulttuuriamme leimaa korkean elintason mukanaan tuoma himo lukita edut. Olemme tottuneita siihen, ettei meillä ei enää ole montaa luonnollista vihollista. Villit eläimet ovat paenneet metsiin, nälänhätä ei tapa, seismiset mittauslaitteet ja säätutkat varoittavat äitimaan arvaamattomuuksista ja antibiootitkin yleensä purevat. Mitä tulee syöpään ja muihin tuttuihin tappaviin tauteihin olemme joutuneet hyväksymään vastenmielisen määrän avuttomuutta. Kykenemättömyyttä hallita elämää. Korona on uusi tauti joka kaikesta datasta päätellen valitettavasti vaikuttaa lukeutuvan samaan kategoriaan tuttujen tautien kanssa: Ei voi tietää.

Tähän asti olemme yrittäneet suojautua hinnalla millä hyvänsä. On hyväksyttävä ettei tulevaisuudessa voi. Yhteiskunnan rattaat voivat pysähtyä hetkeksi mutta tiedämme ettei se toimi jatkumona. Pahoja tauteja on aina väliajoin riehunut ihmiskunnan historiassa ja ennen oli vain annettava niiden riehua. Koronavirus voi iskeä juuri minuun. Korona voi tulla ja viedä. Syöpä voi tulla ja viedä. Verisuonitauti voi tulla ja viedä. Ei koskaan tiedä milloin aika on täysi.

Länsimainen kulttuuri on menettänyt kosketuksensa fatalismiin. Vanhan maailman hyväksyntään siitä, että kaikkeen ei voi, eikä pidäkään, yrittää vaikuttaa. Kaipaan juuri nyt lisää fatalismia tähän kollektiiviseen kokemukseemme.

Sitäpaitsi kaikki on niin suhteellista. Puhumme nyt taudista joka ei edes vaikuta useimpiin ja yleisesti ottaen jos vaikuttaa, ollaan muutaman viikon kipeitä ja sitten taas tolpilla. Yritän eläytyä aikaan, jolloin musta surma riehui Euroopassa tappaen jopa 60% väestöstä. Kun koleratartunnan saanut tiesi kuolevansa 48 tunnin sisällä. Tai tilanteisiin jotka ovat valloilla eri puolilla maailmaa tänäkin päivänä. Afrikkalaisviranomaiseen, joka kohautti olkapäitään kun sai kysymyksen siitä miten ollaan varauduttu koronaepidemiaan, sanoen: meillä on huolenamme jo ebola, kolera ja hiv. Ja se olkapäiden kohautus. Missä sielunmaisemissa liikutaan kun ei ehditä koronaa pelätä, eikä suojatoimiin perehtyä? Järeämmissä ainakin, mutta entä jos syvimmiltään myös terveämmissä? En voi olla kokematta länsimaailman aina vain jatkuvaa sätkyilyä koronan edessä jotenkin todellisuudesta irrallisena.

On aika tarkastella faktoja ja todeta ettei korona riehu kuin viikatemies pannen lakoon kaiken sivilisaation ympärillään. Hyväksyä että tämä virus on yhtä oikukas kuin muutkin tautimme,
eikä niinkään ihmiskunnan jatkumoa uhkaava super-rutto. On aika alkaa asettumaan siihen, että voimme elää sen kanssa. Joku voi sairastua vakavasti, useimmat ei. Vakavasti sairastuneille annetaan kaikki mahdollinen apu, aivan kuin syöpäpotilaille ja sydänkohtauksen saaneille. Joskus ei voida auttaa. Se on osa elämää.

Loppujen lopuksi jokaiselta meistä vaaditaan vain enemmän nöyryyttä elämän hallitsemattomuuden edessä. Koronaprosessisa olemme oppineet jo paljon. Siitä, kuinka pitkälle voimme mennä yhteiskuntana suojautuessamme elämän tuomia vaaroja vastaan, ja siitä, mikä mielestämme kuuluu elämänmakuiseen elämään.

 

Emma Fogelholm on täällä planeetalla oppimassa elämää. Yrittää tallata omaa tietään, ymmärtää olemisen syvintä olemusta. Haluaa Tammisaari Treatmentin nimissä luoda tiloja kohtaamisille ja kommunikaatiolle.Tanssi, taide, tantra, totuus & nöyryys… kaikki mikä saa minut kehoon ja todellisuuteen ja pois mielen luomista laatikoista on agendalla!

Minun elämäni ei ole muuttunut juuri ollenkaan rajoitustoimenpiteiden vuoksi. Teen samoja asioita kuin ennenkin, nukun, syön, ulkoilen, kirjoitan ja viestittelen kavereiden kanssa. Pidän kiinni normaalista elämästä myös siksi, että se luo tietynlaista jatkuvuuden tunnetta. Rutiinit tuovat turvaa, päivärytmin ylläpitäminen on hyväksi terveydelle.

Mitä sitten tapahtuisi, jos niistä ei pitäisikään kiinni? Alkaa häilymään rajalla, aika mataa eteenpäin kuin sen näkisi valuvan sormiensa välistä, miksen vain viskaisi sitä pois? Ettei minun tarvitsisi enää odottaa ikuisesti parempaa, helpotusta, lohdutusta.

Leijumme tyhjyydessä koska elämä pelottaa, vaikka väitämme, että kuolema on se joka pelottaa. “Mieluummin kuolisin kuin…” “Olisin voinut kuolla häpeästä.” Ilmaukset ovat saattaneet jäädä kieleemme historiasta, jolloin kuolema oli läsnä aivan eri tavalla. Ihan kuin se silloin olisi mielletty osana elämää, mutta entä nykyään? Se on jotain erillistä, josta ei puhuta muuten kuin kepeällä sävyllä yhteyksissä, joissa ei ole oikeasti kysymys kuolemasta.
Mikä meitä tosiasiassa pelottaa?

En voi sanoa, mikä sinua pelottaa, mutta kerron, mikä minua pelottaa. Totuus. Ja toisaalta se, ettei totuutta ole. Lopullisuus. Epävarmuus. Ja nuo jos jotkin asiat ovat jatkuvia. Mutta onko kaikki sitten pysyvää, jos elämän ja kuoleman sykli on jatkuvuus itsessään?

Esitän kysymyksiä, koska oikeita tai vääriä vastauksia ei välttämättä ole. En usko, että toinen meistä tietää paremmin kuin toinenkaan, mitä rajoituksia puretaan tai tulee seuraavaksi. Kuka sairastuu? Mitä kaikkea virus vie mennessään? Mikä on ihmiskunnan kohtalo tämän ja muiden yhteiskunnallisten, meitä kaikkia koskettavien kysymysten edessä?

Koronan myötä olemme samassa veneessä, me suomalaiset, eurooppalaiset, miksei koko maailman asukkaat, ihmiset ja tietyt toisetkin lajit. Toivon, että tämä tilanne saisi meidät huomaamaan, kuinka inhimillinen kärsimys ei valitse uhrejaan, kuinka sillä valitettavasti on väliä, mihin maailmankolkkaan satut syntymään. Tänä aikana ja muulloinkin. Korona tekee näkyväksi meistä vähäosaisemmat, sekä paikallisesti että globaalisti, eikä se siksi ole mielestäni pelkästään huono asia.

Minä en pelkää koronaa. Sairastutaan jos sairastutaan, ei luonnon voimia ihminenkään voi loputtomasti hallita. Eletään päivä kerrallaan, kunkin päivän olotilojen mukaan, millainen sää on kehossamme, mielessämme. Sopii minulle. Olen lopettanut odottamasta parempaa, helpotusta, lohdutusta. Se ei tule odottamalla, unelmat eivät täyty pelkäämällä, maailma ei parane murehtimalla sen tilaa. Vaikka nämäkin asiat ajoittain kuuluvat elämään, ja se täytyy hyväksyä. Siksi nousen sängystä, seison sanojeni takana ja otan vastuun valinnoistani. Tänä aikana ja muulloinkin. Autan itseäni näkemään, ja samalla toivon auttavani muita näkemään. Ilman sitä on vaikeaa alkaa tekemään, mikä ikinä sitten onkaan pyrkimyksesi.

Ja vaikka mitä tapahtuisi, maailmaa on vaikeaa saada suistumaan kiertoradaltaan. Elämämme ei lopu koronaan, tai mihinkään muuhunkaan, koska minusta tuntuu, että jatkuvuus huolehtii siitä. Tuntuu luonnolliselta jatkaa arkisia toimintoja muuttuvissakin olosuhteissa. Tuntuu luonnolliselta jatkaa hengittämistä. Tuntuu luonnolliselta jatkaa unelmoimista.

 

Roosa Valkila on Helsingin Käpylässä Yhtenäiskoulun 9. -luokkaa käyvä intohimoinen kirjoittamisen harrastaja, joka suunnittelee runokokoelman julkaisemista ja viettää vapaa-aikaansa muun muassa kävelemällä metsässä.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

Kuva: Helena Eslon

16.2.2020

Palasin Italiasta kotiin. Rooman Villa Lanten residenssissä viettämäni helmikuu oli ihana. Aurinko lämmitti ja kaupunki huokui kevään heräämistä. Hyvät kirjoittamispäivät tuntuivat vahvistavilta. Keskittyminen on voimauuttava kokemus. Villa Lanten kirjastossa istuessani muistelin niitä opiskeluaikojen tai työrupeamien hetkiä, jolloin on ollut mahdollisuus pitkäjänteisesti keskittyä tiettyyn asiaan. Tämä lähes harras tila kutsuu ajatuksia rihmastomaiseen leikkiin, oivallukset syvenevät ja sisäinen liike tuntuu vahvana. Tätä sain kokea matkani aikana. Iltaisin kokkailimme kämppäkaverien kanssa ja istuimme pienessä keittiössä puhumassa väsymyspisteeseen asti. Kotiin tullessani Italian uutiset kertoivat koronan leviämisestä pohjoisessa. Tässä vaiheessa oli vielä vaikea käsittää mitä oli tulossa. 

 

13.3.2020

Olen valvonut melkein koko yön. Yhteistyöpari on eilen kiemurrellut viesteissään ja miettinyt lähteekö hän Berliinin tekemään kanssani sovittua näyttelyä vai ei. Minun korviini tässä irtautumisessa kuulostaa olevan läsnä erilaisia syitä, henkilökohtaisia ja koronaan liittyviä. Asia tulee minulle kuitenkin yllättäen ja melko itsekkäästi esittäen, ja taidan olla siitä hetken järkyttynyt. Olin sitoutunut näyttelyyn jo pitkään. Nopeasti kaiken hylkääminen hetken päätöksellä tuntuu raskaalta. Olin itse valmis miettimään Berliinin lähtemistä tai ainakin vakavasti pohtimaan, mitä peruuttaminen tarkoittaisi. Peruutus ajoi ylitseni täysin itsestä riippumatta. 

Menen työhaastatteluun ja on täysi työ kasata itseä väsymyksestä ja pettymyksestä kohti toimivaa ja vakuuttavaa ihmistä.

Mietin, miten vaikeata ihmisen on pyytää anteeksi ja miettiä asioita myös toisen näkökulmasta.

 

23.4.2020 

Havahdun huhtikuun olevan jo loppupuolella. Viimeiset viikot ovat olleet luopumista. Kaksi näyttelyä, viisi ulkomaanmatkaa, opetuksia, tapaamisia. Verkossa roikkumisesta on tullut päivittäistä. Silmät väsyneenä tuijottelen ruudulta pieniä ihmisolentoja, kun he puhuvat ja pohtivat. Seurailen chattiruutua ja sinne ilmaantuvia viestejä. Peiliin katsoessa mietin miltä tänään näytän ruudussa. Naureskelen uutisille, joissa erilaiset kotilähetykset ovat herättäneet hilpeyttä, kalsareissa makaavia isejä ja sukkaa heiluttelevia koiria. Itse työskentelen melkein aina joogahousuissa ja hämään yläosalla. Keksin myös, ettei tarvitse meikata kuten töihin, mutta sipaisu huulipunaa tekee hyvän effortin. Pian facebook mainostaa jo kursseja, joissa opetetaan näyttämään hyvältä verkkopalavereissa.

Ilmeisesti meidän on hyvä siirtää asiat toisenlaisiin tilanteisiin sellaisina, että ne muistuttavat entisistä.

Some tuuttaa jatkuvasti jotain aktiviteettiä. Ihmettelen itsekseni, onko ihmiset nyt lomalla, kun heille pitää keksiä jatkuvasti ”miten saat aikasi kulumaan” ohjelmaa? Minulla ei ole yhtään ylimääräistä aikaa, vaikka en pääse työpaikalle vaan työskentelen kotona. Ennätän juuri ja juuri joogata muutaman kerran viikossa ja ulkoiluttaa koiria. Jos luopumisen tilalle pitäisi tulla jotain uutta, en toistaiseksi ole keksinyt mihin sen sijoittaisin – siis ajallisesti. Jään odottamaan. 

 

4.5.2020

Aloitan uudessa työpaikassa. Olen siitä innostunut ja iloinen. Ensimmäinen työpäivä muistuttaa kuin mitä tahansa ensimmäistä työpäivää. Saavun toimistolle ja vietän päivän esihenkilöni kanssa tutustumalla käytäntöihin ja laittamalla laitteet kuntoon. Toimisto on hiljainen. Yksi ainut ihminen meidän lisäksi. Syömme intialaista ruokaa lounaaksi. Seuraavana päivänä jatkan etätyössä. Kaikki uudet työkaverit ovat jälleen joulukalenterissa. Pieninä luukkuina tietokoneen ruudulla. Iloitsen siitäkin. Chattiruutuun tulee monta tervetulotoivotusta. Koen tulleeni joukkoon, vaikka tilanne on kirjaimellisesti poikkeuksellinen.

 

10.5.2020

Äitienpäivä. Silloin muistan aina Lauri Viitaa ja hänen ihanaa runoansa ”Äidit vain nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät…”Viita osui ehkä enemmän oikeaan kuin arvasikaan. Naisen ja äidin paikka maailmassa on toivon ylläpitämisessä. Katsoimme tyttäreni kanssa Joonas Berghällin dokumentin Äidin toive. Kulttuurista ja vuosisadasta riippumatta naisen elämä on sidottu valtarakenteisiin ja kipuun, josta selviämisen ainut lääke on toivo. 

Äitini kuoli lokakuussa. Joku kertoi, että äidin kuolemasta toipuminen voi kestää jopa kaksi vuotta. Tarvitaanko kuolemasta toipumiseen jokin aikaraja? Itse en tarvitse sitä. Menetykset läikähtävät ihmisessä ajasta riippumatta ja tulevat sisäiseen huoneeseen vieraaksi kutsumatta, usein yllättäen. Kun liikutus pyyhkäisee mielessä, tietää olevansa yhteydessä itseensä. Ettei ole antanut vaativan elämän kovettaa itseään kokonaan. Että pystyy ymmärtämään myös heitä, joita on vaikeinta ymmärtää. Tai ainakin kokemaan myötätuntoa.

Ajattelen hautaa. Se on leposija. Asumus. Ihmisen paikka. Olen viime vuosina kuvannut huoneita, joissa olen nukkunut. Eri maissa ja kaupungeissa. Ajattelen jokaisesta näistä huoneista kuten haudasta. Leposijana. Ihmisen paikkana. Kun ihminen lasketaan hautaan, se on kenties hautajaisten riipaisevin hetki. Elämää synnyttävä maa sulkee sisäänsä hiljentyneen ihmisen. Sieltä ei ole paluuta tähän elämään. Juuri sen takia hauta on kaunis ja levollinen leposija. 

Ajattelen jokaisena aamuna elämän mahdollisuutta.

 

Pia Houni on teatteritaiteen tohtori, dosentti ja filosofinen praktikko.
Pääosin Hounin ajatukset juoksentelevat taiteessa, filosofiassa ja teologiassa.

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT