”Mä olen valmistautunut tähän koko elämäni.”

Teini saa perheemme kuulostamaan sekopäisiltä survivalisteilta. Mutta totta se on: elämäntapamme, koko laajennetun uusperheen, on erittäin koronayhteensopiva.

Nörtin elämää ei hetkauta kuin nettiyhteyden katkeaminen. Lapset pelaavat kavereidensa kanssa kuten ennenkin; vain nuorimmainen pitää sekopäisiä Skaips-konferensseja parhaan ystävättärensä kanssa yhteisten leikkihetkien sijasta.

Minun ystäväni jakavat huonoa heviä Facebookissa ja lauantaisin simuloidaan takavuosien GSM-yöchatti. Mieheni ei ymmärrä. Se tarkoittaa että minulla on oma elämä ja identiteetti.

Jatkamme eristystä koulujen avaamisen ja terassien aukeamisen jälkeenkin. Olen jo etsinyt Oikotieltä halvemman asunnon, jos pahin tapahtuu perheen riskiryhmäläiselle. Se on minun tapani reagoida. Suunnitelma on myös zombiapokalypsia varten.

Raskainta karanteenissa on ollut toisten ihmisten ahdistus. Meillehän tämä on normaalia elämää. Nyt on tullut iholle (sic) se, miten tärkeää monille on istuskelu kahviloissa, kollegoiden tapaaminen kasvokkain, tungeksiminen erilaisissa väkijoukoissa musiikkia kuunnellen.

Me jatkamme eristystä kunnes tauti on maastamme kadonnut tai rokote on saatu yleiseen jakeluun. Kukaan ei tiedä, milloin voimme lähteä muualle kuin markettiin ja puutarhamyymälään.

”Kerrankin tunnen itseni normaaliksi.” Moni sosiaalisesti rajoittunut tai yksinomaan köyhä on sanonut samaa. Ei ole kokemusta ulkopuolelle jäämisestä, elämä ei ole toisaalla sen enempää kuin kellään muullakaan. Eikä sinne kannata mennä taksilla ettei saa virusta. Josko takseja kohta on liikenteessäkään.

Millaisia kauppaliikkeitä on vielä pystyssä, mitä kahviloita ja ravintoloita? Millaiset voimat yhteiskunnassa jylläävät, kun kaikki tämä on ohi?

Sosiaalihistorioitsija osaa unissaankin selittää mustan surman taloudelliset vaikutukset. Miten paikoin kokonaisia kyliä pyyhkiytyi pois, ja miten työn hinta oli ruton jälkeen korkealla ja maan alhaalla.

Nyt emme tiedä, millaiseen maailmaan havahdumme vuoden tai kolmen kuluttua. Erilaiset toimijat yrittävät ohjailla yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan. Siitäkin huolimatta, että kukin yksittäinen henkilö voi olla jossain vaiheessa vainaa. Ei niin ettemme olisi kaikki, lopulta.

”Minua harmittaa tämä koronavirus, minulla oli niin paljon maailmaa näkemättä.” Kuusivuotiaan profeetalliset sanat kaikuvat mielessäni. Jos palaisimmekin oman nuoruuteni matkustusmalliin, kerran vuodessa jonnekin ja maksoihan se, niin mikäpä siinä. Mutta onko ”tämä koronavirus” kerrallinen asia, ja ainoa laatuaan?

Elämäntavan, elämänlaadun ja elämänhallinnan palikat on kaadettu niiltäkin, joiden töihin ja varallisuuteen pandemia ei suoraan vaikuta. Vielä. Ja se rasittaa. Korkeasti koulutettu ihminen osaa lukea tilastoja ja kestää ennusteiden epävarmuutta. Mutta sille, joka työkseen yrittää ymmärtää laajempia kehityskulkuja ja ihmisten kokemusta, tämä on raskasta aikaa.

Vaikka netti vielä pelaa.

 

 

Ilona Pajari on historiantutkija, jonka aiheena on koko tutkijanuran ajan ollut tavalla tai toisella suomalainen kuolema. Hänen tämänhetkinen tutkimusprojektinsa käsittelee uskonnottomien hautajaisten historiaa.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

 

15.4.2020 Aurinko nousi. Minäkin nousin. Katsoin kelloa. Kävelin keittiöön. Keitin kahvin. Puin samat vaatteet kuin eilen ja viime viikolla. Avasin läppärin. Katsoin samaa otsikkoa kuin eilen ja viime viikolla. Siinä luki: ”Seuraamme koronatilanteen kehitystä.” Kukapa ei seuraisi, sillä korona täyttää koko tilan. Se kehittyy. Se väijyy jo uhkana lähikaupassa, vaikka sitä ei vielä ole minun tutuillani eikä minun kodinpiirissäni. Minun piirini on onneksi niin pieni, ettei korona ehkä sitä huomaa. Lähipiiriini kuuluvat vain koira ja poika. Koira on piirin keskeinen hahmo. Sen käytän pihassa joka aamu kahvin jälkeen. Illalla vien sitä pidemmän lenkin. Mutta veinkö koiran jo äsken ulos? Katson kelloa. Nousin puoli tuntia sitten enkä muista, joko pissatin koiran. Muisteleminen ei auta. Kysyn koiralta. Se ei vastaa mutta näyttää rauhalliselta. Kai minä sitten käytin sen ulkona, vaikka en muista. Miksi ihmeessä en muista?

16.4.2020 Aurinko nousi ja minä sen perässä. Keitin kahvin. Vein koiran ulos ja painoin tapahtuman mieleeni. Avasin läppärin. Ei uutta. ”Seuraamme koronatilanteen kehitystä.” Onko tänään maanantai? Jos eilen oli sunnuntai, tänään on maanantai. Mutta oliko eilen sunnuntai?

17.4.2020 Aurinko nousi. Minä nousin. Tänään selkiytän epämääräisen elämänmössöni. Elämässä tarvitaan jäsennyksiä. Korona vei arjesta struktuurin ja koira kärsii. Ei ole niitä jäsentäviä tekijöitä, joita oli ennen. Ennen lähdin joinakin päivinä junalla töihin. Aamuisin uniset ihmiset seisoivat asemalaiturilla. Junassa jokaisella paikalla oli läppäri. Toisina päivinä taas jäin etätöihin. Silloinkin saatoin käydä kaupungilla. Kun päivät olivat erilaisia, niin keskiviikon erotti torstaista ja sunnuntain maanantaista. Pääsiäisenä pääsi kirkkoon ja vappuna marssille. Oli paljon kaikenlaista. Asiat kiinnittyivät toisiinsa, muodostivat värikkäitä kokonaisuuksia ja siksi yksityiskohtiakin oli helpompi muistaa. Arki ei tuntunut sakealta sumulta eikä elämä värittömältä mössöltä.

18.4.2020 Aurinko nousi ja minä myös. Koitti uusi murmelinpäivä. Keitin kahvin. Avasin läppärin. Sosiaalinen media on täynnä tuskaa. Se on omituista, sillä eihän Suomessa juurikaan kuolla. Ei ainakaan vielä. Suomessa voidaan hyvin, olosuhteisiin nähden. Vai voidaanko sittenkään? Etätyöt ja etäkoulu tuskastuttavat ihmisiä. Matkustuskiellot harmittavat. Karanteeni ahdistaa. Minua ei tosin ahdista. Voin vallan mainiosti. Kaikki on jopa paremmin kuin aiemmin. Monilla näyttäisi kuitenkin olevan paha olla. Miksi? Mitä he kaipaavat? Luen lisää. Yksi kaipaa ystäviä, toinen kosketusta, kolmas työpaikalle ja neljäs harrastuksiin. Heiltä on otettu pois jotain tärkeää. Minulta ilmeisesti ei, koska minulla ei ole paha olo. Kai olen aina viihtynyt itseni kanssa. Mitä hiljaisempaa, sen parempi. Ehkä olen poikkeava. Normaalit kärsivät karanteenissa.

19.4.2020 Aurinko nousi, samoin minä. Aloitin murmelinpäiväni, kuten aina. Keitin kahvin. Avasin läppärin. Siinä minulla on koko maailma. Ihana internet ja pelastava digitalisaatio! Ei tarvitse lähteä minnekään, mutta ehtii käydä vaikka missä. Palaverit, seminaarit ja konferenssit tulevat kotiin. Katson kasvoja ruudulta. Kuuntelen keskusteluja. Ei minulta mitään puutu. Paitsi tunne siitä, että puuttuisi jotain. Mitä ne tuskailevat ihmiset ovat menettäneet?

20.4.2020 Aurinko nousi. Keitin kahvin. Avasin läppärin. Katson kasvojani kamerasta. Siinä minä olen. Ei epäilystäkään. Sama naama kuin ennen koronaa. Eikö kaikilla sitten ole? Onko joku kadottanut kasvonsa koronan vuoksi? En ymmärrä, mitä korona on vienyt niiltä, joilta se ei ole vienyt ketään eikä omaa terveyttä. Minun ainoa ongelmani on olemassaolon sotku, jossa päivä ei erotu illasta ja koira muistaa enemmän kuin minä. Ehkä ymmärtäisin, jos olisin oikea filosofi. Mutta en ole, oppiarvo johtaa harhaan. Harmillisesti teologian opiskelupaikkakin jäi aikoinaan käyttämättä. En halunnut Helsinkiin. Siellä oli liikaa kaikkea jo 90-luvulla.

Nämä sanovat, että kuolema kuuluu kaikille, samoin kai sitten koronakin. Kai myös sosiologi ja aikuiskasvattaja voi yrittää selittää sitä tuskaa ja kärsimystä, jota ihmiset kokevat ilman fyysistä kipua. Voinhan ainakin miettiä itsekseni. Ehkä kärsimys syntyy epävarmuuden kokemuksista? Kyllä, ei vai ehkä? Valitsen varmanpäälle: ehkä. Ei tunnu mukavalta, kun mikään ei ole varmaa ja viisaimmatkin joutuvat suunnistamaan vähäisen tiedon varassa. Sumean hyhmäinen tulevaisuus pelottaa. Ja kuoleman vaara tietysti. On sekin pelottavaa, jos ei muista, kävikö juuri koiran kanssa ulkona tai onko sunnuntai vai maanantai.

En kuitenkaan usko, että epävarmuus on paras selitys. Kärsimyksessä on mukana huolta omasta ymmärryksestä ja olemisen heikkoudesta. Ote maailmasta uhkaa livetä, kun muisti pettää eivätkä tutut jäsennykset toimi. On tapana rajata sunnuntai maanantaista, vaikkei se tuntuisikaan toimivalta. Kuka senkin keksi? Miksei muka voi olla ikuinen sunnuntai? Tai vappu?

Omalle ajattelulle ja aktiivisuudelle ei juuri jää tilaa, ellei voi edes päättää, milloin nukkuu ja milloin tekee työtä. Nyt tosin voisin. Silti ihmiset kokevat, että heidän toiminnan mahdollisuuksiaan on kovasti rajattu. He kertovat voivansa lähinnä päättää, avaavatko läppärin olohuoneessa vai keittiössä. Ennen koronaa elämä oli täyttä. Nyt se on tyhjempää. Elämän tyhjyys haittaa niitä ihmisiä, jotka kaipaavat esikoronaariseen aikakauteen kuulunutta menoa ja meininkiä. Elämä ei tunnu elämältä ilman matkustelua ja tuhansien tuttavien fyysistä läheisyyttä.

Ovatko nämä nyt niitä samoja ihmisiä, joiden on tutkimuksissa todettu tuskailevan yhä enemmän kiireestä, keskeytyksistä ja kaoottisuuden kokemuksista? Lukeutuvatko he siihen kolmannekseen, joka kärsii levottoman elämän mukanaan tuomista unihäiriöistä? Jos hektisyys haittasi ja stressi ahdisti, uuvutti ja aiheutti ongelmia mielenterveydelle, eikö lääkkeiden ja terapian tarpeen pitäisi nyt vähentyä? Tällaisesta ei kuitenkaan ole julkisuudessa keskusteltu.

Päinvastoin on kannettu huolta siitä, ettei ihmisten mielenterveys kestä koronakaranteeneja eikä kuukausien rajoitteita. Tässä maailmanajassa tuntuu riittävän huolia eikä koskaan ole hyvä. Ihminen ei kestä sen enempää työtä kuin työttömyyttäkään. Mutta eikö kaikki lopulta ole suhteellista? Myös kärsimys?

”Kaikki on suhteellista” on omituinen ilmaus. Tutkijalle sen viesti on selvä ja muutkin ovat viimeistään koronan myötä oivaltaneet, ettei mikään ole varmaa. Kaikki riippuu. Suhteita ja riippumista koko elämä ja maailmanmeno. Selvää on sekin, että suhteet maailmaan ja toisiin ihmisiin ovat ihmiselle tärkeitä. Postmoderni käsitys ihmisestä, minästä ja identiteetistä vie ajatuksen sosiaalisten suhteiden merkityksestä hyvinkin pitkälle. Sen mukaan olemme suhteidemme summia. Koostumme kaikesta siitä, minkä keskellä olemme ja elämme.

Postmodernisti valaistuna koronan aiheuttama kärsimyskin saa hahmon. Koronakaranteenissa monenlaisista verkostoista, kiireisestä säntäilystä ja jatkuvasta puuhailusta koostunut ihminen tyhjenee ja latistuu kasaan kuin piikistä saanut foliopallo. Komea muoto katoaa. Kasvot peilissä kutistuvat ja muuttuvat tunnistamattomiksi. Ero aiempaan on sitä suurempi, mitä täydempää elämä ennen koronaa oli. Korona on monessa mielessä tappava tauti ja riskiryhmiä voisi eritellä useista suunnista.

Korona kirvoittaa eksistentiaalista ahdistusta. Se saa kysymään, kuka minä olen ja pitääkö otteeni maailmasta. Korona ei tyhjennä vain kalentereita. Se tyhjentää ihmisen itsensä. Se pakottaa kohtaamaan sen, mitä jää, kun häly vaimenee ja sosiaaliset siteet heikkenevät. On tuskaista huomata, jos jäljelle ei jää kovin paljoa. Ehkä meissä ei ole omaa ja erityistä, vaan kaikki on toisilta lainattua. Ehkä toiset vaan kestävät toisia paremmin omaa tyhjyyttään ja tyytyvät kysymään koiralta, kävikö se jo ulkona.

 

Anu Järvensivu on filosofian tohtori, joka tutkii ja opettaa ja joskus ihan vaan ajattelee itsekseen.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

19.3.2020 riimittelin värssyn:

Lepakoista sivettiin,
sivetistä ihmisiin,
näin sarvimiina siirrettiin – –
ei ala oireet norona,
on nimensä korona.

Se tyhjentelee taskumme,
ja kaikki huutaa: Laskumme,
ne kuka makselee…
Ja vallankumous, niinpä niin,
se miten jakselee,
kun yksi vain voi ryöstää
ja kaiken tasata – –
ja nimi on korona.

Taas liikkumista rajattiin
ja ”rajat auki” haudattiin
ja kruunutkin on laskussa
ja päivät hoippuu jonoina
tyhjillä kaduilla – –

Nyt eteenpäin vai taaksepäin,
me kaadummeko tästä näin,
on sama mitä mietimme
ja miten vuodet vietimme,
ei aika palaa takaisin,

ja joku sanoo: Lakaisin,
vaan miten teidät jakaisin,
nyt sitä laskelen – –
pian miina räjähtää!

 

*

 

Jonakin iltana hyvin pian sen jälkeen kun meidät on määrätty etätöihin, teen tämän selväksi itselleni, jotta ymmärtäisin, mitä kokemukseni koronakeväästä on: Kuulun siihen ryhmään ihmisiä, joiden asema on suhteellisen turvattu. Olen ihminen, joka voi pitkälti omilla valinnoillaan vaikuttaa siihen, sairastuuko hän epidemiaan tartuntataudin tässä vaiheessa vai ei. Olen hyväosainen, minulla on vakituinen työ ja työnantaja, joka huolehtii asioistani, vaikka toki edellyttää, että hoidan vastuuni kotoa käsin. Tästä tietenkin seuraa, että joudun työskentelemään toisin ja ehkä enemmän kuin tavallisesti, mutta olen turvassa. Voin itse määritellä ihmiskontaktit, joihin seuraavien kuukausien aikana joudun. Hoidan kontaktit sähköisesti, joskus mukana on liikkuvaa kuvaa, toisinaan pelkkää kirjoitusta.

 

*

Koska olen ollut etätöissä maaliskuun puolivälistä, omaksi epidemia-asemakseni on muodostunut koti. Ulkomaailmaan olen yhteydessä vain hoitaessani välttämättömiä ruoka- ja tarvikehuoltoon liittyviä toimia, kuten perheen kaupassakäyntiä. Näin ainakin kuvittelen.

Pääasiallinen kosketukseni kodin ulkopuoliseen todellisuuteen on samantapainen kuin aiemminkin: informaatiotulva. Erilaiset riskianalyysit ja ristiriitaiset, alustavat ennusteet ja skenaariot alkavat vaikuttaa kodin sisällä hygieniana ja sen ulkopuolella siten että jopa kauppa-asioissa alan varmistella ja diagnosoida.

En mene lähimpään mahdolliseen ruokakauppaan, joka on ollut vuodet vakiokauppani, sillä pikainen analyysini kertoo, että kaupan sijainti on juuri nyt epäilyttävä. Siinä kaupunginosassa on korkea riski saada tartunta. No, ehkä riski on todellisuudessa melko pieni, mutta kun seuraan tartuntatilastojen kehittymistä, en tahdo ottaa sitäkään.

Hyvin toimeentulevana ihmisenä minulla on auto. Asiantuntijatöissä työskentelevänä minulla on aikaa järjestellä menoni niin, että voin käydä hiukan kauempana kaupassa ja lisäksi haluamaani rauhalliseen aikaan. Kaupassakäynteihin alkaa kehittyä rutiinit hanskoineen, turvaväleineen, käsideseineen ja lopulta maskeineenkin, jos ajankohta sitä edellyttää.

Suojarutiinit muistuttavat vaarasta, ja riskiä pidemmälle en mieluusti tuttavuudessani koronan kanssa mene. Toki tahdon tietää epidemiasta kaiken mahdollisen, sillä tietoa voi eritellä ja tulkita ja siitä voi myös irtautua, koska sellaista tieto luonteeltaan on, muovattavaa ja analysoitavaa.

 

*

 

Toki varautumiselle ja huolenpidolle on perusteensakin: perheessä on kaksi riskiryhmäläistä, joille tartunta tietäisi pahimmassa tapauksessa erittäin ikävää kevättä ja kesää mahdollisine sairaalajaksoineen.

Pian ymmärrän, että varautumiseen on toinenkin syy: en saa yhtään järkevää ja tyydyttävää varasuunnitelmaa aikaiseksi. Jos joku meistä nyt sairastuu, homma kusee täysin. Voimme jättää hyvästit järjestäytyneelle arjelle ja suurille vastuille, joita kenenkään toisen ei ole helppo hypätä hoitamaan. Kaksi lasta käy etäkoulua, kaksi vanhempaa tekee kiireistä etätyötä ja vastaa yhteensä kymmenistä, ei vaan helposti yli sadasta ihmisestä.

Sekin on sanottava, että yksi täysi-ikäinen poika asuu kotona ja muodostaa riskin.

 

*

 

Eräänä aamuna, kun ulkona on kaunis ja lämmin ilma, ajattelen työtehtäviä aloittaessani: Näennäisen kontrollin alla kulkee syvä tietämättömyyden virta – emme tiedä viruksesta tarpeeksi, ja sekin mitä tiedämme, aiheuttaa helposti paniikin näennäisen hallinnan pintavirroissa.

Seuraan kansainvälisiä sairastumis- ja kuolinlukuja: tartunnan saaneet kuolevat melkoisella prosentilla. En osaa lähestyä tuntematonta uhkaa poliittisesti tai leikitellen. En osaa liittyä haaveisiin uudesta yhteiskunnasta, joka voisi tulla koronan ja vastaavien virusten ja epidemioiden myötä: että ihmiset huomaavat tuhoisan elintapamme, löytävät toisensa, äänestävät väärät miehet pois johtopaikoilta ja tapahtuu siirtymä jälkifossiiliseen yhteiskuntaan. En suoraan sanoen ymmärrä, miten siirtymä tapahtuu, jos tuntemaltamme taloudelta putoaa pohja ja yhteiskunnat pahimmassa tapauksessa rampautuvat. Kyllä minäkin tahtoisin vihreää ja kestävämpää planeettaa, mutta kun öljyä on ja valtiot ja suuret yhtiöt ovat siihen investoineet, niin sitä myös käytetään, vielä vuosikymmenet, mistään piittaamatta. 

En näe koronalla, ainakaan kovin selkeästi, tällaisia poliittisia ulottuvuuksia, vaikka itsekin hetken aikaa uskon, että korona voisi olla mahdollisuus ajatella yhteiskuntaa, arvoja ja yhteisyyttä toisin. Seurattuani sosiaalista mediaa, alan pian olla varma, että tämä kriisi vain vahvistaa erilaisia klikkejä: ne jotka vihasivat Trumpia ennen kriisiä, vihaavat häntä edelleen ja entistä kovemmin, ja ne jotka ovat puhuneet pahasti heppatyttöhallituksesta, eivät juuri sanojaan säästele. 

Korona ei välttämättä muuta meitä ainakaan lyhyellä aikavälillä vaan pikemminkin korostaa sitä mitä olemme… On luultavaa, että ensityrmistyksen jälkeen kaikki palaa ennalleen, jos ei todellisuudessa niin ihmisten reaktiotavoissa. Ehkä tämä virus ei koettele vielä meitä kyllin pahasti, vaikka paljon tuhoa ehtiikin tapahtua…

 

*

 

Juuri tällaisina aamuina löydän itseni etuoikeutetun asemasta: minulla on aikaa ja voimavaroja pohtia koronaan esiin nostamia ongelmia ja poliittisia mahdollisuuksia. En usko, että sairaaloissa tai kouluissa tai päiväkodeissa työskentelevät kirjoittavat aktiivisesti kokemuksistaan tai mietiskelevät hallituksen juuri nyt tekemiä linjauksia tai ratkaisuja päivä toisensa perään. He luultavasti selaavat päivän uutiset, huokaisevat, käyvät lenkillä ja alkavat katsoa lempisarjojaan, niin kuin minäkin usein teen.

 

Toisaalta en tiedä, ehkä he ajattelevat asioita päänsä puhki iltaisin, vaikka heille jokainen päivä on todellinen fyysinen vaaran paikka. Ehkä he ovat jännittyneitä ja huolissaan jokaisesta päivästä, ehkä he suunnittelevat alanvaihtoa vain siksi, että he ovat vaarassa sairastua.

 

*

Yksi korona-ajan seurauksista on turtumus: numerotietoa jaksaa seurata jonkin aikaa, uutisointia ja analyyseja ehkä kuukauden, puolitoista, mutta sitten motivaatio häviää tai ainakaan sitä ei ole entiseen tapaan.

Ehkä liian informaation rajaaminen oman tietoisuuden ulkopuolelle on myös keino käsitellä tilannetta, joka ei aivan heti ratkea. Energian sitominen asiaan, jolle ei voi omaa rajattua toimivaltaa enempää, on turhaa.

Mutta totuuden nimessä on sanottava, että pakenen, ennen kaikkea työhön – tekemistä, tärkeääkin, on tarjolla viikon jokaiselle päivälle ja jokaiselle valveillaolon tunnille, jos niin tahtoo.

 

*

 

Ainainen kotona oleminen tarkoittaa sitä, että aiemmat rutiinit katoavat tai menettävät muotonsa, aika muuttuu työn ja tarkkailun ja erinäisten varmistustoimenpiteiden jatkumoksi. Kun tietoisuus askartelee aamusta iltaan erinäisissä kiinnostavissa sisältökysymyksissä – muotoilee lausuntoja ja korjaa opinnäytteitä, ohjaa väitöskirjoja, kirjoittaa tietosisältöjä nopeaan tahtiin – akuutti tietoisuus kriisistä siirtyy yhä loitommalle. Ei asiaa silti voi väistää: tietoisuudessa elämän toisenlaisuudesta aktivoituu heti, kun lähtee lenkille tyhjille kaduille tai alkaa puhua toisen kanssa.

 

*

 

Hyvin vähälle on jäänyt siitä kertominen, että minulla on perhe.

Perheen yhteisissä odotuksissa on kesä ja aika mökillä. Tai oikeammin: minun ja vaimoni odotuksissa. Reilu kuukausi sähköisen todellisuuden ulottumattomissa.

Tässäkin minulle tulee mieleen sana etuoikeus: on aikaa, on paikka, on välineet eristäytyä luonnon keskelle alkeellisen mutta riittävän, erinomaisesti riittävän rakenteen turviin. Maksamme tuosta rakenteesta pankille joka kuukausi rahaa, jonka tienaamiseen saa nähdä ison vaivan.

 

*

 

Kesää koskevaksi huoleksi nousee: pysymmekö kaikki terveinä, osuuko epidemia meihin.

Saamme tietää, että toukokuussa koulut avataan emmekä voi pysyä ainoastaan kodin seinien sisällä. Riskiryhmään kuuluva vaimoni lähtee opettamaan alakouluun, sillä muuta vaihtoehtoa ei ole. Olosuhteet olisivat nykyistäkin hankalammat, ellei niin moni perhe olisi hakenut lomaa kahdelle viimeiselle viikolle.

Mielessäni kiertää: Jos vaimoni sairastuu, se tietää vaikeita aikoja. Hänellä on ehkä edessään sairaalajakso, me muut olemme linnoittautuneet kotiimme ja odotamme, miten käy. Vaimollani on vaikea astma ja keuhkojen rakenteellinen ongelma – hänen vasempaan keuhkolohkoonsa on kapseloitunut sikiöajalla kaksoissisar tai oikeammin tämän sisaren jäänteet.

Vaimoni sikiöaikainen kaksoissisar on ollut hänen sisällään koko hänen elämänsä ajan, tämä seikka on tullut ilmi viime vuonna. Vaimoni on kärsinyt rasitusastmasta koko ikänsä, ja koronan vuoksi suunnitelmissa ollut leikkaus on siirtynyt, toki vaimoni omasta tahdosta alkukeväältä.

Mitä mieltä korona on tuosta siskosta, joka oli lapsena estää vaimoni keuhkojen avautumisen, ja mitä he saavat yhdessä koronan kanssa aikaan vaimoni keuhkoissa, jos hän sairastuu…

Onneksi vaimoni on saanut häädettyä keuhkoistaan alkukeväästä vaivanneen tulehduksen.

 

*

Kuolema? Se ei kosketa koskaan minua. Se on liian abstrakti ja kaukainen. Siihen on mahdoton valmistautua.

Vaimoni mummo saa kutsun keskussairaalaan. Lääkärin vastaanotolla häneltä kysytään suorasukaisesti, suostuuko hän siihen, että häntä ei laiteta hengityskoneeseen, jos korona osuu pahasti kohdalle. Että sydäntä ei käynnistetä uudelleen, jos hän saa kohtauksen. Hänelle kerrotaan vaihtoehdot, joita hoidoista seuraa: hän on kenties vuodepotilaana lopun elämänsä, hänen kylkiluunsa katkeavat, hänen elämänsä on sänkyyn avustetun ihmisen elämää. Mummo on hämillään, sillä kyse on hänen elämästään, mutta selvääkin selvempää on, että tarkoitus on säästää kallisarvoisia tehohoitopaikkoja niitä paremmin tarvitseville. Hän epäröi ja saa sanottua: Eikö täällä kuitenkin ole tarkoitus elää niin kauan kuin mahdollista?

Kun kuulen mummon lääkärikäynnistä, olen itsekin hiljaa mielessäni sitä mieltä, että tehohoidon mahdollisuus on säästettävä nuoremmille, niille joilla on elämää jäljellä vuosia, mutta kun mietin tarkemmin, mielipiteeni on pelkkää konventiota ja hämmennystä tuntemattoman edessä. Kuka takaa, että vuosia on ja kenellä vuodet ovat? Eikö tämä kaikki ole pelkkää laskentaa, ihmisten arviointia hoitoerinä, tuottavuuserinä, kuluerinä? Sellaista yhteiskunnan pyörittäminen on, varsinkin kriisiaikoina, joihin ei ole varauduttu riittävästi.

 

*

Mietin, mitä itse vastaisin, jos lääkäri esittäisi minulle samat kysymykset kuin vaimoni mummolle. Luultavasti tahtoisin jäädä eloon, mutta kuitenkin mieluummin kuolema kuin raihnainen loppuelämä. Vai olisiko vastaus noin selkeä? Näiden kysymysten suhteen lasken tietoisuuteni eteen saman verhon kuin pohtiessani, mitä kävisi jos vaimoni sairastuisi. Ainoa, mitä osaan, on pelätä vaimoni puolesta. Selkeää suunnitelmaa on vaikeampi laatia.

Osaan pelätä myös, että säännöistä piittaamaton poikani tuo koronan meille, mutta omaa kuolemaani en pysty käsittelemään ja kohtaamaan muutoin kuin ajatuksena, että kuolemani pilaisi muun perheen elämän, että se olisi sosiaalinen ja taloudellinen katastrofi.

*

 

Kuolema? Toisen kuoleman ja siitä seuraavat katastrofit osaan kuvitella, omaa kuolemaani en hahmota. Olen elänyt hyvää ja etuoikeutettua elämää. Luultavasti olen elänyt parempaa elämää kuin moni ikäiseni mies yhteensä, jos mittaan asiaa sosiaalisesti, taloudellisesti ja onnellisuuden mittarein. Olisi reilua sanoa, että minä olen saanut kyllikseni elämästä ja lähden kyllä, jos niin on tarkoitus. Mutta aivan helpolla en tahtoisi päästää irti, en itseni enkä toisten vuoksi.

 

*

Jossakin on syvä virta, jota emme voi suoraan kohdata. Asiat eivät ole hetkessä ohi, paniikkia on lietsottu, mutta se paniikki jonka vielä kohtaamme, riisuu meidät kaikesta lietsonnasta. Se panee meidät selkä seinää vasten ja näyttää meille omat kuolevat kasvomme.

Kukaan ei hallitse tilannetta, vaikka on näyteltävä, että tilanne on jotenkin hallinnassa. Olen varma, että virus saadaan lopulta kuriin tai sen oma elinkaari päättää voittokulun, mutta olemme silti sen ja sen kaltaisten renkejä, ainakin nyt, emme ensisijaisesti isäntiä, emme juuri nyt. 

 

*

 

Silloin, kun en tiedä, valitsen suojautumisen. Viholliselle on jätettävä mahdollisimman vähän tilaa. Koronassa ei ole kyse sotaretoriikasta, sanotaan radiossa, kyse on tartuntataudista. Radiossa paheksutaan joidenkin valtiomiesten käyttämistä sanoista ja iloitaan omien, nuorten naisministereidemme osaamisesta. En vielä nuolaisisi, tulee mieleen. Kyllähän ministerit osaavat esiintyä, se on ministerien ja kansanedustajien tehtäväkin, mutta en osaa yhtyä iloon, vielä. Tätä vihollista ei ole voitettu, emme edes tiedä, mitä se on saanut aikaan. Samaan aikaan tiedän, että jokainen tekee parhaansa ja ihmiset ovat erehtyväisiä.

Vihollisena viimeisenä kukistetaan kuolema, sanoo Paavali. Minusta ei ole viruksen tai kuoleman kukistajaksi, ja kumpaankaan ei löydy immuniteettia, ei edes koronaan viimeisten tutkimusten mukaan.

Varjele meidät pahasta, tuo minulla on mielessäni ja poltetun maan taktiikka. Loputtomiin sekään ei toimi. Täytyy löytyä lääke. Kuolemaan sitä ei ole, paitsi ehkä metafyysinen. Koronaankin lääke löytyy aikanaan. Toivon, ettei siitä synny yksi erotetteleva tekijä lisää – että joillakin on mahdollisuuksia lääkkeeseen, toisilla ei.

 

*

 

Kevään aikana käy ilmeiseksi, että kun virusta ja sen käyttäytymistä ei tunneta kylliksi, siitä saatava tieto ei ole edes perustoiltaan yhtenevää. Pikemminkin tieto on ristiriitaista ja välittynyttä. Ei ole mitään ehdotonta tieteellistä totuutta eikä ole mitään yksiselitteisen ylivoimaista strategiaa. Olemme tekemisissä ilkeän ongelman kanssa.

On tiettyjä yhteisiä näkemyksiä, mutta mallit joita viruksesta ja sen käyttäytymisestä piirretään, poikkeavat toisistaan. Tämä on näkynyt myös Suomessa, niin median tarjoamissa sisällöissä kuin hallituksen tiedotus- ja toimintalinjoissa.

Turvallisuushakuisena ihmisenä otan etäisyyttä kaikkeen sellaiseen tiedottamiseen, joka esiintyy varmana. Vastuu suojautumisesta jää lopulta aina itselle. On mahdollisuuksia, joita on ja jotka ovat kuviteltavissa ja käytäntöön siirrettävissä. Lopulta kukaan muu ei voi ottaa vastuuta kuin ihminen itse.

Mitäpä se auttaa, että esimerkiksi joku ministeri tai johtaja eroaa väärän epidemiastrategian vuoksi, jos ihmisiä on kuollut tuhatmäärin. Toki poliittinen vastuu on kannettava ja linja on muutettava, mutta itse tapahtumia on mahdoton peruuttaa. Voidaan jäädä kiistelemään loputtomiin, oliko syy ihmisten kuolemaan jääräpäinen presidentti, pääministeri tai jokin muu ministeri ja heidän joltakin kantilta hyvässä tai lyhytnäköisessä tarkoituksessa antamansa ohjeet vai kenties itse kulttuuri, jossa osattiin tai ei osattu varautua tämänkaltaisiin epidemioihin – monissa paikoissa ei osattu, ja nekin paikat joissa osattiin ja onnistuttiin, niin ehkä niissäkin onnistuttiin yhtä lailla suotuisten olojen ja pitkän kansallisen toimintakulttuurin kuin selkeän, juuri sille hetkelle laaditun strategian vuoksi.

 

*

 

Kontaktien ja kontaminaation välttäminen, samoin kuin oman tilan suojaaminen ja turvallisuudesta huolehtiminen ovat ainoa palomuuri, jonka voin pystyttää ja jonka pysymisestä osaan huolehtia. Osaanko?

Yleensä perheessä ymmärretään, että jokainen vastaa paitsi itsestään myös toisista ja että minun päätökseni eivät rajoitu vain minuun itseeni, vaan ovat myös osa muita, että meidän elämämme on yhtä. Entä jos perheessä on yksikin, joka ei tajua tätä yksinkertaista seikkaa, vaikka asiasta huolehditaan eri tavoin ja näin pyritään luomaan yhteisiä suojaavia rutiineja? 

”Juuri nyt sinun ei olisi hyvä lähteä tapaamaan kavereitasi”, ”Ei ole fiksua notkua kaupungilla ja julkisissa”, ”Pesethän kätesi heti kun tulet kotiin” (hiljaista kuuntelua, kohiseeko hana), ”Otathan kenkäsi pois”, ”Anna kun minä teen leipäsi, koska meidän on tarkoitus syödä myös.”

Tämä kaikki siksi, että vanhin poikamme pyörii pitkin pääkaupunkiseutua julkisilla, tapaa kavereitaan, menee bileisiin, joihin kokoontuvat isot joukot muita hänen henkisiään. He eivät välitä kehotuksista tai säännöistä. ”Eivät ne ole sääntöjä, ne ovat suosituksia”, hän siteeraa hallitusta, ja aivan oikein, hän on ymmärtänyt asian itse asiassa paremmin kuin minä, kuten myöhemmin käy ilmi.

Hän on vain ymmärtänyt suositukset suosituksiksi valvottavan normimoraalin kehyksessä, eikä asioilla ole silloin sitovaa merkitystä, kun taas suurin osa ihmisistä on ottanut nämä suositukset ja tiedonannot ymmärryksellä vastaan, omaatuntoa ja toimintaa koskevina määräyksinä.

Ja juuri nyt, näinä vaaran kuukausina, kun elämme koronakevättä, tämä nuori mies kiihtyy ja raivostuu hätäisestä tarkkailustamme, siitä, että emme luota häneen, koska hänen toimintansa ei herätä luottamusta vaan päinvastoin rikkoo kaikkea järkeä ja varovaisuutta vastaan.

 

*

 

Ehkä kevään vaikein asia on juuri se, että perheessä on käytöshäiriöinen nuori, joka itse asiassa on jo aikuinen ja kuitenkin asuu kotona. Että hän on ison miehen kokoinen ja käyttäytyy kuin lapsi.

Kohtaamiset tarkoittavat pahimmillaan sylkäisyjä naamalle, tuuppimista, mustelmia käsivarsissa ja kyljissä. Kun en löydä enää sanoja, joilla kertoa hänelle, miten tärkeää on suojautua juuri nyt, en osaa myöskään ilmaista huoltani ja välittämistäni häntä kohtaan. Pikku hiljaa mieleni täyttää paniikki: en saa yhteyttä.

Illasta toiseen mietin: Onko ainoa keino säästyä koronalta sulkea oma lapsi perheen ulkopuolelle, sillä mikään mitä hänelle kerron, ei toimi, ei koska hän aistii minusta paniikin ja huolen, ja se herättää hänessä pahan olon ja käytöshäiriön, hänessä joka itsekin ahdistuu näistä poikkeusoloista, ja siksi tai jostakin muusta syystä, levottomuuttaan, torjuu ne tietoisuudestaan.

 

*

 

En osaa täysin käsitteellistää tätä paniikkia, joka minussa nousee, mutta sen selvin kärki on pelko siitä, että lapsemme holtittomuuden vuoksi vaimoni makaa tehohoidossa.

”Painu vittuun täältä ja pysy pois, ole missä tahansa, elä niin kuin haluat, mutta me suojaamme itsemme ja helvetti, tänne sinulla ei ole asiaa, jollet muuta käytöstäsi. Tajuatko, että vaarannat meidät kaikki vain siksi, että sinulla on tuo saatanan käytöshäiriö!”

”Vittu mitä tissuja te olette”, hän sanoo, ”mä en tiedä yhtäkään muuta perhettä, joka ottaa nämä jutut näin kirjaimellisesti.”

”Äitisi on riskiryhmässä, ja niin olet muuten sinäkin”, huudan.

”Vitun vinkuja, lopeta tai mä vedän sua turpaan, vittu sä ärsytät mua ihan tahallas.” Sitten hän räkäisee kasvoilleni ja tönäisee rintaan.

Puren hammastani ja menen pesemään kasvoni. Tekisi mieli itkeä raivosta, mutta en anna periksi. Pahimpina päivinä alan suunnitella, että ajaudun avoimeen tappeluun poikani kanssa, jotta saan poliisit paikalle ja pojan pois. Mutta ei se noin kauniisti menisi, mikään näissä asioissa ei ratkea nopeasti.

 

En voi kuin palata samaan ajatukseen, jossa olen askarrellut kerta toisensa jälkeen aiemminkin: Jos olisimme olleet juutalaisperhe, jonka elämä natsi-Saksassa olisi ollut kiinni siitä, että osaamme kätkeytyä ja pysyä hiljaa ja huolehtia toisistamme, niin me olisimme yksinkertaisesti kuolleet aika päiviä sitten, niillä samoilla hetkillä kun meidän olisi tullut piiloutua.

 

*

 

Kesän kynnyksellä moni asia helpottaa. Poikamme saa asunnon, hän on tyytyväisempi elämäänsä kuin aikoihin. Jännitys siirtyy siihen, että vaimoni selviää terveenä. Hän opettaa taas luokkaansa. Toivon, että hän selviäisi, rukoilenkin sitä, ja fatalisti minussa sanoo, että käy niin kuin käy. Jotkin kaupunkimme opettajat ovat jo sairastuneet koronaan opettaessaan niitä lapsia, jotka eivät ole voineet osallistua etäopetukseen.

 

*

 

Voihan olla, että olemme jonkin valtavan aallon kantamina siirtymässä uuteen aikaan, jossa virukset ottavat ohjat, koska ihmiskunnasta ei ole ollut ohjaamaan omaa kohtaloaan – luonnon köyhtyminen, ihmisen ja luonnon rajojen jatkuva häiritseminen, epäonnistuneet yhteiskunnat ja yhteiskuntasuunnittelu; niiden alueiden paljastaminen ja tuhoaminen, joilla virukset ovat eläneet omaa elämäänsä (sademetsät, ikiroudan alueet). Kyseenalainen toiminta laboratorioissa.

Voihan olla, että planeetalla on jokin palautusmekanismi, joka ottaa huomioon ihmisen – esimerkiksi ihmislajin – aiheuttaman liiallisen kuormituksen ja alkaa hahmottaa tasapainoa uudelleen. Liika on liikaa, liian tiheä on liian tiheää ja liian liikkuva on liikaa.

On yksinkertaisesti liian paljon ympäristöään kuluttavia ja horjuttavia olentoja – virukset lähtevät liikkeelle, kunnes ihmispopulaatio ja sen käytös ovat siedettävissä.

Tuumailuni ovat luultavasti projektiota tai idealismia, mutta voihan tällainen palautusmekanismi ollakin, eikä se välttämättä edellytä mitään ihmisenkaltaista tietoisuutta, mekanismi on puhtaan biologinen.

Kuitenkin ajattelen syvemmällä: ihminen on oma kohtalonsa, sillä millään muulla lajilla ei ole kohtaloa kuin sillä, joka sitä osaa ajatella ja osaa sillä manipuloida.

 

 

Vesa Haapala on kirjallisuudentutkija ja kirjailija.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

Moni asia tuntuu jatkuvan ja muuttavan muotoaan ideatasolta ja taka-alalta etualalle. Olen pääsemässä Emma Puikkosen Lupaus-romaanin loppuun, jossa valmistaudutaan johonkin tulevaan kriisiin hankkimalla suojarakennelma siltä varalta, että jotain tapahtuu. Ilmassa on uhan tuntua, joka ei kuitenkaan kirjan aikana toteudu konkreettisesti. Luen viimeisiä sivuja silloin, kun on selvää, että nyt kannattaa olla kotona, suojassa. Siivoan kaksi päivää ja kirjoitan jonkin verran.

 

Lähdemme isoäitini kanssa mökille (jonne pääsemme autokyydillä ja meille tuodaan ruokaa). Elämän ylläpitämisestä on tullut jotain mihin kaikkien täytyy koittaa osallistua. Jatkan kirjoittamista kaukorakkaudesta. Se on ollut minulle tärkeä aihe oikeastaan koko elämäni ajan, alkaen vanhempien asumisesta eri puolilla Suomea ja Eurooppaa, jatkuen romanttisen rakkauden, ystävyyksien ja yhteistöiden muodossa. Poikeustilassa kaukorakkaudelle annetaan aikaa enemmän kuin yleensä. Siitä on tullut aivan tavallista, mutta välimatkan tuntu on muuttunut. Kaikki ovat tavallaan yhtä kaukana, kun emme voi tavata. Etäisyyden huomaa erilaisista vuoden- ja vuorokaudenajoista, jotka vilahtavat keskusteluissa ja ruuduilla lehtevinä puina tai lumihankina. Annan otsatukkani kasvaa, jotta saisin jonkin aikaa mittaavan yksikön. Mökillä kevät etenee ja näen ketun, valkohäntäpeuroja, metsäkauriita, puukiipijän, palokärjen, vihervarpusen ja monia muita. Orava juoksee puhelinlangalla. Keskittymiskykyni palaa ajoittain.

 

Amanda ja minä olemme olleet paperisessa ja sähköisessä kirjeenvaihdossa vuodesta 2017 Helsingistä New Yorkiin ja takaisin. Kirjoitamme ja puhumme nyt siitä miten rakastaminen tarkoittaa joskus sitä, että pysyy toisaalla, miten suojeleminen voi yhtä hyvin tarkoittaa sitä että on läsnä (minä isoäidin kanssa mökillä) tai sitä että pysyy poissa (en kutsu sinua tänne). Kirjoitamme siitä miten lajien välinen kunnioitus vaatii myös huomaavaisuutta (jolla olisi ehkä voitu välttää tämä pandemia), miten voi kokea yhteyttä ja sitä kautta empatiaa vaikka ei olisi koskaan edes tavannut.

 

Jeeva, joka laittaa ruokaa sairaanhoitajakumppanilleen kotona Lontoossa, löytää netistä valliriutan live-stream-yhteyden, jota ylläpitää luonnonsuojelujärjestön Australia-osasto. Web-kameroita on merenpinnan ylä- ja alapuolella. Alamme ensin Jeevan ja sitten Amandan kanssa miettiä onko sitä kautta mahdollista pitää yhteyttä korallien kanssa etäyhteyksin. Tekisimme ehkä rinnakkaisen live-streamin, jossa imitoisimme näkemäämme liikettä tai kuvaisimme lähinnä olevan meren vedenalaista elämää. Joskus uidessa yritän kanavoida empatiaa meren happamoitumisesta kärsivää Suurta valliriuttaa kohti keskittymällä siihen, että kaiken meriveden välillä vallitsee yhteys.

 

Jeeva työskentelee Kansainvälistä avaruusasemaa tutkivassa antropologisessa projektissa. Avaruudessa aikaa viettäneiltä saadaan myös asiantuntemusta eristyksestä. Mieleeni tulevat ensimmäiset kuvat maasta avaruudesta katsottuna. Erityisesti astronautit uskoivat siihen, että näiden kuvien myötä ihmiset tajuavat planeetan arvon ja miten olemme kaikki täällä yhdessä. Myös tämän poikkeusajan keskusteluissa vilahtelevat keskustelut mahdollisista yhteiskunnallisista ja kulttuurisista murroksista, toivoa uudesta on ilmassa.

 

Näytän Amandalle kuuta. Hän tuntee melkein haistavansa raikkaan ilman. Olemme usein vuorokaudenajan takia eri tunnelmissa, toinen aamussa ja toinen illassa. Toivomme tapaavamme vuosien jälkeen ja päätämme, että jos emme saa residenssipaikkaa, jota haemme ensi vuodeksi, voimme pitää omaa residenssiä täällä mökillä. Viimeisten viikkojen aikana olemme soittaneet toisillemme useammin kuin edellisten kolmen vuoden aikana. Kävelen merenrantaan ja akku loppuu puhelimesta niihin aikoihin, kun olen saanut meren näköpiiriin. Mietin mitä oikeastaan paikasta välittyy videopuhelun kautta.

 

Sinivuokot ovat vaihtuneet valkovuokkoihin. Kevät auttaa ajan hahmottamisessa. Samoin pääsiäinen, vappu, äitienpäivä. Lähetän ääniviestejä uudehkon ystävän kanssa ja lähennymme niiden kautta. Kaikki uusi on tervetullutta. En enää seuraa uutisia joka päivä. Olen huomannut, että ryhmävideopuheluissa on helpompi olla, kun tekee samalla jotain materiaalista, kuten maalaa tai laittaa ruokaa. Kokoonnumme muun muassa lukiokavereiden kanssa, parhaimmillaan mukana on kymmenen ihmistä kuudesta eri kodista vappubrunssin merkeissä. Joidenkin puheluiden aikana isoäiti vilkuttaa ruudulla oleville kasvoille, toisinaan hän näkyy taustalla tai tulee sanomaan jotain, kun olen “kokouksessa”. Hänen etäkontaktinsa ovat lankapuhelimen tai postin päässä.

 

Jokin aika sitten poimin ensimmäistä kertaa korvasieniä, joiden myrkyllisyys tuntuu hallittavalta verrattuna virukseen. Ryöppään sienet kahdesti ja paistan ne sipulin kanssa. Amanda on hankkinut kotiinsa pussin, josta kasvaa osterivinokkaita, kun muoviin tekee reiän. Kuulemma ne kasvavat todella nopeasti ja ovat herkullisia. Olen nähnyt kuvia vastaavista pusseista maanalaisista sieniviljelmistä kertovassa artikkelissa. Keskustelemme sienirihmastoista, yhteydestä ja siitä mihin aikaan vuodesta mikäkin sieni nousee maasta. Metsähiiri livahtaa terassin laudoituksen alla.

 

 

Saan postia Hermionelta, jonka vastaus oli viipynyt pandemiaa edeltävältä ajalta asti ja keskustelu jatkuu. Olemme edelleen eri paikoissa, kuten yleensäkin ja kuulen, että hänen nimensä tarkoittaa kiveä. Jatkuvuus luo turvaa. Isoäidin Helsingin Sanomat -tilaus on käännetty mökkiosoitteeseen. Olen kiitollinen siitä, että saan todistaa kevättä, vaikka samalla olen huolissani muista lähellä ja kaukana, ihmisistä erilaisten kummallisten johtajien päätösten armoilla tai terveyspalveluiden ulottumattomissa tai ilman mahdollisuuksia vältellä muita.

 

Ajattelen viikko kerrallaan. Koitan pysyä siinä aikajanassa vaikka saan puhelun kahden aikavyöhykkeen päästä, että “ei sitten ehkä nähdä vuoteen”. Ennen poikkeustilaa on käyty neuvotteluja siitä miten kaukorakkauteen vaikuttaa se, että vältän lentomatkustamista. Odotan aikaa, kun on taas mahdollista tavata ihmisiä ilman, että joutuu miettimään onko itse tai toinen tartuntavaarassa. Tarve olla fyysisesti yhdessä muiden kanssa korostuu. Samalla poikkeusaika tuo ei-inhimillisen elämän etualalle. Kevään kasvu jatkuu.

 

Äitipuoleni lupaa tulla tuuraamaan minua mökille, niin joku on katsomassa isoäidin perään. Isoäiti on tasaisin väliajoin lähdössä taksilla jäätelölle tai ostamaan puutarhatarvikkeita, perunat kiehuvat niin kauan, että vesi haihtuu ja perunat muuttuvat hiiliksi. Voin viikon päästä tavata taas muita ihmisiä kaupungissa turvavälin päästä. Kun on ottanut jonkun vastuulleen, sitä on vaikea peruuttaa. Mietin sitä miten on tavallaan helpompi olla pandemiassa jonkun haavoittuvan kyljessä, niin että automaattisesti on toimittava mahdollisimman varovasti.

 

Seuraavana päivänä Korona todellistuu. Luen sosiaalisen median päivityksistä, että Ty on menehtynyt. Kasvot kuvassa ovat tutut. Olimme molemmat mukana kulttuuritoiminnassa Etelä-Lontoon Brixtonissa. En varsinaisesti tuntenut häntä, mutta muistan hänet hyvin. Katson tuttuja paikkoja Tyn Brixton Baby -biisin videolla hämmentyneenä ja tietoisena siitä, että hän oli tuolle alueelle tärkeä ihminen eivätkä videolla näkyvät paikat ole ennallaan ilman häntä. Luen päivityksistä, että Ty oli tunnettu alueen epävirallisena pormestarina. Hän oli ihminen johon luotettiin ja, jolla oli aina rakkautta ja myötätuntoa annettavanaan. Asuessani Brixtonissa viiden vuoden ajan olin vaikuttunut siitä miten monet alueen ihmiset pitävät yhtä ja miten he ymmärtävät, että on tärkeää antaa tilaa juhlalle haasteiden keskellä.

 

Mitä tulee kaiken tämän jälkeen, kun pääsemme taas kosketuksiin toistemme kanssa? Nyökyttelen toiveikkaana lukiessani Helsingin Sanomien artikkelia tuulisella pihalla. Sanomalehti kahisee ja linnut laulavat. Rosi Braidotti peräänkuuluttaa haastattelussaan “siirtymistä ihmiskeskeisestä ajattelusta todenmukaisempaan ajatteluun, jossa ihmistä ja luontoa, ihmistä ja eläimiä sekä ihmistä ja teknologiaa ei mielletä toisensa pois sulkeviksi käsitteiksi”. Artikkelin lopussa Braidotti pohtii ihmisten keskenäistä eloa koronan jälkeen solidaarisuuden näkökulmasta: “Siinä maailmassa ratkaisevaa ei ole enää etnisyyden, sukupuolen, kansallisuuden tai jonkin muun yksittäisen kategorian mukaan tapahtuva lokerointi” (Siren, HS 30.4.2020, A13). Mielessäni käyvät eri energiantuotantotavat, ennakkoluulot, lajien ja ihmisten väliset kumppanuudet ja epätasaiset hyötysuhteet, ihmis- ja paikkasuhteet, joita olen kokenut. Laaja kirjo, jossa kaikki osat ovat yhteydessä toisiinsa.

 

Etäyhteyksien kautta olemme myös kysyneet kysymyksiä monenlaisten olentojen ja ihmisten kanssa elämisestä. Olemme osallistuneet toistemme todellisuuksiin, sivunneet muiden todellisuuksia, jakaneet kuvia, tanssineet, soittaneet kitaroita, kuulleet uutisia, muistaneet, että paljon muutakin on meneillään kuin covid-19-epidemia. Materiaalista yhdessäoloa ei voi korvata. Samalla itsessäni on tapahtunut uudenlaista fyysisten välimatkojen hyväksymistä. Saunan lauteilla kuivuvat vadelman- ja koivunlehdet sekä nokkoset. Toivottavasti voit hyvin.

 

 

Tuuli Malla on esitys- ja installaatiotaiteilija / taiteellinen tutkija, joka työskentelee tällä hetkellä äänitaiteen ja liikkeen parissa. Pandemian aikana Malla on tehnyt yhteistyötä Lontoon ajoilta tutun runoilijan Amanda Mandelin kanssa. Kaukaisiin koralliriuttoihin kohdistuva empatia liittyy Water Bodies -kollektiivin projekteihin, joissa tutkitaan ihmisyyden ja meren tulevaisuutta vedenpinnan noustessa ja ihmisten antautuessa veden varaan.

 

Kiitos myös Jeeva_d:lle ja Hermione Spriggsille sekä muille, joiden nimiä ei ole mainittu.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

Osallistuin huhti-toukokuussa 2020 Social Dreaming – Unet ja yhteisölliset muodonmuutokset virtuaalityöpajaan. Jaetuista unista muodostui unikudelma eli Unimatrix. Ryhmä loi yhteisen unimaailman, jossa unet olivat sekä yhteisiä, henkilökohtaisia ja myös hyvin intiimejä katsauksia ihmisen tiedostamattomaan. 

Unipäiväkirjassani olen villisti yhdistellyt sekä omia että toisten näkemiä unia korona-aikana. Myös raja toden ja unen välillä on häilyvä. Koronaviruksen hyökkäys synnytti unenomaisen, epätodellisen maailman, jossa kysymys kuului, että voiko tämä tapahtua oikeasti? Tässä sinulle siis lukuohje. Älä yritä ymmärtää. Myös taiteessa fiktio ja todellisuus sekoittuvat. Tapahtuiko tämä todella? Tapahtuiko tämä todella sinulle tai minulle vai oliko tämä vain unta? Unipäiväkirjassani tämä menettää merkityksensä. Tämä tapahtui kaikille.

Kuolema on erityisesti nyt ollut läsnä unissa. Millaisia kasvoja kuoleman läheisyys tuo uniin? Millaisia transformaatioita kuolema piirtää unikuviin? Kuolema pakona. Kuolema vapautuksena epätietoisuudesta ja kärsimyksestä. Kuolema vieraana. Kuolema mieltä kiihdyttävänä vaarana – ja turvana. Kuolema seikkailuna.

 

Alku. Vesi. Vene. Matka. Neljä hirveä. Sade. Ikkunalasi. Sumu.

Hylätty. Yksin. Yhdessä. Ystävä. Koira

Väkivalta. Gansterileffa. Murha.

Tanssi. Vapaus. Pako. Loppu.

 

Unen logiikka. Sattumia. Ihmettelyä. Yllätyksiä. Ajatus yhdistelmiä. Assosiaatioita. Mielikuvia. Kielikuvia. Todempaa kuin tosi elämä. 

 

RAJAT

Hyppelen katoilla. Kattojen välissä on syviä pudotuksia. Ylitän suojatietä. Olen turvassa vain jos astun valkoisille viivoille ylittäessäni tietä. Mihin putoan, jos astun harhaan? Tyhjyys talojen alapuolella ja viivojen välissä sekä kutsuu että kehoittaa astumasta harhaan. Unessa on sekä vaaran että suojan tuntu. Pysynkö elämässä vai heittäydynkö tyhjyyteen, ei-tietämiseen? Jos astun harhaan ja putoan, onko hyppy tuntemattomaan kuolema vai edellytys muutokselle? Elämän pieniä kuolemia, tuhoutumisia, jotta syntyy jotain uutta.

Putoan. Lennän. Voin lentää mihin tahansa! Hallitsen lentämisen. Olen korkealla kaupungin yläpuolella. En ole aikoihin saanut lentää näin vapaana. Yhtäkkiä huomaan, etten voi laskeutua. Katselen vaan kaikkea elämää kaukaa. Olen kaukana muista ihmisistä ja haluan laskeutua.

Mies tienlaidassa näyttää hyppelevän merkkejä noudattaen Oulunkyläntiellä. Kulkeminen näyttää vaikealta. Tie on miehelle täynnä merkkejä, viestejä ja merkityksiä. On yhteisiä merkkejä, ja on henkilökohtaisia, omaan elämään ja historiaan liittyviä merkkejä. 

Sattumia. Ihmettelyä. Yllätyksiä. Voisin nukkua aina. Kadehdin ihmisiä, joilla riittää unta. Unessa elämä ja kuolema ovat samaa. Unessa voin kuolla ja herätä.

 

VIERAS MAA

Olen taas matkalla. Olen usein matkalla vieraissa maissa. Kaukomatkoja. Nyt olen Lontoossa. Olen eksynyt metrotunneleihin. Tulinko tuolta vai olinko menossa tuonne? Eksyn Lontoon etnisille alueille. Tunnen tulevani kotiin haistaessani suitsukkeiden ja mausteiden hajut. Olen niin kotonani, että jalkani alkavat pettää. Kaipaukseni on ollut valtava. Haluaisin huutaa koko maailmalle, että olen tullut kotiin! Tuntuu kuin joku olisi kieltänyt minulta pääsyn kotiin ja nyt sinnikkyyteni oli palkittu. Siihen vaadittiin eksyminen. Olisin kuollut metrotunneliin ellen olisi osannut nousta pois oikealla pysäkillä.

Olen kerrostalossa, jossa ei ole seiniä. Kerrostalon ympärillä on vain hiekkateitä ja pieniä kyliä vuoristossa. Ja tietysti ne neljä hirveä pellolla. Seiniä ei tarvita tuomaan lämpöä. Tässä vieraassa ja niin tutussa maassa on aina lämmin. Lämpö antaa suojan. Ajattelen, että kun kaikki on näkyvillä vailla suojaa, ketään ei kiinnosta kurkkia. Kukaan ei vakoile. Vakoilun jännitys on poistettu maailmasta. Pudotus kerrostalosta on raju, jos erehtyy nojaamaan seinään. Vertaamme ystäväni tyttären kanssa tässä kerrostalon parvella hammasharjojamme. Tehtävämme on tärkeää. Näistä hammasharjoista voimme löytää totuuden, joka avautuu vain meille. 

Tänään Hesarista luin, että on vaarallista jättää korona-aikana hampaat hoitamatta ja hammaslääkärikäynnit väliin.

 

NE HIRVET

Hirvet pellolla. Hirvet metsässä. Lauma hirviä ja yksinäinen hirvi, joka juoksee pellon poikki. Entä jos olisin yksi hirvistä? Muuttuisin hirveksi. Mihin hirvet ovat menossa? Mitä hirvet tekevät? Mitä ne ajattelevat? Kysynkö oikeita kysymyksiä? 

Jos olisin hirvi ja osa hirvilaumaa, tietäisin kaiken tuon ja enemmän. Nyt on hirven metsästysaika. Voisiko joku metsästäjistä erehtyä luulemaan pientä koiraa hirveksi? Metsästäjät pitäisi ampua. Jos minä olisin hirvi, ampuisin metsästäjät. Jos olisin hirvi, olisin komea ja arvostettu. Herättäisin kunnioitusta. Minut voisi myös tappaa ja syödä tai ampua huvikseen urheilun vuoksi. Jos olisin hirvi. Joku on hirvi ja tämä kaikki tapahtuu oikeasti. Toivottavasti hirvi ei tiedä. Hirvi tietää jotain muuta.

Tanssitaan! Tanssitaan pöydällä! Hävetkää. Hävettää.

Kuulin, että on sanonta “tanssii kuin hirvi” “Dance like a moose”. Oletko nähnyt miten hirvi liikkuu? Liike on unenomaisen kevyttä.

Mielessäni välähtää Kalijumalan tanssi. Hän on sekä tuhon että luomisen jumalatar. Vihainen tanssiva nainen. Verta vuotava kieli suusta ulkona.

 

UNEN RUUMIILLISUUS

Joku polttaa sikaria. Se on vanha nainen. Sikarin tuoksu on muisto menneiltä ajoilta. Nyt sikarin polttaminen tuntuu yksityiseltä ja jopa intiimiltä.  Kiellettyä ja kiinnostavaa. Ehkä jopa mystinen tapahtuma. Kyllä, tämä on selvästi jotain mystistä. Tuoksu on myös turvallinen. Ihoa ja kosketusta. Huulet. Vetää savua keuhkoihinsa. Puhaltaa ulos. Hitaita, nautinnollisia liikkeitä. Jokainen pieni ele viestii. Seksuaalisuus lyö takaraivoon kuin puutarhalapio.  Kipua. Aistillisuus ja mielihyvä. Vieläkö olet olemassa? 

Ystäväni on alkanut polttamaan tupakkaa. Oikeasti, oikeassa elämässä hän on aina ollut terveysihminen. Tupakan polttaminen näyttää nautinnolliselta. Ystäväni on valmistanut myös itse väkevää viinaa, joka humalluttaa, hänen sanojensa mukaan “silleen kivasti”. Itsetehtyä viinaa hän esittelee kumisissa pusseissa kuin kondomeissa. Viina on valkoista ja maitomaista. Kondomit riippuvat pyykkinaruilla ja ne ovat todella isoja. Kyllä, tämä viina humalluttaa! Elossa! Tämä on selvästi sen merkki. 

 

KADONNEET VARVASTOSSUT

Hautajaiset. Etsin kuumeisesti varvastossujani hautajaispenkkien alta. Ihmettelen miksi hautajaisissa on niin paljon ihmisiä. Mistä nämä minulle tuntemattomat ihmiset tuntevat tämän vainajan? Olinko minä hänelle läheinen? Olivatko he läheisempiä kuin minä? Penkkien alla olevat varvastossut ovat liian pieniä tai liian isoja jalkaani. On otettava ne jotka ovat mahdollisimman sopivat. En tiedä kuka on vainaja. Minulle on tärkeintä löytää omat varvastossuni.

 

RAKASTAN SINUA, MUTTA.

Sanoit unessa rakastavasi minua, mutta että sinun on mentävä. Haluaisit rakastaa myös jotain toista. Sanot: “ Haluaisin kokea jotain jännittävää ennen kuin kuolen”. Tuli päivä, jolloin lähdit ja minä jäin. Ei, ettetkö olisi rakastanut. Siitä ei ollut kysymys. Rakkaus ei ollut loppunut. Jääminen olisi tarkoittanut hautautumista elävältä. Mutta missä oli elämä, jos ei tässä. 

 

Meitä oli kaksi jätettyä naista. Olimme töissä lastenkodissa. Pidimme lapsista huolta. Laitos oli täynnä rajoja ja sääntöjä. Sitä kutsuttiin välittämiseksi, jopa rakkaudeksi. Kaikki lastenkodin työntekijät olivat teatteri-ilmaisun ohjaajia. Harmiteltiin yhdessä kuinka luovuus oli kuollut. Jäljelle jäi vain sääntöjä ja rajoituksia. Minulla oli simpukkapuhelin, joka ei koskaan soinut. Jäin odottamaan soittoa. En tiennyt miksi minulla olisi puhelin, jos sillä ei saanut yhteyttä.

 

PELASTAJA

Sodankuvat muuttuvat gansterielokuvaksi. Olen saluunaan saapunut vieras kaukaisesta maasta. Aion pelastaa tämän kylän pahuudelta. Minulla on yliluonnollisia voimia, joiden alkuperää en kerro kenellekään, sillä kyvystäni saatettaisiin olla kateellisia ja se otettaisiin minulta pois. Kateus tuhoaisi voimani. Olen luvannut itselleni pelastaa kylän tuholta. Aion pitää lupaukseni. Se on varmaa. Jo lupauksen varmuus saa pahuuden pakenemaan. Kylä ei tuhoudu. Aikomuksistani eivät kyläläiset tiedä mitään. Ei lupaustani. Ei, että olen pelastaja. Ei, että minulla on kykyjä. Se on salaisuus. Salaisuuden kertominen voisi tuhota kylän pelastumisen.

 

Ursula Hallas psykoanalyyttinen ryhmäpsykoterapeutti ja esitystaiteilija, joka elää tällä hetkellä hidasta ja unenomaista elämää kaukana kaupungista.

 

Lisää Social Dreaming työskentelystä: 

https://www.tavinstitute.org/wp-content/uploads/2019/05/The-Practice-of-Social-Dreaming-Guiding-Principles.pdf

https://www.socialdreaming.com/

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

 

Vaikeasti sairas ihminen kuolee usein laitoksessa, jotta kaikki tarjottavissa oleva lääketieteellinen apu on saatavilla. Vaikka suomalainen saattohoito on kehittynyt valtavasti viime vuosina, koronavirus on tullut eteemme liian nopeasti. Voimme auttaa sairastunutta ihmistä monin eri tavoin. Moderni lääketiede on ylpeytemme. Annamme happea, lääkkeitä, seuraamme verenpainetasoa ja elvytämme. Tämä kaikki tapahtuu sairaalaseinien sisällä, mutta tunteen ulkopuolella tai tunteesta riippumatta. Kirjaamme järjestelmiin/ laitosnormatiivisuuden käsitteet. Useista maista kantautuneet uutiset kertovat, kuinka ihmiset kuolevat yksin laitoksissa. Voimme vain kuvitella, mitä se tarkoittaa yksilön tai omaisten kannalta. Velvollisuutemme elämää kohtaan/ on äänekkäämpi kuin tahtosi. Ymmärrämmekö lopulta tunteen tasolla, mitä on tapahtumassa? Kirjoitin runon laitoksissa yksin kuolleiden ihmisten muistolle.

 

 

tarjoamme hyvinvointivaltion happea 

kaikissa hygienian sävyissä 

 

näet hetken selvemmin 

tämän arvokkaan huoneen 

jota me olemme vuosia rakentaneet 

sinua varten

 

suojakäsineen alla iho

tuntee elävän pinnan

eikä sädeputkilamppujen parantava valo

sammu koskaan

 

mutta unohdamme

että nämä seinät ovat varastaneet

sen minkä halusit jakaa 

omiesi kanssa

 

rakkaasi katsovat lasien takana

kun piirrämme viimeisen rajan

mikrobeille ja ihmisille

ohitamme vuotesi niin kuin tunteet

 

vaikka mittaamme kaiken, verenpaineesi

kirjaamme järjestelmiin

laitosnormatiivisuuden käsitteet

emme huomaa kun sinussa syntyy 

kirkas ajatus

 

velvollisuutemme elämää kohtaan

on äänekkäämpi kuin tahtosi

vaimenee 

elementtien herkkyyteen

 

Reetta Huttunen (s. 1972) on infektiolääkäri, infektiosairauksien dosentti ja esikoisrunoilija. Hänen kokoelmansa Valkoisessa takissa olen lähinnä mies julkaistiin keväällä 2020 (Enostone). Kokoelma etsii ihmistä ja tunnetta sairaalaseinien ja instituutioiden sisältä, hengityksensuojainten ja happimaskien takaa. Huttunen hoitaa infektiopotilaita Tampereen yliopistollisessa sairaalassa.  Kahdenkymmenen vuoden lääkärinkokemuksesta ja mikrobiologisista tutkimuksistaan huolimatta hän yllättyy yhä uudelleen bakteerien ja virusten kyvystä aiheuttaa ihmiselle kärsimystä.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

 

Koronaviruksen aiheuttamaa eristäytymisen aikaa on kutsuttu uudeksi ”sukupolvikokemukseksi”. Kun virus alkoi levitä Suomessa ja hallitus otti käyttöön eristämistoimet, olin kirjoittamassa artikkelia Suomen sisällissodasta ja mielisairaudesta. Sisällissota oli epäilemättä vuonna 1918 aikuisikään ehtineiden ”sukupolvikokemus”. Kuten koronapandemian kohdalla, myös monen sisällissodan kokeneiden kohtalona oli joutua eristyksiin: noin 80 000 punaista päätyi vankileireille kesällä 1918. Huomattava osa vankileireillä viruneista punavangeista joutui kokemaan kovia niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Ilmeistä on, että joidenkin vankien mielenterveys järkkyi pahemman kerran.

Eristämisellä on varsin synkkä menneisyys Suomessa. Tämä tuli hyvin selväksi, kun keräsin aineistoa kirjaani ”hulluuden historiasta Suomessa” (Kipeät sielut, julkaistaan syksyllä 2020). Löysin tietoa eristyksissä eläneistä ihmisistä, jotka talon seiniin tai saunan nurkkiin kytkettyinä, ikkunattomiin siivottomiin koppeihin teljettyinä, punavankileireihin suljettuina tai mielisairaaloiden suljettujen osastojen harmaudessa laitostuneina yrittivät pitää itsensä henkisesti kasassa, mikä oli usein vaikeaa tai mahdotonta. Osa näistä eristetyistä menetti järkensä valon ja vajosi henkiseen pimeyteen, ellei kuolemaan. Mielenterveyden ja eristyksissä elämisen välillä on ollut Suomessa vahva yhteys.

 

Eristäminen mielisairaaloihin

Suomessa koettiin 1900-luvun aikana eräänlainen ”suuri säilöönotto” eli julkisen vallan mielisairaisiin, kehitysvammaisiin, lakia rikkoviin ja ”pahantapaisiin” lapsiin kohdistuneiden hoito- ja kuritoimenpiteiden kokonaisuus. Pelkästään 1920-luvun aikana perustettiin peräti kymmenen uutta piirimielisairaalaa, ja sairaansijoja oli vuonna 1930 kuusinkertainen määrä (6000) vuoteen 1900 verrattuna. Kun tähän lisätään kunnalliskodeiksi nimitettyjen entisten vaivaistalojen noin 3 000 mielisairasta, voi hyvällä syyllä todeta, että mielisairaaloista tuli olennainen osa voimakkaasti kasvavaa Laitos-Suomea, jossa hoidokkien simputus oli arkipäiväistä.

Ihmisen käskyvalta omaan itseen nähden oli pitkään lähes olematon suomalaisessa mielisairaanhoidossa. Hoito oli lähtökohtaisesti tahdonvastaista pakkohoitoa, koska ennen vuoden 1937 mielisairaslakia ei lainsäädäntö edes mahdollistanut oma-aloitteista hoitoon hakeutumista. Uuden lain jälkeenkin mielisairaaloihin pääasiassa vietiin pakolla, siellä hoidettiin pakolla ja myös sairaalasta poistaminen oli muiden kuin potilaan itsensä päätettävissä. Koska suuri enemmistö potilaista tuotiin sairaalaan vastoin tahtoaan, he saattoivat lujasti vastustella henkilökuntaa tai yrittää paeta jo matkalla sairaalaan, mikäli heillä oli tieto tai aavistus siitä, mihin heitä oltiin viemässä. Eräs Siilinjärven (myöhemmin Harjamäen) piirimielisairaalan pitkäaikainen potilas muisteli 1970-luvulla, kuinka uudet potilaat tuotiin aikoinaan väkipakolla: ”Ne huuti jo portilla. Mieshoitajia oli monta portilla vastaanottamassa. Ne näki jo Harjamäen muureista, että tämä ei oikea laitos ole. Sillä ne ei halunneet tänne tulla.” (Tapani Lepola, Harjamäen sairaala 1926-1976. Harjamäen sairaala, 1976, s. 104)

Mielisairaaloissa potilaat elivät omassa laitosmaailmassaan, eristettynä omasta yhteisöstään ja niin sanotusta normaalielämästä. Toisinaan eristys kesti hyvin kauan ja oli epäilemättä vahingollista potilaan henkisille kyvyille. Ääriesimerkki oli Oulun piirimielisairaalan ensimmäinen potilas, nuori opettaja Aili I. (nimi muutettu), joka tuotiin sairaalaan lokakuussa 1925 toisesta mielisairaalasta ja jolle annettiin diagnoosi skitsofrenia. Hänet siirrettiin kroonikoille tarkoitettuun B-mielisairaalaan maaliskuussa 1965 – siis 40 vuotta myöhemmin. Juhannuksena 1961 – 36 vuotta sairaalaan tulosta – hänestä todetaan sairauskertomuksessa näin: Potilas on ”ollut ilman lääkkeitä, mutta on ollut silti aika rauhallinen. Kuitenkin olemukseltaan tekee selvästi mielisairaan vaikutuksen. Tukka on aika harjaamaton […] opettajattareksi potilaan olemus vaikuttaa aika vauhdittomalta ja epäsiistiltä […] kävellessään tekee nykiviä liikkeitä jaloillaan, ottaa välillä taka-askeleita.” Silmiinpistävää tässä lausunnossa on Ailista tehty luonnehdinta ”opettajatar”, aivan kuin hänen lähes 40 vuotta aikaisemmin loppunut opettajan työnsä edelleen määrittelisi läpikotaisin laitostunutta Ailia. 

Ailin kaltaisia pitkäaikaispotilaita oli onneksi vain pieni vähemmistö, ainakin omassa aineistossani. Enemmistö potilaista oli sairaalahoidossa muutaman kuukauden ja muutaman vuoden välisen ajan. Yli kymmenen vuotta hoidossa olleet olivat tyypillisesti vakavasti mielisairaita ja osin jo ennen sairaalaan tuloaan kroonisesti sairaita. Aina maailmansotien väliseen ajanjaksoon asti suuri enemmistö maamme mielisairaista ei kuitenkaan ollut sairaalahoidossa, vaan he elivät elämäänsä omissa yhteisöissään täysin vailla psykiatrista hoitoa. 

 

Eristäminen paikallistasolla

Mielisairaiden karusta kohtelusta omissa yhteisöissään on paljonkin kuvauksia. Esimerkiksi vuonna 1885 perustetun Fagernäsin (myöhemmin Niuvanniemen) sairaalan ensimmäistä potilasta, 34-vuotiasta miestä oli pidetty parin vuoden ajan saunassa kaulastaan rautakahlein seinään kiinnitettynä. Kahleet olivat tänä aikana ehtineet syöpyä hänen kaulaansa. Syynä moiseen kohteluun ei kuitenkaan ollut perheen tai muun lähiyhteisön tahallinen julmuus vaan potilaan vaikea paranoia, jonka hallintaan ei kotiväellä ollut muuta keinoa kuin tehdä sairastunut vaarattomaksi. (Kaija Vuorio, Niuva. Niuvanniemen sairaala 1885-1952. Niuvanniemen sairaala, 2010, 39)

Kesäkuussa 1887, juuri ennen kunnallisten vaivaistalojen rakennusbuumia, kirjoitettiin Ilmarinen -lehdessä, kuinka maaseudulla vain varakkaimmilla oli varaa maksaa sairastuneen perheenjäsenensä hoitokustannukset ”houruinhuoneessa”. Muilla eli suurella enemmistöllä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkuvasti vahtia sairasmielistä omassa perhepiirissään. Jos sairas alkoi käydä levottomaksi ja mahdollisesti vaaralliseksi ympäristölleen, ”täytyy onneton joko kahlehtia seinään tahi salvata umpeen sulettuun huoneeseen sekä muihin sellaisiin varokeinoihin ryhtyä hänen paikallaan pidättämiseksi”. (Ilmarinen 25.6.1887) Kansan keskuudessa saattoi olla yleinen se ajatustapa, että ”mielen vikaan” tulleen ihmisen tapana oli raivota, eikä asialle ollut juuri muuta tehtävissä kuin eristää hänet lukitsemalla koppiin tai laittamalla hänelle kahleet jalkoihin tai käsiin.

Tässä yksi Lääkintöhallituksen asettaman Mielisairashoitokomitean raportissa vuonna 1908 esitelty, kotonaan ”hoidettu” sairas: 

Kustaa P. Ikä 60 vuotta. Naimaton. Torppari. Elätteellä sisarensa luona. Ei ole työkykyinen. Kaatuvatautinen. Säännöllisesti epäsiisti, levoton ja meluava. On pidetty seinään kytkettynä 35 vuotta, minkä johdosta molemmat jalat ovat pahasti koukkuun kasvaneet. Potilas makaa alituisesti siivottomana ja suurimmassa määrin tylsistyneenä olkivuoteella, johon ulostukset valuvat ja josta ne joutuvat alla olevaan astiaan. Vasta kun oli tullut täysin kykenemättömäksi liikkumaan, vapautettiin potilas kahleista. (Mielisairashoito-komitean mietintö 1908, 40)

Jos mielisairaalassa potilas helposti laitostui ja joutui toisinaan kaltoinkohtelun tai rajujen hoitomenetelmien kohteeksi, merkitsi laitoshoito kuitenkin usein suurta parannusta perinteiseen ”houruinhoitoon”. Tässä siteeraus pohjalaispitäjästä julkaistusta sanomalehtiuutisesta; 

Pitäjän vaivaishoidon elätettävänä on eräs Kalle-niminen, [venäläisviranomaisten asettaman] asevelvollisuuden pelosta mielenvikaan tullut henkilö, joka on annettu hoidettavaksi talonisännälle. Hänen luonaan on Kalle jo neljän vuoden ajan saanut kärsiä mitä inhottavinta rääkkäystä. Mielipuoli on vasemmasta jalastaan kahleilla sidottu mainitun talon saunan seinään. Sen mukaan, mitä tiedetään, ei Kalle neljän vuoden kuluessa ole ollut ainoatakaan kertaa irti. […] Vilua on Kalle talvisin saanut kärsiä, jopa siihen määrään, että onnettoman jalat toissa talvena paleltuivat. Kun saunan kiuvasta lämmitettiin, oli mielipuoli tukehtumaisillaan savuun. […] Viime talvena vietiin pahnatkin mielipuolen alta elukoille hengen pidikkeeksi. Lääkäriä ei tietysti ole mielipuolen luona käytetty. Kummallisinta on se, ettei kunnan vaivaishoito ole paremmin ottanut selvää hoitilaansa tilasta. Tokkohan nyt parannus seuraa? (Pohjalainen 67/19.8.1892)

Tokkohan tosiaan. Jos Kalle saatiin sairaalaan, niin hän on luultavasti säilyttänyt ainakin henkensä, jos ei mielenterveyttään. Kysymys, johon ei enää voi saada luotettavaa vastausta on, kuinka paljon Suomessa on ollut Kallen tapaisia, epäinhimillisiin oloihin eristettyjä mielisairaita? Tähän voin vastata vain epätyydyttävän epämääräisesti: paljon. Sen verran runsaasti on säilynyt aikalaiskuvauksia, viranomaisselvityksiä ja lehtiuutisia mielisairaiden kaltoinkohtelusta, että Kallen kohtaloa ei voi pitää anomaliana, poikkeuksena muuten humaaniin kohteluun.  

 Entä kuinka usein Kallen tavoin kohdellut sairaat joutuivat vakavaan jollei lopulliseen henkiseen pimeyteen eristyksissä ollessaan? Varmaa on, että jos potilas vietti sairaalassa Aili I:n tavoin kymmeniä vuosia, hänestä tuli vääjäämättä henkisiltä kyvyiltään entistä vajavaisempi laitoskansalainen. Toki, hän on hyvinkin saattanut sopeutua sairaalaelämään ja toimia siellä hyvinkin järkevästi, erilaisia töitä tai muita askareita tehden ja ollen aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden potilaiden ja henkilökunnan kanssa. Laitos ei siis varmaankaan sinänsä auttamatta vienyt henkiseen pimeyteen, mutta ihmisen menettäessä autonomian oman elämänsä suhteen on hänen kykynsä toimia itsenäisesti usein joko vähitellen heikentynyt tai kokonaan kadonnut. Lisäksi on päivänselvää, että vakava mielisairaus on itsessään voinut johtaa henkiseen pimeyteen, huolimatta eristämisestä.

Hoidon antaminen potilaan omalla kotipaikkakunnalla oli kannatettavaa, mutta kuntien köyhyys ja nuukuus johtivat siihen ikävään tilanteeseen, että hoito ajautui pelkkään sairaiden säilöntään. Vaivaistalojen ”mielisairasosastot” olivat käytännössä useimmiten ahtaita alkeellisia koppeja tai sellejä mielisairaiden säilömistä varten. Vaikeiden potilaiden koppien ikkunoihin asennettiin kalterit, ja joissakin vaivaistaloissa heitä pidettiin rautakahleissa ainakin siihen asti, kunnes vaivaishoidon neuvojan ja kuvernöörin huomautusten jälkeen niistä luovuttiin. Lääkärin vierailu vaivaistalossa kerran kuussa, jos silloinkaan, ei voinut olla alkuunkaan riittävä edes alkeellisen potilasturvan kannalta. Hoidokit olivat lisäksi epäpätevän henkilökunnan mielivallan alla. 

On myös muistettava, että mielisairaaksi julistaminen ja laitoshoitoon joutuminen koettiin kansan keskuudessa häpeällisiksi ja leimaaviksi. Varsinkin maaseudulla monet liittivät laitoshoidon vaivaistalojen eli kunnalliskotien mielisairasosastoihin eli ”hullujen koppeihin”, joita kunnat velvoitettiin perustamaan vuoden 1889 mielisairaslain myötä. 

1900-luvun alun Mielisairashoito-komitean mietinnössä on varsin häkellyttäviä kuvauksia mielisairaiden olosta niillä maaseutupaikkakunnilla, joissa lääkintöhallituksen lähettämät tutkijalääkärit vuosina 1906–1907 keräsivät tietoja alueen sairaista. Erään tutkijalääkärin raportissa todetaan yhdestä ”sydänmaan vaivaistalosta”: 

Johtajalla ei näyttänyt olevan minkäänlaista käsitystä mielenvikaisten hoidosta ja suositti hän minulle muun muassa köysiin sitomista oivallisena rauhoittamiskeinona. Koppisairaat olivat perin siistimättömiä; toinen oli tuhrinut itsensä ja seinät useita tunteja aikaisemmin ja siihen kuntoon ne jätettiin lähdettyänikin. Kopissa ei ollut vuodevaatteita, vaan makasivat sairaat paljaalla lattialla. Pitäjällä kerrottiin miltei yleiseen vaivastalossa mielisairaita lyötävän. (Mielisairashoito-komitean mietintö 1908, 39)

1880-luvun puolivälissä oli Suomen kaupungeissa ja maalaiskunnissa vain kymmenkunta vaivaistaloa. Vuonna 1920, jolloin ne muuttivat nimensä kunnalliskodeiksi, niitä oli peräti 252. Niissä oli tuolloin yli 21 000 aikuisikäistä hoidokkia. Vaivaistalot ja myöhemmät kunnalliskodit säilyivät osana psykiatrista hoitojärjestelmää ja Laitos-Suomea aina 1970-luvulle saakka. 

 

Eristys, tylsistyminen ja hitaamman elämän arvo

Palaan lopuksi menneisyydestä tähän päivään ja koronaan. Lehtijutuista päätellen on eristyksissä oleminen alkanut kiristää suomalaisten hermoja. Samanlaisina toistuvat päivät kotosalla ovat tehneet monen elämästä monotoonisen ja ”koronauupumus” on vallannut mielen, Tämä on ymmärrettävää: bonobosimpanssitkin haluavat elämäänsä vaihtelua. 

Eristyksessä eläminen ja oleminen on toki valitettavaa monille meistä, erityisesti asiakkaansa menettäneille pienyrittäjille, läheisistään fyysisessä erossa oleville ikäihmisille ja jo valmiiksi yksinäisille. Siltikin: nykyisenä suhteellisen vaurauden, yksilönvapauden, kommunikaatioteknologian ja hyvän terveyden aikakautena ihmisten väliaikainen eristäytyminen koteihinsa tuskin merkitsee suurta uhkaa henkiselle terveydelle. Kun on historioitsijana perehtynyt eristämisen synkkään historiaan, ei korona-ajan eristämistä osaa pitää kovin suurena vitsauksena. Ikävystyminen, keittiön ikkunasta ulos toljottaminen ja ulkoilu lähimaastossa voivat olla hyvinkin terveellisiä kokemuksia meille ärsykeaddiktoituneille juoksumattoyhteiskunnan jäsenille. 

Itselleni on palautunut mieleen tähän aikaan hyvin sopiva kansantrubaduuri Juice Leskisen laulu ”Pieni kalmistosarja”, jossa Juice riimittelee, kuinka ”hän meni niin lujaa/ niin lujaa että hän/ lopulta pyyhälsi ohi elämän”. Tätä lujaa menevää, kilpailevaa ja koheltavaa ihmistyyppiä on pidetty arvossa viime vuosikymmenet. Siksi koronan aiheuttaman eristämisen voi nähdä mahdollisuutena uudenlaiseen tietoisuuteen hitaamman elämän arvosta niin luonnolle kuin ihmisluonnolle. Mikseipä saisi toivoa, että syklisen aikakäsityksen mukaisesti ihmiskunta ja varsinkin me vauraiden ”jälkimodernien” yhteiskuntien ihmiset siirtyisimme jatkuvan laajentumisen, kasvun ja kuluttamisen maailmasta takaisin yksinkertaisempaan, hitaampaan ja ihan oikeasti luonnonvaroja vähemmän hävittävään maailmaan. 

Jos tämä globaali eristymisen aika on tuonut meille oivalluksen pienen, lähellä olevan ja vähemmän aikataulutetun elämän merkityksestä, sillä voisi oikeasti olla myönteistä vaikutusta omaan ja luonnon hyvinvointiin. Kuka tietää, nyt kun liikumme pienimuotoisesti ja aistimme ympäristöamme, ehkä arvostuksemme luonnontilaisia metsiä kohtaan kasvaa ja alamme ajatella luontosuhdettamme muunkin kun hyväksikäytön kehyksessä. Samalla voimme ajatella ”hyvää elämää” uudella, vähemmän luontoa kuluttavalla ja itseämme ”stressaavalla” tavalla. Näinä päivinä mieleeni on tullut myös maailman tunnetuin ihanneyhteiskunnan kuvaus, Thomas Moren Utopia (1516), joka on vähien tarpeiden ja tyynen elämän ylistyslaulu. Vaikken itse kaipaa Moren utopialaisten elämän yhdenmukaisuutta ja kansalaisten valvontaa, olen viehättynyt Utopian kuvaamasta luonnonmukaisesta, mielenrauhaa ja arkista ystävällisyyttä arvostavasta elämästä. 

Voi toki olla niinkin, että alan olla siinä seestyneessä iässä, jossa alkaa kaivata vapaaehtoista eristymistä maailman hälinältä ja markkinoiden melulta. Jos tulevalta viikonlopulta odottaa mahdollisuutta syventyä Thomas Mannin Taikavuoreen eikä välitä adrenaliinin eritystä lisäävistä huippukokemuksista, syy siihen voi olla ”biologis-eksistentiaalinen”: elämän jälkipuoliskolla haluaa loputtoman hääräämisen sijasta rauhoittua ja olla aloillaan, siirtyä ulkoisesti toimeliaasta elämästä sisäisesti aktiiviseen elämään. Joka tapauksessa, olet sitten nuori, vanha tai siltä väliltä, korona-ajan eristymisen yksi arvokas opetus on tämä: hitaampi nopeus riittää.   

 

Petteri Pietikäinen on historian tutkija ja Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

 

 

Ja kenet kruunaamme koronakruunulla tänään? 

Ulkona on rauhallista. Ihmisiä ei juuri näy, lintujen liverrys kuuluu voimakkaana. Kevät tuoksuu elämältä. Minun on hyvä olla. On helppo palata lapsuuteni tunnelmiin. Hiljaista oli silloinkin – 60-luvun Helsingin liikenteen määrä tuntui olleen suunnilleen sama kuin nyt tämän koronaliikenteen. Silloin aurinko paistoi aina, vadelmat olivat makeita ja puput säikympiä. Peurat pysyivät metsissä eivätkä linnut kuolleet muoviin. Mutta samaan aikaan ihmiset olivat saaneet päähänsä lähteä kuuhun. Kaistapäitä he olivat olleet ennenkin: se kumma himo mennä kaikkialle ja vallata joka nurkka hinnalla millä hyvänsä. 

 

Lapsuuteni maailmassa puhalsivat kummat tuulet. Vaikka elämä oli oikeasti rankempaa kuin nyt, se tuntui jotenkin helpommalta. Yksiselitteisemmältä. Tietämättömyys pelasti silloin tältä nykyiseltä, planetaariselta huolelta. Mitä sitä osasi pelätä, kun kukaan ei tiennyt mistään mitään. Meitä lapsukaisia varoiteltiin vain namusedistä. Kodin sisäisestä alkoholismista ja väkivallasta ei puhuttu mitään. Koulukiusaamisesta vaiettiin. Se joka vasikoi, sai turpaan. Sairaitten ja esteisten perään tuijotettiin, heitä säälittiin ja kartettiin. Lehdet kertoivat Kekkosesta, Tabe Slioorista, Tahko Pihkalasta, Leo Kinnusesta, Kekkosesta, kapitalismista, kommunismista ja Kekkosesta. Hämmästyminen oli aitoa, jos joku näki metsää puilta. Joka toista sanottiin hulluksi ja joka toista kylähulluksi. Vanhukset horisivat omiaan, lapsia ei kuunneltu ja aikuiset mulkoilivat toisiaan kaikentietävästi ja näyttivät kademielensä avoimesti. 

 

Riemu oli rajaton, jos joskus sai suklaajäätelön. 

Kruunaammeko hoitajat, lääkärit hallituksen, presidentin? Vai kunnon kansalaiset jotka pysyvät kiltisti kotona kun käsketään 

tai koska ymmärtävät parhaansa? 

 

Luotto tulevaan ja selviytymiseen oli silti kova. Ei paljoa mieltä painanut, vaikka silloiset kaverit olivatkin todella arvaamattomia. Tuhkarokko, tulirokko ja hinkuyskä kortteerasivat meilläkin viikkoja maksamatta vuokraa. Oli vain pakko majoittaa näitä tappajahyyryläisiä, jotka kulkivat kodista kotiin ottaen hengiltä erityisesti pikkulapsia. Iltarukouksen kohta ”…sijaltain jos en nousisi…” kylmäsi kuitenkin sen verran, että joskus piti nukkua toinen silmä varoiksi auki. 

 

Teini-iässä sairastetut sikotauti (aiheuttaa miehille lapsettomuutta), vihurirokko (aiheuttaa sikiöille sokeutta) ja lähes tukehtumiskuolemaan vienyt kurkkupaise eivät juuri menoa haitanneet; opettaja vain lähetti koulusta terveisiä, että äkkiä sieltä tautivuoteelta pulpetin ääreen, muuten jää opetuksesta jälkeen ja saa ehdot eikä sinusta sitten mitään tule. 

 

Jos noina aikoina mukaan olisi tunkenut yksi korona, sitä ei olisi varmaan edes huomattu. Suuri osa ikääntyneistä menehtyi sydänkohtaukseen jo seitsemissäkymmenissä, tai jos sairaalaan saakka pääsi, niin siellä keuhkokuumeeseen. Se katsottiin luonnolliseksi kuolemaksi ennen kuin alettiin syyttää jostakin esiin popsahtanutta sairaalabakteeria. Tyräleikkaukseen hyvässä uskossa tullut sai helposti sairaalabakteerin ja kuoli keuhkokuumeeseen tuota pikaa. Tilannetta vain päiviteltiin hetki, ei se mikään uutinen ollut, niitähän nyt oli ja sattui. Ehkä Ilta-Sanomissa provokatiivisesti joku joskus jotain, mutta siinä kaikki. Saatan muistaa väärinkin, mutta tältä tuntuu nyt, kun kaikkien alojen asiantuntijoiden mukaan suunnilleen koko väestö kuolee koronaan, eikä siis sydän- ja verisuonitauteihin. Tai diabetekseen. Eikä siihen keuhkokuumeeseenkaan veiviä heitetä, koska pneumokokkia ei ikään kuin ole eikä sairaalabakteeriakaan kai. Tai mistä minä tiedän. 

 

Vai asetammeko kruunun itse luontoäidin vehreille hiuksille? 

 

Ei kai kuolemaa pidä pelätä? Kuolema tulee varmasti, se ei petä eikä unohda ketään. Se ei syrji eikä ylenkatso. Sen sijaan syntymän ihmeen estävät – kas kummaa – ihmiset, vaikka heitä syntyy koko ajan lisää ja lisää ja maailma hukkuu ihmisten ja heidän innovaatioidensa alle. Keksintöjen, joista suurin osa on turhia ja joilla yritetään vain tehdä lisää rahaa ja konsultit jankuttavat leukaperät öljyttyinä jotakin epärelevanttia jatkuvasta kasvusta. Puhuvat, että korona-aika on ”uusi normaali” (järkyttävä lisä konsulttijargoniin), mutta puhuvat myös, että kun päästään takaisin ”entiseen normaaliin”, se tarkoittaa, että päästään takaisin jatkuvaan kasvuun ja maapallon sairastuttamiseen juuri silloin, kun globus on kerrankin saanut pienen hengähdystauon. Että se sinisen pallon kiusanteko ja rääkkääminen jatkuu 

 

kumminkin samaa, ellei kiihtyvää tahtia. Mitään oikeaa”normaalia” ei ole, eihän ihmisiäkään enää saa luokitella normaaleiksi tai epänormaaleiksi. Myös on kummallista, että ihmisistä sanotaan, että he ovat kaikkialla samanlaisia. Kun eivät ole: jokainen on erilainen ja omanlainen. Niin kuin tämä kovin muuntautumishenkinen, kameleonttimainen koronaviruskin, joka yrittää kiivaasti vaihtaa roolejaan ja kasvattaa sivupersoonagalleriaansa. Skitso mikä skitso. 

 

Kuoleman sijaan pitäisi pelätä ihmisten pakottamista teknologian uhreiksi. Kohta ei elo onnistu yhteiskunnan jäseneltä ilman ihonalaisia siruja ja kaiken maailman lasereita ja luotaimia, ja ainakin matka Marsiin on varattava mielellään pian vaikkei sitä rahaakaan ole eikä lipunmyynti ole tietääkseni alkanut. Koska muutoin putoaa kelkasta, paljon pahemmin kuin minä koulutöistä kurkkupaiseen aikana. Vanhusten lonkkamurtumat aiheutuvat liian kovista digiloikkatreeneistä eikä kuntoutusta järjestetä. Kuluerä, ”kääntykööt sukulaistensa puoleen”. 

 

Ja kohta joutsenten vatsat ovat taas täynnä muovia. On palattu siihen normaaliin. Vaikka luonto kuinka koettaa näyttää, että hän oli täällä ensin, sydämetön konsulttijuntta tekee maailmasta plutokratian, vannoo entistäkin pontevammin teknologian nimiin ja alkaa valmistaa robottisarvikuonoja. 

 

Vai asetammeko kruunun itse luontoäidin vehreille hiuksille? Luonnon, joka valtaistuimellaan hengittää nyt paremmin kuin aikoihin. 

 

Helsingissä 7.5. 2020 

 

 

Leena Sainio on helsinkiläinen runoilija, kirjoittaja ja musiikkipedagogi. Luonto, ympäristö ja yhteiskunnan toimivuus/toimimattomuus ovat polttoainetta Sainion teksteille. Hän kertoo vakavista asioista usein mustan huumorin keinoin ja tarjoilee elämän karumpaa puolta myös altera egonaan, kabareehahmo Laina Sieniönä. Sainio on julkaissut esikoirunokokoelmansa keväällä 2019 (Pesä), ja alkusyksyllä 2020 ilmestyy eksistentiaalisiakin runoja sisältävä kirja lapsille.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

 

6.5.2020

 

”Nyt seurasi pitkä odotus. Minut oli vallannut uudenlainen irrallisuus joka ei ollut lainkaan eristyneisyyttä, vaan sitä että sai olla ulkopuolella, eikä ollut huono omatunto missään. En tiedä miten se kävi, mutta kaikki muuttui yksinkertaiseksi ja minä annoin itselleni luvan olla pelkästään iloinen.” 

(Tove Jansson teoksessa: Haru, eräs saari)

 

Tämä lainaus tuli vastaan Facebook -muistoissani. Tasan vuosi sitten olin lukenut Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kirjasta kuvausta heidän yksinkertaisesta ja eristäytyneestä elämästään saarellaan, ja nostanut sieltä tämän lainauksen. Elämä saarella kuulosti ihanalta – kauniilta, vapaalta ja rauhalliselta, ja samalla todella erilaiselta kuin oma arki.

 

Nyt, vuotta myöhemmin tuo lainauksen kuvaama irrallisuus, ulkopuolisuus kuulostaakin yllättäen tutulta. Irrallisuus, yksinkertaisuus ja – outoa kyllä – jokin erikoinen vapaus värittää tätä aikaa, josta kaikki turha (ja myös moni tarpeellinen) on omalla kohdallani karsittu pois. Päivissä on oma toistuva rytminsä, pienet suuret ilonsa, työ ja lepo, kahvihetket ja kävelyt hiljaisessa kaupungissa. Monista tapaamisista ja menoista tyhjentynyt kalenteri on tuonut tilaa arjen pienille asioille ja samalla oman itsen kanssa olemiselle, ajatusten ja tunteiden vaeltelulle. 

 

Korona-aika on minulle ollut vahvasti myös sisäänpäin kääntymistä. Muistoja elämän eri vaiheista nousee mieleen, edesmennyt isäkin tuli uneen pitkästä aikaa. Tämän vaeltelun myötä näytän päätyvän erityisen usein lapsuuden (sisäisiin) maisemiin. Kuljen vuosikymmeniä sitten myydyissä taloissa ja istun mehulla aikoja sitten kuolleen isoäidin seurassa. Tavoitan joitain kaikuja itsestäni ja elämästä kauan sitten. Hetkittäin nykyhetki ja -elämä tuntuvat vierailta.

 

Yhtäältä kyse on varmasti siitä, että näille sisäisille maisemille on nyt tilaa ja aikaa. Tätä menetelmäähän uskonnotkin ovat hyödyntäneet esimerkiksi luostareissa ja paastoaikoina. Ulkoisten puitteiden yksinkertaistaminen tekee tilaa sisäiselle maailmalle, ja mahdollistaa asioita, joita moni nykyihminen kiireisessä arjessaan kipeästi kaipaa. Oman elämän, itsen, arvojen ja merkityksellisyyden pohdintaa. Kenties sisäisiin maailmoihin ajautumisessa on kyse myös jonkinlaisesta eskapismista, joka vapauttaa pohtimasta huolestuttavaa ja outoa tilannetta. 

 

Korona-ajan arki myös muistuttaa paljon lapsuutta, jolloin virikkeitä oli vähän, tekemistä piti löytää omasta luovuudesta ja iloa pienistä ja yksinkertaisista asioista. Elämä oli muiden armoilla olemista hyvässä ja pahassa. Ehkä alitajunta etsii olemisen tapoja sieltä, missä samanlaisuutta tämän hetken tilanteeseen löytyy. Kenties olenkin korona-arjessa kellahtanut tietyllä tavalla lapsenomaiseen rooliin, jossa – koska en voi vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu – luotan että Sanna Marin ja muut aikuiset hoitavat asiat parhain päin. Noudatan siis ohjeita, huolehdin läheisistäni ja keskityn pärjäämään arjessani, ja muuten jättäydyn vaeltelemaan omissa maisemissani.

 

Tämän tietynlaisen lapsenomaisuuden voi toisaalta nähdä myös realistisena elämänfilosofiana tai sen osana elämässä ja maailmassa, jota ei voi hallita eikä ymmärtää. Ei elämää koskaan voi hallita tai ymmärtää. En tiedä huomisesta koronan aikana, mutta en siitä tiedä muulloinkaan. En voi tietää milloin tai miksi itse tai läheiseni sairastuu tai kuolee, tai milloin tapahtuu jotain ihanaa. En tiedä, miksi maailmankaikkeus tai ihminen on olemassa, miksi on kärsimystä tai miksi minulle elämässä on tullut hyvä osa ja jollekulle toiselle ei. Suuri osa elämästä on ymmärryksen ja vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa, ja tämän hyväksyminen tuo omanlaistaan rauhaa. 

En tarkoita, että olisin jotenkin valaistunut tai tyynesti ottaisin vastaan elämän iskut ja huolet. Enemmän on kyse juuri tämän erikoisen tilanteen esiin nostamasta kokemuksesta, tunteesta tai mielentilasta, joka on ikään kuin odottanut valmiudessa. Ehkä tuota mielentilaa olen kaipaillut myös vuosi sitten Janssonin ja Pietilän kirjaa lukiessani. 

 

Vaikka kriisi aiheuttaa valtavasti kärsimystä ja pahaa, josta tietysti kannan huolta, on toivottavasti sallittua ajatella, että siitä voi samaan aikaan seurata myös hyviä asioita. Saan lohtua ajatuksesta, että suuren kriisin myötä ihmiskunta voisi löytää askelia kestävämpään tapaan elää suhteessa itseemme, toisiimme ja maailmaan. Ja tästä erikoisesta irrallisuuden ja vapauden tunteesta annan itselleni luvan olla myös iloinen.

 

Henrietta Grönlund on kaupunkiteologian professori Helsingin yliopistossa. 

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

 


10.2 Kipuilen varhaisessa aamussa tämä kipuinen perusolo on kuin paita joka istuu ihossani kiinni. Sanoikohan mummi tätä oloa kolotukseksi? Luen lehdestä Kiinassa olevasta virustaudista, käännän sivua ja putsaan silmälaseja, jotka ovat kokeneet kovia armahaiseni syykyttelyssä. Leikkauksesta on pian kolme kuukautta. Olen varma päätöksistä, en halua tietää ennustettani en halua lisää leikkauksia. Toiveita, (aika säälittävän pieniä ) alkaa nousta ajatuksissa, hauraita pieniä valoja tässä loputtomassa marraskuussa.

12.2 Näen unia enkeleistä, kuolleista läheisistä, juttelin pitkään kummini kanssa istuimme vierekkäin heräämiseeni asti.

17.2 Tänään luen lehden  huolellisesti ja huolehtimatta, tekemäni vanhojen tanssikampaus oli kestänyt hyvin. Sisälläni särkee kuin sirpaleita.

10.3 Pienen pojan hoitopäivä, juttelemme kahvin ääressä ikääntymisestämme, päivittäin lisääntyvästä tosiasiasta kuin ystävästä joka yllättäen tuli tutuksi vieraaksi.

13.3 Luen uudelleen ja uudelleen Elina Salmisen runoa ”Pelissa ei ole niinkään oleellista,mitä pelkään tai miksi pelkään,vaan kuka huolehtii silloin,kun pelkään.”

En halua pelätä vaikka kuulunkin miehen kanssa riskiryhmään,toki ymmärrän huolen enkä väheksy lainkaan. Oikeastaan  olen huolissani vain miehestä. En itsestäni. Olen ollut niin monta kertaa jo kuoleman lähellä etten pelkää ollenkaan, kuoleman pelko voi kyllä lamauttaa ja ahdistaa , se aiheuttaa nyt valtavasti tunteita ympärillä.

Toivottavasti ei syyllisyyttä.

14.3 Haimme kotiin tullessa maitoa ja vaippoja lapsenlapselle. Kaupassa oli enemmän myyjiä kuin asiakkaita.

17.3 Luen vanhoja kirjoja Eckhardt Tolle sanoo”Murheen tärkein syy ei ole koskaan tilanne itsessään vaan sitä koskevat ajatuksemme.”

Välimatka metrossa on yli metrin.

19.3 Muistutan itseäni

Ei tarvitse jaksaa

Eikä olla

Tehdä

Huolehtia liikaa

Olkaa turvassa lapseni

Olkoon kaikki hyvä päivissänne

Tästä ajasta,jota elämme tulee pitkä, joku sanoi puoli vuotta.

Mietin puolta vuotta taaksepäin.Se tuntuu nopealta ja pitkältä samaan aikaan. Ehkä lisäajalla puoli vuotta onkin lahja?

21.3 Halaan, meillä ei ole suositeltua turvaväliä tässä keskenämme. Annan itselleni luvan olla haikea. Ehkä vähän enemmän.

Voi miten urhea on pieni koululainen. Ajattelen, että onneksi ehdimme käydä katsomassa kaksi elokuvaa ennen tämän ajan alkua.

28.3 Ei talon saunaa koronan takia. Iso hitto.

30.3 Isän syntymäpäivä. Onneksi isää ei ole enää. Tämä kaikki olisi liikaa.

31.3 Tänään  en ymmärrä tätä hallituksen arvostelua räksytystä.

Heillä on eturivin vastuunkantajina valtava vastuu. Mietin olisiko miehistä ollut tähän- nainen on rohkea tekee ja sovittelee. Kuuntelee.

2.4 Palaan arjessa kokoajan uudelleen tuttuihin kodin puuhiin

Unohdan mitä aloitin

Aloitan uudelleen ja äkkiä liian monta aloitusta

Kiukkuinen pieni ihminen asuu levollisen mamman sisällä

Välillä paremmin voisi mennä

Hengitämme

Kumpikin on yksinkertaisesti

Väsynyt

13.4 Äiti sanoi puhelimessa eilen että tämä kaikki on rankempaa kuin entinen rankka.

14.4 Nyt ottaa yllättävän lujille.

17.4 Niin monta kirjoitusta jo nyt ettei tule paluuta entiseen arkeen, entiseen normaaliin, että se hieman pelottaa muiden puolesta jos olen rehellinen. Itselläni ei ole ollut enää mitään normaalia.

23.4 Kirjasto on edelleen kiinni. Tämä on ollut kummallisen pitkä kamala kaunis kuukausi.

29.4 Tapaamme ystäväni kanssa

Se tuntui hyvältä, nähdä oikeasti

Mutta oudolta ettei voinut halata hyvästellessä

2.5 Herätä ja ajatella olevansa jossain muualla.

6.5 Alan olla samanlainen kuin muutkin vanhentuneet naiset. Kuljen kuin salaa asioilla,pujahdan poluille ja menen piiloon huolissaan olevilta minulle harmistuneilta lapsiltani jotka rakastavat minua liikaa.

Mies etsii päivää, kulkee ajatuksissa haluaa olla lähellä.

Päivärutiinit puuduttavat.

Ota yhteyttä pidä huolta itsestäsi toisistamme.

Korona pirulaisen takia

Kokoajan kotona

Loppuun asti

 

 

Maria Hyle on 57-vuotias työkyvyttömyyseläkeläinen, kuuden lapsen äiti, 30-vuotta toiminut lastentarhanopettajana, pääkaupunkilainen.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT