25.3.2020

 

Allani on aamu ja joogamatto, takana kahden päivän mindfulnessohjaajakoulutus ja vierellä korostustussitorni. Mitä on olla tietoinen tai läsnä, kun maailma on seisahtunut ja päivät käyvät spiraalilla – mitä korostaa, kun vuodenajat vaihtuvat minkään muuttumatta, kaiken muuttuessa? Kadut eivät kaipaa punaista tai vihreää, suojatie ylitetään katsomatta; ainoa minne katsotaan, on näyttö, jolla eri kokoonpanot palaveeraavat kunnes netit ja yhteydet kaatuvat. 

Kääntyilen ja hengitän päivää matollani, johon on painettu sanat ”Turn the page”. Mitä on sivun kääntäminen, kun jännitys seuraavasta onkin enemmän pelkoa kuin innostusta, minkälaista on tiedostaa, että jokainen hengenveto on uusi, ensimmäinen ja viimeinen laatuaan, että olen oikeastaan elänyt elämäni tähän asti hengittämättä? 

Kutsun sisäisen lapseni kylään ja pitelen häntä, kun kukaan muu ei voi, kenenkään muun ei kuulukaan. Kerron, että kaikki järjestyy lopulta, kuten aina. Kuiskaan hänen korvaansa, ettei ole väliä, mikä hänestä tulee isona, kunhan hän ottaa matkan varrella itsestään selvää, eikä pidä mitään itsestäänselvänä. 

Lähden ensimmäistä kertaa viikkoon ulos muusta syystä kuin kaupassa asioimisen vuoksi. Matkalla jätän taloyhtiöni ilmoitustaululle lapun, jossa tarjoan apuani sitä mahdollisesti tarvitseville naapureille. 

Kävelen autioituneen kaupungin keskustan halki Lapinlahden sairaalalle työhuoneelleni. Hyvä lukioaikainen ystäväni, joka työskentelee nykyään Yle:lle on pyytänyt minua Radio Suomen lähetykseen puhumaan juurikin luovan kirjoittamisen ja päiväkirjan kirjoittamisen merkityksestä. 

Huonekasvit työhuoneeni ikkunalaudalla roikkuvat surullisina, odottavat minun pitävän niistä huolta pitkän tauon jälkeen. Sairaalan käytävät, jotka normaaleissa olosuhteissa kuhisisivat ihmisistä, ovat nekin tyhjillään.

On ihana nähdä ystävää pitkästä aikaa, vaikka tuntuukin täysin luonnottomalta, ettei toista saa kohdatessa halata. Silti pelkät ystävän kasvot muistuttavat siitä, ettei ystävyys ripustaudu fyysiseen läsnäoloon, vaan se yhdistää meitä jollain syvemmällä ja käsin koskettamattomalla tasolla. 

Käymme nopeasti läpi haastattelun kulun, ja saamme luvan venyttää nauhoitustamme yhden koronapäiväkirjaani kirjoittamani runon verran. 

Lähden saattamaan ystävääni hänen kotiaan kohti, jonne kävelemme yhdessä Hietalahden rantaa pitkin. Näyttää siltä, että kaupungin katujen kulkijat ovat kaikki siirtyneet lenkkipoluille ja luontoon. Edes raivostunut tuuli ei ole pitänyt ihmisiä sisällä. Eräässä puistossa kaveriporukka seisoo pussikaljoilla, jokainen lähes kymmenen metrin etäisyydellä toisistaan – niin kaukana, että heidän täytyy hoitaa keskustelunsa lähes huutaen. 

Poikkeusolo muuttuu hiljalleen normioloksi, ja eniten pelkään sitä, että unohdamme, kun tämä loppuu. Että kadotamme tietoisuuden siitä, mitä on olla todella läsnä, tuijottaa kaislikkoon kunnes korret ja itse on yhtä, että kalenteriemme vuotaessa taas yli äyräidensä unohdamme, mitä on kaivata kosketusta, silmiinkatsomista. 

Kävelen takaisin sairaalalle ihastellen aurinkoista iltaa ja päätäni pidellen – tuntuu siltä kuin tuuli saattaisi lennättää pipon ohella myös minut ilmoihinsa. Mutta edelleen tunnen maan jalkojeni alla ja tuulen iholla, kuulen ihmisten äänet ympärillä. 

Kotiin päästyäni oveeni koputetaan ja tapaan ensimmäistä kertaa naapurin vanhemman hollantilaisherran, joka asuu yksin Suomessa ilman tietokonetta tai ymmärrystä suomenkielisistä uutisista taikka tiedotteista. Lupaan auttaa häntä missä ikinä hän apua tarvitseekaan. ”You have made my heart happy”, hän sanoo ja asettaa kämmenen sydämelleen. 

 

(Suorassa lähetyksessä yskä kurkussa luettu runo:)

 

Äkkiä maailma on altavedetty kokolattiamatto

Äkkiä minulla ei ole käsiä, ei käteltävää, 

ei ole sormia ei niiden varsia eikä päitä

Äkkiä ei ole ilmansuuntaa, johon yskäistä, 

ei pelotonta pintaa 

 

Äkkiä minulla on tämä rasittava pilipaliarki, tuhatpalainen peli, 

vilkkuva ja piippaava mikroteknokosmos,

tämä raastava epätietoisuus, vittumainen säätö

ja palelevat varpaat

 

Mutta seuraa paljastus: 

ei siellä koskaan ollutkaan mitään mattoa

me vain kuvittelimme 

että maailmasta ei milloinkaan loppuisi happi, duuni tai vessapaperi, 

ei valuutta, etuoikeus, couscous

kuvittelimme nousuhumalaisen norsulauman ja 

kanaalissa karkeloivan delfiinin 

naurattamaan kauemmas hädästä 

kohti toista, itseä, sitä itseä 

ja ymmärrystä, että

äkkiä minulla on tämä hetki

joka on kaikki 

mitä koskaan on ollut

ja joka milloinkaan 

tulee merkitsemään mitään

 

Äkkiä voin saada jokaisen päivän, johon koskaan olen herännyt, 

voin saada auringossa lepäävät autiokadut ja suojatien yli heitetyt hymyt

voin saada kaikki syleillyt sylit, kaiken sen tuulen, 

joka tamppaa mielikuvitusmattoamme maailman halki 

 

En voi saada kaikkea, 

paitsi tämän hetken  

ja sitä seuraavan 

kaiken

 

Jenni Hurmerinta on helsinkiläinen sanataide- ja kirjallisuusterapiaohjaaja, kustannustoimittaja, vapaa kirjoittaja, esiintyvä runoilija ja sanataiteellinen jokapaikanhöylä yrityksessään Sanattu.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

Nykäisen ovenkahvasta. Ovi hautaustoimistoon tuntuu painavalta. Sisällä on kuoleman hiljaista. Kotvaan ei näy tai kuulu ketään. Huoneessa on iso kirjoituspöytä ja työtuoli. Sivupöydällä on teline, jossa on esitteitä. Niissä kerrotaan käytännön toimista, joihin tulee ryhtyä, kun hoitaa vainajan asioita kuoleman jälkeen. Selailen lehtisiä. Isosta huoneesta avautuu toinen tila, jossa on esillä arkkumalleja.  Ne näyttävät kooltaan kätkytkuoleman kokeneen vauvan arkuilta. Oivallan, että mallit ovat pienoismalleja. Niitä on parisenkymmentä. Mallien vieressä on hintalaput. Hintahaitari venyy monesta tuhannesta eurosta halvimpaan, joka maksaa kolmesataa euroa. Ketään ei saavu toimistotilaan. Kuulen etäistä puhetta ehkä puhelimeen. Raotan halvimman arkkumallin kantta. Siellä on valkeat, jäykät paperilakanat. Sivelen kansien pintoja. Hiotut ja lakatut puupinnat ovat oksattomia. Puun syiden kuviot koristavat joidenkin kansien pintaa.

 

– Miten voin auttaa? Takahuoneesta saapuva nainen kysyy. Hänen kätensä ovat ristissä vyötäröllä. Näen hänen seesteisestä olemuksestaan, että hän valmistautuu ottamaan osaa minua kohdanneeseen menetykseen ja suruun. 

– Ei kukaan ole kuollut, lipsahtaa suustani.

– Tai tehän sen tiedätte, että koko ajan joku kuolee, meidänkin solut taukoamatta”, alan selittää ja sivelen kämmenselkieni dyyneinä poimuilevaa ikäihmisen ihoa. Nainen nyökkää edelleen hämmentyneen odottava ilme kasvoillaan.

– Onko teillä kasvoliinoja? Siis liinoja, joilla vainajan kasvot arkussa peitetään? Pääsen asiaani ja hipaisen poskeani, jossa on vanhenemisen hautaruostetta.

– Niitä kysytään todella harvoin. Tarvitsetteko sellaista?

– Olen kiinnostunut kasvoliinan perinteestä. Onko niitä erilaisia ja miten niitä käytetään?

Nainen poistuu takahuoneeseen ja tuo kaksi liinaa. Toinen vaikuttaa halvalta versiolta. Se on liukasta vitivalkoista keinokuitua, jonka reunat on leikattu rispaantumattomiksi sik-sak saksilla. Toinen on himmeä, luunvalkoinen pellavasekoitteinen liina. Sen reunat on siististi huoliteltu. Hypistelen liinaa. Ihotuntuma on miellyttävä. Murrettu väri näyttää lämpimältä ja lempeältä.

Kyselen liinan käytöstä. Nainen selittää, että toisinaan vainajan kasvot peitetään liinalla, jos niissä on väkivallan merkkejä kuten mustelmia tai ruhjeita. Kun omaiset jättävät viimeiset jäähyväiset arkussa makaavalle läheiselleen, he saavat päättää, nostavatko liinan pois. Katsovatko viimeisen kerran kasvoista kasvoihin. Toisinaan se vaatii paljon rohkeutta.

Jatkamme keskustelua liinoista, niiden valmistamisesta ja hinnoista. Yllätyksekseni nainen ei tiedä liinojen hintaa. Ilmeisesti arkku, sen verhous, arkkuvaatteet ja mahdollinen liina kuuluvat arkun hintaan. Koska kasvoliinan hinta ei selviä, nainen kehottaa soittamaan Punkalaitumelle, jossa Suomen ruumisarkut valmistetaan. Punkalaidun kuulostaa kotoiselta. Se on kotikuntani Huittisten naapuripitäjä. Kiitän tiedoista ja astun kadulle.

Ajatukseni pysyvät kasvoliinassa. Ne liukuvat omaelämäkerralliseen elokuvaan Elämää kuoleman jälkeen, jossa nuori opiskelija Klaus Härö läpikäy olosuhteita ja tunnelmia äitinsä kuoleman jälkeen. Tapahtumien keskipisteessä on isä, leski, jonka kautta kerrotaan elämästä ja kuolemasta. Mies on keinoton kohtaamaan vaimonsa kuolemaa. Hän on ärtynyt, torjuva, erakoituva. Kun ei voida puhua läheisen kuolemasta, keskeiseksi nousevat kiihkeät mielipiteet voileipäkakuista ja pikkuleivistä. Vain poika Klaus pystyy katsomaan äitiä arkussa. Sen jälkeen suntio peittää vainajan kasvot valkealla liinalla ennen kuin arkun kansi ruuvataan kiinni.

 

Poikkeamiseni hautaustoimistoon oli suunnittelematon. Olin pistäytynyt sovitusti kahvilaan ja tavannut teologin. Keskustelimme kuolemasta. Kasvoliina nousi keskustelun keskiöön. Istuimme lähes tyhjässä kahvilassa. Maapallon joka kolkkaa vaaniva kuoleman uhka, virusvihollinen, tuntui tyhjentäneen monta pöytää. Kaksi päivää myöhemmin pandemian uhka ja rajoitukset jysähtivät Suomessa ihmisten arkeen: kirkot, kirjastot, museot, galleriat ja elokuvateatterit suljettiin.  Tapaamisoikeutta rajoitettiin. Maailman kielillä hoettiin: pysy kotona! Kotoa poistumiseen tuli olla välttämätön ja järjellinen perustelu.

 

Olin sinnikäs kasvoliinan suhteen. Soitin Punkalaitumelle. Arkkutehtaalla on yli yhdeksänkymmenen vuoden perinteet. Arkkuja valmistaa jo neljäs sukupolvi. Viljo ja Liisa Mettänen tulivat Punkalaitumelle 1928 Urjalasta lainahevosella. Viljo oli valmistunut mieskotiteollisuuskoulusta puusepäksi. Pariskunnalla oli Punkalaitumelle saapuessa mukanaan vain kana ja sika. Viljo oli tarmokas ja perusti oman verstaan. Mies mieltyi ruumisarkkujen rakentamiseen. Niitä tarvitaan aina. Kysymykseni kasvoliinasta ei ole arkkuveistämössäkään jokapäiväinen. Asiaa joudutaan selvittelemään. Odotan kaksi päivää ja saan soiton Punkalaitumelta. Pellavainen liina on neliömäinen, 40 x 40 senttimetriä. Päärmätyn kangaspalan hinnaksi tulee kymmenen euroa. Pidän sitä kalliina. Kiitän vaivannäöstä. Ennen karanteeniuhkaa ehdin pujahtaa kangaskauppaan. Ostan kympillä palan pellavaa. Siitä saa kuusi liinaa. Nyt voin antaa luovalle mielelle ja mielikuvitukselleni mahdollisuuden.

Koko maapallo kohisee koronaviruksesta ja kasvomaskeista. Vain viikkoa ennen koronahyökkäystä Eurooppaan hypistelin Vietnamissa kaiken tavaran markkinoilla kauniin kukallisia kasvomaskeja. Niitä oli pinossa sadoittain. Aasiassa ne ovat jokapäiväisessä käytössä aina epidemioista piittaamatta liikennesaasteen takia. Naiset miljoonien mopojen päällä verhoavat itsensä kiireestä kantapäähän auringolta.

Virus ei tunne valtakuntien rajoja tai kielimuureja. Se ylittää röyhkeästi rajat ilman passia, viisumia tai oleskelulupaa. Sen viesti on yksiselitteisen pelottava. Virus kuuluttaa kuoleman vaarasta. Italia ja Espanja ovat ensimmäisinä Euroopassa varpaillaan, hädässä ja aseettomia vihollisen edessä. Epidemia leviää hallitsemattomasti kuin Australian maastopalot. Alkaa kansainvälinen maskisota! Maat haalivat kasvosuojaimia terveydenhuoltohenkilökunnalle kaikkialta. Kiina on tuotannon keskus. Suomi avaa huoltovarmuusvarastonsa, jota sodan jälkeen ei ole tarvittu. Osa maskeista on ajan saatossa hapertunut käyttökelvottomiksi. Nuhtelevat sormet nousevat varsinkin opposition taholta. USA:n presidentin työhuoneen kauneus saa tyylirikon, jos maski eksyy presidentin kasvoille. Hän kieltäytyy ehdottomasti kasvosuojaimen käytöstä. Pöyristyn, kun globaalin hädän keskellä USA:n presidentti vaikeroi julkisesti, että hänellä on tylsää! Hän ei jaksaisi katsoa enää baseballin uusintoja.

Valtiot taistelevat markkinoilla omien kasvomaskien saamiseksi. USA vetää käteiskaupalla välistä ja ostaa Berliiniin Kiinasta tilatut maskit. Ranskassa armeijan aseistetut sotilaat vahtivat miljoonien maskien kuljetuksia. Koronasodan rinnalla riehuvat kiihtyvällä vauhdilla hengityskone- ja suojain sota. Pakolaisleirillä Kreikan saaristossa on yksi tartunta. Léroksen saarelle hankitaan kymmeniä ompelukoneita. Näppärät naiset surraavat koneilla kotikutoisia suusuojia tuhansien suojien päivävauhdilla. Laatukriteereistä ei pakolaisleirioloissa puhu kukaan. Kasvosuojuksesta on tullut konkreettinen sairastumisen torjumisen ja pahimmillaan kuoleman välttämisen vahva symboli.

Elävät suojautuvat kuolemalta teoin ja asentein. Britannian pääministerin mielestä vain heikot sairastuvat, kunnes hän itse joutuu koronaviruksen uhrina teho-osastolle lisähapen tarpeessa. Kotiuduttuaan hän kiittää julkisesti terveydenhuollon henkilökuntaa. Hän myöntää, että he pelastivat hänet elämälle. Ennen sanottiin, että Siperia opettaa, nyt korona kurittaa ja koulii. Globaali myötätunto ja kannustus sairastuneita hoitaville tahoille puhkeaa kukoistukseen: taputetaan parvekkeilla, järjestetään kansoja yhdistäviä karanteenikonsertteja. Kuolemanpelko on normaalia, mutta on inhimillistä olla ajattelematta sitä taukoamatta. Musiikin lohduttava voima on kiistämätön.

Lääkärikuntamme vanhin yli kahdeksankymmentävuotias arkkiatri esiintyy nöyrästi, kun hän pohtii tilannetta: ”Vähättelin, olin väärässä.” Hän palaa lehtihaastattelussa puheeseen, jonka hän pitää viisi  kertaa vuodessa tuoreille lääkäreille. Viestin ydin on aina sama: ”Parantajan tehtävänä on tavoitella hyvää, välttää pahaa ja auttaa jokaista, joka apua tarvitsee. Siinä on kaikki”, Risto Pelkonen kiteyttää.

Istun kotisohvalla pellavakangas sylissä. Mieleni on merkillisen tyyni. Aistit turtuvat uutisten numerotulvalle. Italiassa ja Espanjassa kuolee lähes tuhat ihmistä vuorokaudessa. Tiedotusvälineet pudottelevat käsittämättömiä numeroita: puhutaan tartunnan saaneista, vuorokaudessa kuolleista ja kohta luvut ovat miljoonia, satoja miljoonia ja miljardeja, kun siirrytään puhumaan taloudellisista tukipaketeista. Ruumisarkkuja kuljetetaan Italiassa armeijan avulla, Yhdysvalloissa turvaudutaan joukkohautoihin.

Askaroin oman arkkuni kasvoliinan kanssa samalla kun kansainvälinen elävien kasvosuojussota yltyy hallitsemattomaksi. Suomen varmuusvarasto ei olekaan kattava. Miljoonia maksaneet maskitilaukset menevät riittämättömän laadun takia pieleen. Varmuusvaraston johtaja nimetään syntipukiksi. Hän eroaa. Nyt tiedetään, että kasvosuojia tarvitaan kuukaudessa toista miljoonaa.  Hoitokodissa kuolee monta vanhusta viruksen ja suojaamattomuuden takia. Maskien tarve sairaaloiden ulkopuolelle leviää kuin musteen roiske imupaperilla. Maskisodan kaikkia rintamia ei vielä tunnisteta: tarvitaanko kohta kasvomaskit tavallisille eläville, jotka poistuvat ruokakauppaan tai apteekkiin? Ahdistus, pelko ja uhka tiivistyvät ja kohdentuvat suusuojiin. On jotain käsinkosketeltavaa, josta kiistellä kiivaasti, kun epidemian kulku ja kesto kylvävät jatkuvaa epätietoisuutta. 

Silmäilen kirjontalankojeni varastoa: mustaa, punaista, violettia, sinistä, keltaista, vihreää. Siinä ovat surun, kuoleman ja katoavaisuuden musta, ilon, tulen ja rakkauden punainen hehku, toivon ja kasvun vihreä. Värit kuljettavat ajatukset elämäni tunnelmiin ja tunnemuistoihin. Valitsen lankoja kirjoakseni kasvoliinaani elämän virran. Kirjon vaistonvaraisesti polveilevia värijuovia, jotka risteävät, aaltoilevat ja sivuavat toisiaan kuin tapahtumien, valintojen ja tekojen herättämät tunteet elämän aikana. 

Kun neula pistelee mustia pistoja, ajattelen, että en pelkää kuolemaa. Kuolemista pelkään: kärsimystä, kipua, eksistentiaalista hajoamista, tukehtumisen tunnetta. Se lienee pahinta koronataudissakin. Niitä tuntemuksia voi viisas ja osaava lääketiede helpottaa. Punaisen langan äärellä nousevat muistot elämän aikaisista rakkauksista, äitiydestä, isoäitiydestä, ystävyydestä ja intohimoista, luovuuden kontrolloimattomasta heittäytymisen riemusta. Vihreä lanka kuljettaa kevääseen, kasvuun ja uudistumisen mahdollisuuteen. Toivon vihreää väriä tarvitaan juuri tässä karanteenielämässä, maapallon kurimuksessa. Annan neulani pistellä vihreää monta aaltoa elämän virtaani. Keltainen juova tuo virtaan auringon paisteen, valoisat hetket, onnistumiset ja oivallukset elämän varrella. Väri nostaa mieleen kävelylenkin ensimmäiset leskenlehdet ja rentukat, jotka kohta täyttävät ojan pientareet. Pisto kerrallaan virta tihenee ja värijuovien polveileva liike kankaalla tekee sen vuolaaksi, värit antavat vauhtia ja rytmiä. Virta rientää aaltoilevana kasvoliinan keskellä laidasta laitaan. 

Kuuloni TV:n äärellä terävöityy, neula pysähtyy, kangas vaipuu polvilleni. Televisiosta kuulen koronauutistulvan sijaan, kun the Voice of Finland kilpailussa taivaallisen upealla äänellä kilpailija laulaa Violeta Parran Elämälle kiitos. Tuijotan laulajaa sumein silmin. Muistan, että jo vuosikymmeniä sitten sanoin, että tämä laulu on syytä laulaa hautajaisissani.

Pyyhkäisen poskien kosteuden. Nostan kankaan, tartun neulaan. Pujotan punaisen langan neulan silmään ja kirjon kankaalle elämän virran viereen elämälle kiitos. Arkkuni kasvoliina on valmis. Taittelen kankaan. Siinä on kaikki. Elämäni kiitollisuuden vuolas virta on muisto, jonka haluan ottaa aikanaan mukaani: arkkuun, uurnaan, maaksi jälleen.

 

Suosittelen, että lukija kuuntelee You Tubesta Liisa Tavin esittämän Elämälle kiitos

 

Kaija Saarelma ( s.1949) on perusterveydenhuollossa toiminut yleislääketieteen erikoislääkäri ja kotisaattohoidon kehittäjä. – Olen puolestapuhuja osaavalle saattohoidolle kaikkialle, missä kuollaan. Ihmisen on voitava luottaa ammattitaitoiseen apuun, kun hän toivottavasti läheisten saattamana päästää irti elämästään väistämättömän kuoleman edessä.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

 

Toivon, että sinä ja isä kuolette. Että tapan teidät. Ja sitten te olette kuolleita. Lapseni sanat pysäyttävät kesken aamupalan. Ja toivon, että mummu kuolee ja että kaikki vanhukset kuolee.

Heti aamusta arjen erilaisuus lyö kasvoillemme. Ei vain minun, vaan lapsieni, jotka ovat vaihtaneet aamutoimensa hiljaiseen kuljeskeluun ja puolikkaisiin ajatuksiin. Kun vihdoin olemme jo aamupalavaiheessa, on jokaiselle selvää, että elämme poikkeusaikaa. Jos arkemme olisi tavallista, olisi vanhimmat lapseni koulussa. Nyt he haahuilevat kotona alusvaatteissaan ja pureskelevat lyijykyniään kotipöytien ääressä. Pikkuiseni olisivat aamupäivän kainalossani ja puhuisimme rakkaudesta ja linnuista tai seuraisimme ikkunasta kotipihamme oravaa. Sitten minä keskittyisin hetkeksi pyykkihommiin ennen lounasta ja iltapäiväksi pikkuiseni menisivät kerhoon. Nyt kaikki on peruttu. Normaali arki ja elämä. Kalenterista on rastitettu kaikki keväältä kahta hammaslääkärikäyntiä lukuun ottamatta ja herätyskello on ollut yli kuukauden off-asennossa. Mieheni, lastemme isä, käy sentään kodin ulkopuolella töissä. Se saa meidät erottamaan arkipäivät viikonlopuista. Iltaisin hän kertoilee meille tarinoita hiljentyneestä kaupungista, tyhjentyneistä parkkipaikoista ja kaupan muuttuneista käytännöistä. Me muut elämme hehtaarin kokoista elämäämme kotimme ja pihamme rajojen sisäpuolella. Vain harvoin me kävelemme lähimetsiin tai pyöräilemme veden äärelle. Meidän turvamme ja arkemme on kotikalliossa, sen sammaleisessa pinnassa. Lintujen kevätkonsertti on meidän viihdyttäjämme ja pihassamme palaa lähes päivittäin elävä tuli.

Jokaisella lapsista on oikeus tuoda esille myös tuskastumisensa, vihansa ja raivonsa tästä kaikesta. En säikähdä lasteni vihaa, sillä tiedän heidän elävän tunteet kokonaisina ohi silloin, kun ne purkautuvat.  Tänään on uhmaikäisen vuoro purkaa kaikki puolikkaanakin vaivaamaan jääneet pelot, joita tämä aika on hänen pieneen mieleensä piirtänyt.  Minä katson häntä lempeimmällä katseellani ja otan lähelleni. Ja niin hän pian kertoo kaikesta siitä, miten aikuisten kuoltua lapset saisivat tavata toisiaan ja kerhot jatkuisivat. Että aikuisten takia ja kaikkien vanhojen takia hän ei pääse kerhoon, eikä tapaamaan isovanhempiaan eikä kavereitaan. Jos kaikki kuolisivat, hän olisi silloin vapaa menemään, eikä olisi sääntöjä eikä kukaan voisi määrätä häntä. 

Olemme keskustelleet kotona paljon koronasta. Ensin kerroimme vain vähän tietoa ja miten se vaikuttaa elämäämme. Lupasimme, että olemme turvassa ja pysymme lähellä toisiamme. Isommat ovat halunneet kuulla enemmän. He osaavat jo esittää kysymyksiä. Heillä on aikajännettä ajatella viikkojen tai kuukausien päähän. Lapselle, jolla on pienet keltaiset kumisaappaat väärissä jaloissa, on viikko pitkä ja hahmottamaton asia. Kuukaudet tai vuodet ovat ikuisuuksien päässä. Monena aamuna olen saanut vastata kysymykseen, että onko koronaa vielä vai onko se loppunut. Viha ja kiukku ovat vaihtuneet jo suukkoihin ja yhteisiin vitseihin. On tärkeää luoda vihan jälkeen turva, toivo ja lohtu. 

Toisinaan tunnen samankaltaisen vihan ja toivottomuuden myös itsessäni. Että tekisi mieli löytää joku syyllinen, kenelle saisi huutaa ja rähjätä, polkea jalkaa ja kiljua, karjua, ulista, syyttää ja ivata. Mietin, että sota-aikana kansa sai taistelutahtonsa tuosta vihasta. Viha on voimakas tunne. Se antaa voimaa muutokseen. On ihmeellistä, jos ihminen ei tunne vihaa äkillisen muutoksen tullessa. Sodassa on helppo löytää vihalle kohde. Koronasta ei voi vihaansa osoittaa mihinkään, vaan se on opittava purkamaan, ettei se tuhoa, vaan antaa voiman mennä eteenpäin.

Iltaisin pihassamme paistaa lähes aina aurinko, vaikka aamupäivän olen elänyt säntäillessä lasteni, heidän etäkoulujensa ja leikkiensä tukena kuin kärpänen, joka pyrkii pois kahden ikkunan välistä. Silloin me menemme ulos ja löydämme rauhan ja hiljaisuuden, leikin ja luovuuden. Kahden suuren kuusen väliin on ripustettu riippukeinu. Kun siinä makoilee, kuulee lasten kirmauksen, kevätlinnut ja hiljaisuuden. Yhtäkkiä kaikki muutos on kuin utuinen uni ja yllä kohoavien kuusien lävitse pilkottaa sininen taivas. Minä unohdan kaiken, joka tuo epävarmuutta ja vie voimia. Tai on hetkiä, jolloin painan käteni kotikallion sammaleista pintaa vasten ja tunnen sen pehmeyden. Silloin minä hengitän rauhallisemmin kuin aamuisin, minä kuulen ajatukseni ja näen silmieni korkeudella pesivät linnut.

Lapset keräävät sinivuokkoja ja valkovuokkoja ja vähän helmililjojanikin anteliaisuudenpuuskassaan. Me laitamme niitä pieniin maljakoihin ja ruokaillessamme meillä on aikaa sytyttää kynttilöitä, eikä kukaan koskaan puutu pöydästä. Meillä on aikaa valmistaa jokaisen lempiruokia ja suunnittelemme eväsretkiä viikonlopuille. Ja vaikka välillä me kaikki tuskailemme, vihaamme, kaipaamme lohdutusta tai kerromme huonoja vitsejä päivän mittaan, iltaisin meidät ympäröi rakkaus ja armo. Me nukumme ulkoilusta väsyneenä, että jaksaisimme taas ottaa vastaan seuraavan päivän, sellaisena kun se meille piirtyy. Ennen nukahtamista ajattelen itsekseni; Kaikesta huolimatta tässä on hyvä.

 

***

 

Tuomen tuoksua ja muita kesälauluja.

 

Olen sitonut ikkunanpieliin kuminauhan, jonka päälle laitoin kangaspalan. Asumme keskellä metsää, emmekä tarvitse verhoja kuin pari kuukautta keväällä, jolloin ilta-aurinko ryntäilee liian voimakkaasti olohuoneeseemme. Pian auringon rata hieman muuttuu päivän pidetessä ja pihamme haavat saavat lehtensä, eikä verhoa enää tarvitse.
Keväisin valo tuntuu liian kirkkaalta. Aivan kuin olisin vielä jotenkin kiinni pimeässä talvessa. Virkeystasoni ei nouse yhtä aikaa valon lisääntyessä, vaan selkeästi laahaa perässä. Siksi varmaan pidän erityisesti syksystä, kun minulla on silloin kesän aurinkovirta käytössäni. Olen havahtunut siihen, että tänä keväänä minulla on ollut enemmän aikaa pysähtyä pienten asioiden äärelle. Se on lisännyt nautinnon kokemista. Iltapalaleivän päällä maistuu ketunleipä tai kuusenkerkkä. Tuomelle tuoksuu koko maailma ihan kuin lapsuudessa. Äänet ovat harvinaisempia ja niiden merkitys on suurempi. Aamuisin maatessani vuoteessani voin ikkunan ollessa kiinni kuulla kyyhkysparin kujertelut. He ovat tehneet pesän kotikuuseemme. Koivumme latvassa laulaa usein mustarastas meidän ruokaillessa pihapöytämme äärellä. Lasten rauhoittuessa nukkumaan kuuntelen käen kukkuvan pihallamme.
Tämä hidas elämä on tehnyt hyvää. Olen melkein unohtanut koko koronan, sillä kotona minä en ajattele sitä, enkä juuri muualla käykään. Olen vuosien jälkeen innostunut maalaamaan vesiväreillä. Useampana päivänä olen levittänyt nurmikolle vanhan täkin ja alkanut piirtelemään ajatuksiani. Kiire on loppunut. Ruoan voi tehdä sitten vaikka tunnin päästä, kenelläkään ei ole iltaisin aikatauluja ja sitä paitsi nälkää saa helposti siirrettyä hapankorpulla. Etäkoulun tehtävien jälkeen lapset osaavat käyttää pyykkikoneetta ja keittää kahvit. Monta uutta hommaa tuli heille kotityölistaan opettajien ansiosta, ja peliajan toivossa he ovat ahkeroineet väliin pyytämättäkin.
Minä olen istunut välillä iltaa lapsuusystävieni kanssa videopuheluiden äärellä. Välimatkat ovat menettäneet merkityksensä, kun kaikkien kanssa on yhteydessä tietokoneen välityksellä. Tämän kyllä haluan säilyttää jatkossakin, että kokoonnumme porukalla juhlistamaan saavutuksia ja jakamaan ajatuksiamme, sillä ympäri maata ja maailmaa on niin haastavaa löytää yhteisiä viikonloppuja. Minä olen oppinut arvostamaan ihmissuhteitani enemmän nyt. Näin lapseni koulukaverin isän kerran ajavan autolla ohitseni ollessani pyöräilemässä. Tuntui melkein, kuin olisi saanut vieraita, sekunnin kestävän kohtaamisen aikana sydämessäni läikähti.
Kaikki tuntuu voimakkaammalta nyt. Tuoksut, ihmiset, tunteet. Vaikka olen väliin itkenyt lohduttomasti ennen kuin olen ollut valmis ottamaan vastaan lohtua, myös kiitollisuus, rakkaus ja onni ovat väliin läikkyneet yli. On ollut tärkeää osata pysähtyä omien ja toisten tunteiden äärelle. Huomata, miten merkityksellistä kaikki on. Yhtäkkiä tavallinen onkin sitä arvokkainta. Arki.

 

 

 

Laura Koivuneva (40v) on kuvataideterapeutti.
Rakastan tuulta, merta ja sammalta.
Kirjoitan halusta ymmärtää mieltäni, perhettäni ja arkeani.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

Iltapäivällä saapuu pahvilaatikollinen ruokaa Italian ruokatukusta. Samalla saapuu Kamala kaipaus. 

Avaamme paketin. Kauniiden tomaattikastike- ja hillopurnukoiden päällä on tyypilliseen italialaiseen tyyliin pieni lahja: Saila-pastillirasia.

Saila-pastillin puraisu avaa hanan. Se vie minut silmänräpäyksessä Montemonacon ainoaan kahvibaariin. Valkoviini ja sen seurana baarin tiskillä vuoristojuustosiivuja ja focaccian palasia. Lapset pelaavat pöydässä korttia ja juovat paikallista sitruunasoodaa. Alessandro lukee esitettä maanjäristyksen jäljiltä korjatuista kävelyreiteistä. Kaksi kesää sitten maanjäristys huojutti vanhaa kahvilaa niin, että se suljettiin ja viereen rakennettiin uusi puinen baari, jonka terassi antaa samaan suuntaan, ja jonka tuoleilla istuu sama mummo ja samat papparaiset ja kylän ainoat teinit. Baarin vanha myyjä muistaa Alessandron isän. Menen terassille yksin katsomaan näkyä; se on enemmänkin näky kuin maisema. Ylänkö peittyy nopeasti juuri tähän aikaan vihreänsiniseen hämyyn, joka muuttuu taivaanrantaa kohti kukkula kukkulalta ihmeellisemmäksi sineksi, sellaiseksi joita on vain Ilon Wiklandin kuvittaman Ronja Ryövärintytön ja Veljeni Leijonamielen kannessa. Joka kesä mietitään Alessandron kanssa miten vaihettuvan vihersinihämyn voisi maalata.

Pimeä saapuu nopeasti mutta kävelemme vielä ohi sen kuppilan, jossa on montaa kymmentä yrttilikööriä ja vielä Sibilla-museolle, joka on ehkä auki huomenna ja ohi kylän leipomon, josta ostamme huomenna leipää ja suklaapersikoita.

Lapsilla on oudot ja tutut lapsuusmuistot kylään, jossa eivät ole koskaan asuneet, mutta jossa käydään usein ja joka on oudolla tavalla tuttu. Joka kesä viehätytään, oikeastaan lumoudutaan, alueen vanhasta vuoristopyhimysnaisesta, Sibyllasta, jonka kirkko kielsi. Ja aina joku ehdottaa uutta keinoa, miten ehkä voisimme löytää reitin Sibillan luolaan, jonka suuruudesta kertoo ranskalaisen pyhiinvaeltajan Antoine de la Salen kirja 1500-luvulta ja jonka suuaukon italialainen tutkija vanhingossa räjäytti 1900-luvun alussa. Montemonacon kirjastossa säilytetään ikivanhoja dokumentteja, jossa kerrotaan Sibillasta ja reitistä hänen luolaansa, ja jonka takia koko kaupunki joutui kirkonkiroukseen sadoiksi vuosiksi. Nykyään Sibilla on suuri tutkimuksen kohde.

Vuoriston kuuman päivän ilta viilenee äkisti. Tulikärpäset sytyttävät lamppujaan. Majapaikkaan ajaessa pysähdyn nostamaan jättimäisen rupikonnan tiensivuun. Lapsi tarjoaa Saila-pastillin.

 

Sanna Pelliccioni on Helsingin Käpylässä asuva kuvittaja ja lasten- ja nuortenkirjailija, jonka suomalais-italialainen perhe viettää paljon aikaa Grottammaren pikkukaupungissa, joka 8 viikon tiukan karanteenin jälkeen 4.5. siirtyy kakkosvaiheeseen; paikalliset saavat vapauden esimerkiksi kävellä ulkona ja nähdä meren. 

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

Matkalta kotiin

Palasin kotiin kokousmatkalta Sveitsistä ennen puoltayötä 11. maaliskuuta. Seuraavana päivänä työnantajani määräsi kaikki ulkomailta palanneet työntekijät kahdeksi viikoksi etätyöhön. Sitä seuraavana päivänä (perjantai 13. päivä) uutiset ja erikoislähetykset alkoivat yhä tiheämmin rummuttaa eri tavoin sulkeutuvaa maailmaa. Samana päivänä kuoli puolison äiti kaukana kodistamme Vantaalta. Huimasi kuin vähän liian korkealla ja ohuessa ilmanalassa.

Paluulennolla Helsinki-Vantaan lentokentälle olin katsellut puhelimesta Sveitsin valokuvia – ja etenkin yhtä, jonka olin ottanut kokouksen yhteydessä toteutetulla ekskursiolla. Mietin, monikohan arvaisi ilman vihjeitä mitä kuvassa on. En ole hyvä tai ahkera valokuvaaja, mutta tämä kuva tuntuikin ottaneen itsensä ja minä olin lähinnä toiminut sen välikappaleena. Myöhemmin mietin, että tämä saattoi olla selittelyä, ja että olinkin päinvastoin erittäin tietoisesti päättänyt ottaa juuri kyseisen kuvan. Jos näin on, selittely johtunee kuvan jonkinasteisesta hämmentävyydestä ja arkaluontoisuudesta. Kuvaan tiivistyi paljon matkasta, ja nyt siinä tuntuu lisäksi heijastuvan yhä enemmän myös koko tästä pandemiasta ja sen hämmentävästä vaikutuspiiristä, jonka saartamaksi maailma on joutunut. 

Matkan tarkoitus ja ajoitus tuntuvat jälkikäteen ajatellen miltei enteellisiltä. Kyse oli kuolemanrituaalien tutkijoiden eurooppalaisen verkoston kokouksesta. Olemme pieni joukko antropologeja, sosiologeja, historioitsijoita ja uskontotieteilijöitä, joiden kiinnostuksenkohteisiin sisältyy se, millä tavoin kuolemaan suhtautumisen tavat muuttuvat ja millaisiin laajempiin kehityskulkuihin muutokset kytkeytyvät. Tapaamme kerran vuodessa parin-kolmen päivän ajan ja keskustelemme – tällä kertaa esimerkiksi siitä, mitä tapahtuu kuolleille pakolaisille Välimerellä, kuinka vainajan oma tila hautausmailla pienenee tuhkaamisen seurauksena ja millä tavoin kuolemaan liittyvät rituaalit yksilöllistyvät. Lisäksi vierailemme hautaustoimistoissa ja hautausmailla, kappeleissa ja krematorioissa. Kuva on otettu sveitsiläisessä krematoriossa.

Kuolemasuhde muuttuu

Suhde kuolemaan muuttuu kun elämä ja maailma muuttuvat. Kuolemaan kytkeytyvät käsitykset ja käytännöt eivät ehkä muutu yhtä nopeasti kuin monet muut asiat, mutta muuttuvat silti. Muutokset ovat monitahoisia ja kiinnostavia, ja joltain osin miltei ristiriitaisia. Me esimerkiksi todistamme ja edistämme jatkuvasti eri lajien kuolemaa maapallolla ja samalla yritämme pitää ihmisyksilöitä mahdollisimman pitkään hengissä. Yhä useampi ihminen elää entistä vanhemmaksi – krematoriossa tuhkausta odottavat tai tuhkatut vainajat olivat kaikki yli 90-vuotiaita. 

Covid-19 on surmannut ennen muuta kaikkein iäkkäimpiä ihmisiä, ja heitäkin varsinkin palvelutaloissa niin Suomessa kuin muualla. Virusten eristämät vanhukset kuolevat ilman että läheiset pääsevät heidän vierelleen. Vaikka pandemia toki onkin poikkeustila, mietin josko se kuitenkin paljastaa ajassamme laajemminkin kytevän yksinäisyyden. Lisäksi se rakentaa uusia normaaleja. Sosiologi Norbert Elias kirjoittaa kirjassaan Kuolevien yksinäisyys, että se miten ihmiset kuolevat, kertoo paljon siitä, millainen yhteiskunta on. Hän väittää, että kuolemme ja elämme yhä useammin yksin. Tulevaisuudessa läheisen etäkuolemasta (tai läsnäolosta videolähetysten kautta) saattaa tulla yhä tavallisempi ja hyväksyttävämpi asia. 

Kuolema on paitsi yksilöllistyvä (ja yksinäistyvä) myös enenevästi teknologisten uudistusten kohde kuten muutkin elämän prosessit. Sveitsiläinen krematorio oli toteutettu uusimmalla tekniikalla ja siten, että siitä pystyi käytännössä vastaamaan yksi ainut työntekijä. Osin toimittiin itsepalveluperiaatteella, sillä omaiset hakivat tuhkauurnat yksilöityjen digitaalisten koodien suojaamista lokeroista. Kestävä kehitys oli huomioitu päästöjä minimoivilla tehokkailla suodattimilla ja tarkoilla mittareilla, onhan jokaisen vainajan polttamisella oma hiilijalanjälkensä ja vaikutuksensa ilmastoon.

Kuolema mediassa

Pandemia myös paljastaa, millä tavoin kuolemasta julkisesti puhutaan. Matkalta palattuani olen, kuten varmasti moni muukin, seurannut tavallista tarkemmalla silmällä joitain medioita. Otan tähän kaksi esimerkkiä huhtikuulta, toisen Ilta-Lehdestä ja toisen Helsingin Sanomista. Kumpikin osuma sattui vappua edeltävään viikonloppuun.

Iltalehden mukaan osa opettajista vastusti koulujen mahdollista palaamista lähiopetukseen koska pelkäsi viruksen leviämistä. Lauri Nurmi kirjoitti Näkökulma-palstalla, että vastustus ja pelko olivat ymmärrettäviä, sillä ”[k]uolema on lopullinen asia”. Hän kehotti kuitenkin punnitsemaan myös muita tärkeitä kysymyksiä, kuten lasten tarpeita ja oikeuksia. Korona onkin saanut enenevästi kiinnittämään huomiota siihen, millaisen hinnan olemme valmiita maksamaan siitä, että yritämme pitää kuoleman poissa miltei aina kun se vain on mahdollista. 

Yhdenlainen hinta voi olla se, että alamme pelätä kuolemaa ja suojautua siltä myös silloin kun se ei ole kovin todennäköinen. Toinen se, että elämän loppuvaihe voi joskus venyä inhimillisessä mielessä jopa kohtuuttomasti, koska meillä on siihen lääketieteelliset ja teknologiset valmiudet. Samalla läheiset eivät välttämättä pitkän päälle enää jaksa olla vierellä, kun kuolema ei tunnu koskaan saapuvan.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että pandemian yhteydessä kuolema liitetään ennen muuta (yksilön) fyysisen elämän pituuteen. Näin ymmärretyn kuoleman asiantuntijat tulevat lääketieteen piiristä. Kuolema on ”lopullinen asia”, niin lopullinen, että siltä kannattaa parhaan mukaan aina suojautua. Tämä kertoo paitsi jokaisen ihmisyksilön elämän suuresta arvosta myös (lääke)tieteen ylivertaisesta auktoriteetista kuoleman määrittäjänä, sanoittajana ja kuvittajana. Julkinen puhe ei juurikaan piirrä kuvia kuolemanjälkeisyydestä tai tuonpuoleisesta.

Saska Saarikoski ihmettelee Helsingin Sanomien kolumnissaan samana viikonloppuna sitä, kuinka vähän uskonto on lopulta ollut esillä korona-uutisoinnissa. Poikkeuksena hän nostaa esiin paavi Franciscuksen, joka on Vatikaanista käsin pitänyt esillä eksistentiaalisia kysymyksiä elämästä ja kuolemasta. Niiden esillä pitäminen ja käsittely on ollut perinteinen uskontojen tehtävä. Nyt ihmisten suhde perinteisiin uskontoihin on kuitenkin muutoksessa, ja suhde kuolemaan muuttuu paljolti uskonnon, tieteen ja yhteiskunnallisten järjestelyjen keskinäisten suhteiden muutoksen mukana.

Sveitsiläinen krematorio oli katolisenemmistöisen osavaltion ensimmäinen, sillä katoliset ovat perinteisesti suosineet arkkuhautausta. Uskonnottomien osuus väestöstä kasvaa myös Sveitsissä, lisäksi katolisetkin ovat alkaneet suosia polttohautausta – nytkin krematoriossa oli iäkkäitä katolilaisia vainajia odottamassa tuhkaamistaan tai jo uurnissaan. 

Kuva krematoriossa

Krematoriossa katsoimme, kuinka arkku liukui tulikuumaan uuniin ja luukku sulkeutui. Uunin takaosassa oli toinen luukku, jonka kautta tuhkat ja luunkappaleet poistetaan jäähtymään, ja tuossa luukussa pieni pyöreä kurkistusaukko. Kumarruimme vuorotellen katsomaan aukon läpi tulisen pätsin uumeniin. Omalla vuorollani otin äkkiä, kuin salaa, tuosta oudosta näkymästä valokuvan. Kuvan keskellä on oranssina hohkava pyöreä silmä ja sen ympärillä, luukun kiiltävässä teräksessä, kummallisia heijastumia kuvaajasta eli minusta sekä joistakin verkostomme tutkijoista. Olemme kuin häilyvät henget Haadeksen portilla. 

Koetan tulkita kuvaa, mutta saan aikaan lähinnä kysymyksiä. Yritämmekö me, kuolemanrituaalien tutkijat, kurkistaa kuolemaan ja samalla heijastamme itsemme tuon kysymyksen ympärille? Ajattelemmeko katsovamme kuoleman lopullisuuteen vai kenties vain ruumiin hävittämisen moderniin teknologiseen toteutukseen? Ajatteleeko kukaan meistä, että kurkistamme jonkinlaiseen siirtymävaiheeseen, jonka jälkeen olisi vielä vuorossa jotain muuta? Kuinka lopullisen maallistuneita ja tieteellistyneitä me ja meitä ympäröivät enemmän tai vähemmän ”uskonnottomat” olemme ajattelussamme? Ja millaista tuo ajattelu tarkemmin katsoen silloin olisi? Kaikesta tästä tiedämme melko vähän.

Tällaisin miettein minun korona-aikani alkoi maaliskuun puolessavälissä – nyt on huhtikuun loppu enkä vielä tiedä miten ja milloin se päättyy. Kuten monet muutkin, olen etätyön lomassa ensi sijassa miettinyt omaa ja läheisten eristystä ja mahdollista sairautta, erikoistilanteessa järjestettyjä puolison äidin hautajaisia, sitä miten saan parhaiten autettua läheisiä riskiryhmäläisiä. Mietin myös, kauanko kaikki tämä (ja mikä ”kaikki tämä”?) kestää ja millaisia seurauksia tällä meille kaikille on. Johtuen erikoisella tavalla ajoittuneesta matkasta ja sen sisällöstä pohdin lisäksi, mitä tämä ”poikkeusaika” ja -tilanne kertovat ja kiteyttävät laajemmin ottaen kulttuurimme suhtautumisesta kuolemaan sekä miten ne sitä edelleen muuttavat. 

Jossain mielessä voin nähdä kaikki pandemian pysäyttämät ihmiset tuon krematoriossa ottamamme kuvan valossa, heijastumina teräksessä tulisilmän ympärillä. Ehkä siinä kukin tavallamme ihmettelemme, miten käsittää tai hallita kuolema ja sen lopullisuus sekä millä tavalla väistää tai lähestyä sitä

 

 

Terhi Utriainen on uskontotieteen professori Turun yliopistosta

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

I – ITE TEHTY ELÄMÄ

No nyt se pappa on sitten mennyt…

Mitä?

En tuntenut Iskää kunnolla. Oikeastaan en lainkaan. Iskä oli samaan aikaan maailman etäisin ja maailman helpoiten lähestyttävä ihminen. Kun koruttomuuden määritelmä joskus nollataan ja aloitetaan alusta, on se aloitettava Iskästä. Iskän ego loisti aina poissaolollaan. Hän ei ollut kursaileva nöyristelijä, vaikka hänen suustaan saattoi tullakin lause, että ”ei minun takiani olisi tarvinnut…” Kun tuon lauseen sanojat yleensä ovat kuitenkin ihan mielissään, että jotain heidän vuokseen on tehty, niin Iskä ei kokenut niin. Hänelle tuollainen tilanne oli vain hetki, johon ei tarvinnut pysähtyä – riitti, että ikään kuin ilmaisi jollakin tapaa, että tarjottu ele on huomattu – ja siihen ilmaisuun piti nimenomaan valita yleisin lausemaneeri! Sillä poikkeava lause olisi voinut herättää ihan turhaa huomiota. Ylipäätään huomiota. Yhtä hyvin hän olisi voinut tulla tilanteeseen ihan omaan tahtiin, vailla yhdenkään toisen ihmisen huomiota. Hän olisi voinut ottaa kaapista palan ruisleipää, hanasta vettä ja se olisi riittänyt. Iskä eli niin pienellä, kuin se vain oli mahdollista. Hän söi sen verran, että pysyi elossa, herkutteli just sen verran, kuin teki mieli.

Pappaa ei enää ole.

(hiljaisuus, yritystä ymmärtää mitä äiti juuri sanoi – siis siis miten niin ”mennyt” ja eihän hän Iskää ennen ole papaksi sanonut.)

En tajua.

Hän oli näkymätön meille muille. Hän ei tehnyt itseään tykö. Hän teki oman maailmansa Perttelin kodin ympäristöön. Kotitontin alueella ei ollut paikkaa, jossa hänen jälkensä ei näkyisi. Kotitalon, autotallin, puuvajan, verstaan, saunan, lastenlapsille tehdyn leikkimökin, ulkohuussin, ulkovaraston, ei minkään rakennetun kohdassa ei ollut kohtaa, jota hän ei olisi jossain kohdin kunnostanut. Ja nyt siellä on vain hänen hiljaisuutensa. 

Läsnäolonsa hiljaisuutena.

Pappa on nyt poissa.
(hiljaisuus, jossa metelöi vain se, että ei ymmärrä.)

Iskä teki aina töitä.
Ihan aina.

Tai niin minä luulin, ihan viime vuosiin asti. Mutta ei hän oikeastaan tehnytkään töitä vapaa-ajallaan – hän nimittäin kunnosti ja korjasi, rakensi ja piti huolta. Eihän se ole työtä! Hän kunnosti ja korjasi, rakensi ja piti huolta. Ja sitten hän aloitti kaiken uudestaan ja kunnosti, korjasi, rakensi ja piti huolta. Kunnosti, korjasi, rakensi ja piti huolta. 

Hän värkkäili.

Värkkäili koko ajan.

Värkkäili elinympäristönsä. 

Teki itsensä näköistä elämää.

Ja hän oli aina siellä ite tehdyssä elämässään. Hän oli siellä heille, jotka asuttivat sitä hänen maailmaansa, hänen kanssaan. Ja hän piti siitä maailmasta huolta, koska hän piti itsestään huolta. Ja siellä hän oli aina turvana. 

Sen tajusin kunnolla syksyllä 2019, minun ollessani 46-vuotias, kun olin juuri saanut tiedon häädöstä (joo, mielenterveysongelmat ja kärsimätön vuokranantaja – ei hyvä yhdistelmä) ja juuri ehtinyt kertomaan siitä isosiskolle, niin sain kännykkään tekstiviestin. Viesti tuli Iskältä, jolle isosisko oli jo ehtinyt kertoa häätöuutisen. Sain viestin ja siinä luki ”Aina voit tulla kotiin.” Se oli hetki, kun ensimmäisen kerran oikeasti oivalsin millaisen turvan hän (ja tietty Mutsi!) olivat luoneet meille lapsille. Iskä ei ikinä kysellyt mitään, hän hyväksyi minut ja muut lapset aivan ehdoitta. Ja vaikka en ikinä osannut sanoa hänelle mitään, vaikka hän ei osannut sanoa minulle mitään, minulla oli aina turvallinen olo. Hän oli aina paikalla. Hän oli aina kuulemassa ja näkemässä. Ja hän oli aina reagoimassa, omilla hiljaisilla tavoillaan. Ja tuona sateisena syksyn päivänä, ajaessani vesisateessa polkupyörällä Naantalista Helsinkiin, sain tekstiviestin häneltä, jossa sanottiin lyhyesti ”Aina voit tulla kotiin.” 

Aina voin mennä kotiin.

Eikö olekin kamalaa? Että ihminen, joka äsken oli tuossa, että häntä ei enää ole?

(Hiljaisuus, epäuskoista itkua.)

Ethän tee itsellesi mitään? En oikeasti kestä sitä, jos nyt sinullekin tapahtuisi jotain. Se olisi liikaa.

Ei äiti, ei mulla ole hätää.

Ei minulla ole hätää.

Sillä voin aina mennä kotiin. 

 

II – KUOLEMAA EI VOI AJATELLA

Hiukan ennen koronarajoituksia ja siitä aiheutunutta eristystä, koin edellä kuvaillun, elämäni ensimmäisen suuren surun ja ikävän. En ollut koskaan ennen kohdannut kuolemaa ja varmaan siksi kuolema on ollut minulle aina niin abstrakti, puhtaasti teoreettinen kategoria. Olen aina tiennyt, että kuolemaa on, ihan samalla tavalla, kuin tiedän että Mars on olemassa tai että maapallo on pyöreä – on siis tietoa, jota en itse voi todentaa, vaan voin vain uskoa, että asia on totta. 

Kuolema pysyi poissa elämästäni siitäkin huolimatta, että äitini teki töitä vanhainkodissa ja siellä kuolema oli arkipäivää. Kuolemasta ei koskaan puhuttu, mutta tiesin aina, että vanhainkodissa myös kuollaan. Iskän kuollessa äidin ymmärrys kuolemasta oli suuri tuki, sillä hänen suhteensa siihen on niin konkreettinen, niin selkeä ja peloton. Kyllä hänen surunsa on valtavaa, tietenkin, sillä 17-vuotiaasta asti hän oli Iskän kanssa yhdessä, yli 50 vuotta! Mutta silti äidin suhde itse kuolemaan on niin kirkas ja selkeä – ”kaikki me kuolemme joskus.” Äiti sai sen kuulostamaan niin itsestään selvältä, ei nyt sentään siltä, että puhuisi jostain kaupassa käymisestä – ”otanpa maitoa” – vaan nöyryydeltä, sellaiselta koruttomuudelta, joka on mahdollista vain, jos jokin asia on hirvittävän selkeä. 

Kirkas ymmärrys. 

Ja sen hyväksyminen, että on olemassa ihan oikeasti asioita, joihin meillä ihmisillä ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa. Kuolema on ihmisen vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa. Me voimme vaikuttaa olosuhteisiin, joissa kuolemme, jopa ajankohtaan, jolloin kuolemme, mutta itse kuoleman tapahtumaan emme pääse käsiksi. Kaikkea kuolemaa edeltävää voimme hallita tai ainakin vaikuttaa siihen, mutta kun se hauras elämä päättyy ja kuolemasta tulee uusi olosuhde, siirrytään alueelle, jossa ilmiö nimeltään ”ihminen” lakkaa olemasta. 

Tai eihän sitä voi tietää.

Sitä me täällä emme voi tietää. 

Ehkä me jatkamme kuolemassa elämää ihan samoin kuin nytkin – mutta ihan vaan toisessa maailmassa. Joka sekin voi olla identtinen tämän maailman kanssa. Ei voi tietää. 

Minä en ymmärrä kuolemaa yhtään paremmin kuin aikana ennen Iskän kuolemaa. Hänen kuolemansa ei tuonut itse kuolemasta mitään parempaa tai syvällisempää ymmärrystä. Minä en osaa ajatella kuolemaa. Minulla ei yksinkertaisesti ole kieltä siihen. Kun olen kotona, pienessä yksiössäni, jossa Iskän muistolle tehty pienoisalttari ilmaisee Iskän poissaoloa joka hetki, työstyy minussa jokin aavistus. 

Mutta tämäkään aavistus ei ole aavistusta kuolemasta, vaan aavistus Iskän kuolemasta ja siitä miten se vaikuttaa minuun. 

Olen melko varma, että tämä aavistus on aistimus uudesta asennosta, järjestyksestä, johon minun sisäinen kokemusmaailmani on järjestymässä. Olen varma, että Iskän kuolema on kuin siemen, joka kasvaa minussa ja se työstyy minussa jonkinlaiseksi. Enkä osaa lainkaan sanoittaa sitä, en osaa ymmärtää mitä se minussa tekee. Kuitenkin yhdistän tämän aistimuksen isäni kuolemaan. On mahdollista, että tämän aavistuksen sanoittaminen ei ikinä tule edes onnistumaan, vaan se vähitellen asettuu omille sijoilleen ja sieltä se vaikuttaa minuun sitten jotenkin. Koska kyllä se vaikuttaa minuun. Tiedän, että olen muuttumassa, että uusi järjestys kehkeytyy. Ja se kehkeytyy ilman, että minä itse pystyn siihen vaikuttamaan. Varmaan saisin vaimennettua sitä, varmaan saisin sen pois jokahetkisestä havainnosta, mutta se korkeintaan hidastaisi uuden asettumista.  

Mutta kun yritän jotenkin suoraan käsitteellistää tuota tuntemusta, että mitä se on, mikä se on, mitä se kertoo, niin huomaan heti, ettei mikään sana edes lähde kurottumaan sinne suuntaan. Arvaukseni menevät ohi. Ne menevät suuntaan, jossa ei sanotun jälkeen olekaan mitään. Oliko siellä edes mitään? Vaikka yrittäisin kuinka saada jonkun sanan tai lauseen kulkemaan sinne suuntaan, niin mikään ei sinne suuntaudu. Mikään ajattelemani asia ei tule kutsutuksi sinne suuntaan. 

Olen koko ajan ohi.

 

III – EN VOI MENNÄ RAJAN TAA – yksinäisyyttä koronan aikaan

Etäännyn teistä kaikista. 

Yksinäisyys piirtää rajat toisiin, pieniin paikallisiin toiseuksiin, paljon selvemmiksi. Yksinäisyys korostaa toisenvälisyyksiä, rajoja väleillämme. Toiset ihmiset ovat seinän takana, naapuritalon ihmisiin on etäisyyttä yhden nurmikon verran, lisää toisia on nurmikon takaa kasvavan metsän takana. Nämä etäisyydet hahmottuvat konkreettisina asioina, etäisyys on kuin materiaalia, joka ei ole vain matka sentteinä, metreinä, numeroina, vaan etäisyys on konkreettinen, aistittavissa oleva asia. 

 

Tässä minä istun.

Tuolissani tässä pienessä yksiössä. 

Välillä tämä yksiö kutistuu.

Huomioni kiitää kauas avaruuteen,

näen kauas ja vielä kauemmas.

Näen rajan, 

jonka taakse ei katse ylety.

Ja näen rajan tällä puolen asioiden erot,

rajalinjat,

karkeasti,

mutta juuri siksi.

 

Miksi tämä tuo mieleen kuoleman? Koska raja elämän ja kuoleman välillä ei ole yhtä selkeä, kuin raja minun ja muiden ihmisten välillä. Tai raja minkä tahansa kahden eri toiseuden välillä – tässä yhteydessä ajattelen, että toiseus on ihan mikä tahansa asia ja ilmiö, jonka voi havaita, ajatella tai kuvitella jonakin ja jonkinlaisena. Maailma, jota asutamme, koostuu ainesosista, jotka myös kytkeytyvät toisiinsa, niin niillä on jokin jakamaton, josta käsin ilmiö ilmenee. Selitän tätä siksi, että ajatukseni/aavistukseni rajasta elämän ja kuoleman välillä tulee tajuttavaksi sellaisena, kuin minä sen ihan kohta yritän kirjoittaa esille. 

Tai oikeammin ajatukseni/aavistukseni siitä, että elämän ja kuoleman välillä ei ole olemassa mitään rajaa.

Sitähän tässä yritän saada esille.

Ihan just tässä ja nyt. 

 

Ja sitten palaan taas tähän tuoliin.

Ja aavistuksen lähemmäs.

Niin lähelle,

että yhtäkkiä tuolini on valtava.

Kaikki ympärillä on valtavaa.

Tuolin kankaaseen ommeltu yksittäinen ommel on kuin kumpare metsässä,

jonka juurella menen makuulle

ja tungen kasvoni multaan.

Se kaikki on läpitunkematonta jotain toista,

jotain sitä mikä on lähimpänä sitä mihin/minne yritän ajatella itseni.

Teennäistähän se on,

keksiä joku raja minun ja muiden väliin.

Kyllähän se jossain on,

mutta en tiedä onko se juuri siinä mihin sen osaan ajatella. 

Minussa on pitkään vaikuttanut, hitaasti kehkeytyvä hiljainen aavistus. Hiljainen ja pieni aistimus, joka hiljalleen on kutsunut ajatuksia ja sanoja luokseen, se on signaloinut joidenkin asioiden äärellä, kuin samaistumisen, samuuden tai samankaltaisuuden merkiksi. Nämä lukemattomat aavistukset ovat kirjoittuneet minuun lisäten ymmärrystäni tästä aavistuksesta. 

Kauhean pitkä prosessi.

Miten monta tällaista pitkää aavistusta meissä onkaan koko ajan olemassa.

Ja miten monta ajatusta meissä työstyykään koko ajan.

Ja tuntuu jotenkin kauniilta se ajatus, 

että kaikki ajatukset eivät edes ehdi työstyä valmiiksi ennen omaa kuolemaa! 

Kuolemme aina keskellä jotain,

kesken jotain.

 

Tämä aavistukseni siitä, että elämän ja kuoleman välillä ei ole olemassa rajaa, on lähtöisin lapsuuden kokemuksesta: jäin 11-vuotiaana 20 metrisen hiekkarekan yliajamaksi. Se ajoi yli keskiruumiistani, lantion ja alaselän kohdalta. Minä pyörin parikymmentä metriä sinne tänne, kunnes pysähdyin makaamaan asfaltille, aivan sen kuusiaidan viereen, (paska)ojan reunalle. Olin koko ajan tajuissani. Mutta olin myös jossain aivan muualla. Minä siirryin itseni ulkopuolelle, joka varmaan psykologisena ilmiönä taisi olla vain dissosiaatio – ei sen ihmeellisempää. 

Mutta mitä minä kävin läpi silloin, mitä se itkevää pikkupoikaa katseleva minä koki siinä muutaman metrin itseni yläpuolella? 

Ensiksi: en kokenut kipua. 

En kokenut kipua, vaikka se maantien pinnasta pystyyn yrittävä poika itki sanoen, että ”sattuu, sattuu.” Se poika ei päässyt ylös, koska jalat eivät totelleet, ne vain raahautuivat perässä. Käskyt jalkoihin eivät menneet perille. 

Toiseksi: yläpuolella oleva minä ei ollut tietoinen onnettomuudesta.

Tämä yläpuolellani oleva minä vain todisti tapahtuvaa. Sillä ei ollut mitään mielipidettä mihinkään, se ei kokenut mitään, se ei ajatellut mitään. Se vain kuunteli ja katseli. Oikeastaan se ei ollut niin aktiivinen, että se olisi tietoisesti katsellut tai kuunnellut, pikemminkin se vain antoi itsensä kuulla ja nähdä, se ei estänyt itse katsomasta, ei kuulemasta. Tämä itsen yläpuolella oleva minä koki pehmeyttä – ja tätäkään se ei ajatellut itse, vaan minä tulkitsen hänen kokemustaan. Se pikkupoika ei todellakaan ajatellut siinä tilanteessa, että ”kas, tässähän on jotain jännää nyt läsnä, oiskohan tässä ihan joku kuoleman tsäänssi läsnä? Vitsiwau.” Kyseinen kokemus oli hauras, kuin sellainen kokemus, jonka juuri ja juuri kokee, mutta ei ole ihan varma, että kokiko sen oikeasti vai luuliko vaan kokeneensa. Kokemus oli niin kevyt, kuin olisi mahdollista ikään kuin tuulenhenkäyksen keveydellä siirtyä muualle. Kulkea pois. Siirtyä pois. Jonnekin muualle. Ihan tuosta vaan. Kevyesti. Niin kevyesti, että sana ”keveys” tuntuu liioittelulta. Pikemminkin kyse oli aavistuksesta jostain, mikä ei ole oikeasti läsnä, mutta jonka kuitenkin hauraasti havaitsin. Kuoleman aavistus? En tehnyt kuolemaa, vammani olivat vakavat, mutta eivät kuolemanvakavat. Mutta joku osa siinä pikkupojassa tajusi, että siinä oli kuoleman mahdollisuus läsnä. Ainakin se pikkupoika tajusi, että siinä kokemuksessa oli jotain erityistä, sillä se kokemus ei ehkä muuten olisi tullut havaituksi ja muistetuksi, ja nyt, näin pitkän ajan jälkeen, sanoitetuksi.  Ihan kuin se pikkupoika olisi voinut vain astua muualle. Ihan vain astua pois siitä paikalle saapuneen, itkevän ja pienen poikansa puolesta pelkäävän äidin luota, pois siitä voivottelevien ihmisten luota. Ja se olisi ollut astumista ihan johonkin sinne, mistä kukaan ei mitään tiedä. 

Ehkä kuolema on ihan koko ajan läsnä.

Ehkä minä elän kuolemassa koko ajan.

Eikä siksi ole olemassa mitään rajaa,

jota ylittää tai joka erottaisi elämän kuolemasta.

Koska minä olen jo kuolemassa,

niin kuin olen maailmassa. 

 

 

Jalmari Nummiluikki on tällä hetkellä mielenterveyttään aktiivisesti kuntouttava teatteriohjaaja-esitystaiteilija-pyöräilijä. Jalmari yrittää palata hiljalleen taiteen pariin, mutta ei voi tietää, minne pyöräily hänet vielä vie.”

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

Moni kuolemaan liittyvä ajatus on kliseistynyt. Yksi tällainen klisee on hokema, jonka mukaan kuolema olisi tabu, josta nyky-yhteiskunnassa ei ole mahdollista puhua ääneen. Näin on ehkä joskus ollut, ja tietenkin kuolemasta keskusteleminen on työlästä – kuolevaisuuden kohtaaminen lienee ihmiselämän vaikeimpia tehtäviä – mutta kuolemaa käsitellään kyllä, paremmalla tai heikommalla menestyksellä, jatkuvasti esimerkiksi erilaisten kulttuurituotteiden muodossa: niin kauno- kuin tietokirjallisuudessakin, elokuvissa ja muussa taiteessa, nykyään kai myös (minulle jokseenkin tuntemattomissa) digitaalisissa peleissä. Saattohoidon ja eutanasian kaltaisista polttavista eettis-yhteiskunnallisista teemoista keskustellaan säännöllisesti, onneksi Suomessa useimmiten varsin asiantuntevasti ja monipuolisesti.

Toinen, tuoreempi klisee on käsitys, jonka mukaan koronavirusepidemia-aika kaikkine huolineen ja rajoitustoimineen olisi tuonut kuoleman jotenkin lähemmäs arkipäiväämme. Näin on varmasti käynyt niille, jotka ovat sairastuneet covid-19-infektion vaikeaan muotoon ja joutuneet tehohoitoon, sekä niille, joiden läheiset ovat saaneet taudin hengenvaarallisen muodon. Monet muut, mukaan lukien me etätyötä tekevät etuoikeutetut, ovat kenties jopa pienemmässä kuolemanvaarassa kuin normaalimaailmassa olisivat, koska elämänpiirin rajoittuessa kotitoimistoon ja ulkoilupoluille erilaiset riskitkin pienenevät – joskaan esimerkiksi alkoholin ja muiden päihteiden väärinkäytön tai perheväkivallan aiheuttamia tuhoja ei pidä väheksyä.

Toisaalta kuka tahansa saattaa kyllä sairastua vaaralliseen koronavirusinfektioon ja jopa kuolla siihen, vaikka kuoleman riski lisääntyykin voimakkaasti korkean iän ja perussairauksien myötä. Tätä kirjoitettaessa huhtikuun lopulla 2020 Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on Suomessa arvioinut koronavirusinfektiokuolleisuuden olevan noin 0,2 prosenttia; eri maiden viranomaisten ja asiantuntijoiden arviot vaihtelevat jonkin verran. Jotkut, monetkin, tähän inhottavaan virukseen todellakin kuolevat, mutta lieneekö kuolema korona-ajan myötä sittenkään meistä useimpia ”lähempänä” tai aiempaa konkreettisemmin hahmotettavissa? Kuolevaisuuden tinkimätön ja rehellinen ajatteleminen on meille vaikeaa, vallitsipa kriisiaika tai ei.

Kuoleman filosofiaa

Kuolemanfilosofisessa keskustelussa on usein korostunut jyrkkä ero ”kolmannen persoonan” ja ”ensimmäisen persoonan” näkökulmien välillä. Voimme yhtäältä käsitellä kuolemaa objektiivisena tapahtumana maailmassa: ihmisiä, kuten muitakin eläviä olentoja, kuolee koko ajan, aivan niin kuin maailmassa esiintyy muitakin biologisin ja yleisemmin luonnontieteellisin termein kuvattavia ja selitettäviä prosesseja. Kuoleman objektiivinen tarkastelu ei ole välttämättä biolääketieteellistä vaan voi saada myös esimerkiksi sosiaalitieteellisiä ja historiallisia muotoja, kun selitetään vaikkapa historian murrosvaiheiden vaikutuksia ihmisten ja kansojen elämään. ”Kuolemalla on aina syynsä”, muistuttaa akateemikko Eino Jutikkalan väestöhistoriallisen klassikkoteoksen otsikko 1980-luvulta.

Ensimmäisen persoonan subjektiivisesta näkökulmasta minun kuolemani on kuitenkin erityisasemassa. Se ei ole tapahtuma maailmassa eikä mikään ulkopuolelta neutraalisti kuvattavissa oleva tosiseikka tai prosessi. Se on pikemminkin horisontti tai näkökulma, joka määrittää koko elämääni. Tämäntapaista ajatusta kehitteli tunnetusti sittemmin kansallissosialismiin langennut Martin Heidegger varhaisen pääteoksensa Oleminen ja aika (Sein und Zeit, 1927, suom. Reijo Kupiainen, 2000) analyysissä inhimillisen ”täälläolon” (Dasein) ajallisesta olemassaolosta ”kuolemaa-kohti-olemisena” (Sein-zum-Tode). Johonkin samantapaiseen viittaa hyvin erilaisista filosofisista lähtökohdista Ludwig Wittgenstein teoksessaan Tractatus logico-philosophicus (1921, suom. Heikki Nyman, 1974) todetessaan, ettei kuolemaa koeta ja että se on ”maailmanloppu” yksittäisen maailmassa esiintyvän tapahtuman sijasta.

Kun astelemme korona-ajan aavekaupungissa peläten jokaista vastaantulijaa ja välttäen vähäisimpiäkin ihmiskontakteja, pakenemme omaa kuolevaisuuttamme, vaikka samalla kuljemme vääjäämättä kuolemaamme kohti. Niin korona-aikaan kuin muulloinkin oma kuolemamme on meille jotakin aivan muuta kuin muiden kuolema. Kun toinen, vaikkapa meille läheinenkin, kuolee, hänen kuolemansa on tapahtuma maailmassa jossakin sellaisessa mielessä, jossa oma kuolemamme ei koskaan voi olla ”pelkkä” tapahtuma vaan asettaa kaikki meille mahdolliset tapahtumat puitteisiinsa.

Toki läheistemme kohtalo vaikuttaa aina ratkaisevasti siihen, millaiseksi oma elämämme muotoutuu. Silti perustavin ero asettunee – ainakin Heideggerin, Wittgensteinin ja heidän monien seuraajiensa ja tulkitsijoidensa näkökulmasta – oman kuolemamme ja kaikkien muiden ihmisten kuolemien välille, olivatpa he läheisiä tai kaukaisia. (Sivuhuomautuksena todettakoon, että korona-ajan mediassa usein toistuva puhe ”läheisistä” huolehtimisesta paljastaa kiinnostavan suomen kielen muutoksen, jota jonkinlaisena kielikonservatiivina olisin taipuvainen pitämään kielivirheenä: olen havainnut niin journalistien kuin heidän haastattelemiensa asiantuntijoidenkin joskus viittaavan sanalla ”lähimmäinen” meille läheisiin ihmisiin, siis lähipiiriimme, vaikka perinteisesti ”lähimmäinen” on tietenkin – muun muassa Raamatun suomennoksiin palautuva – eettis-uskonnollinen käsite, joka nimenomaan viittaa kaikkiin ihmisiin, ihan kaikkiin, asettaen meille velvoitteen ottaa moraalisesti huomioon nekin, jotka eivät ole meille ”läheisiä”.)

Kuolevainen toinen

Jos kykenemme oppimaan mitään korona-ajan rajoitusten kanssa elämisestä, meidän olisi hyvä oppia, että kuolema korona-aikaan on myös, ja ehkä ensisijaisesti, toisen kuolema. Ensimmäisen ja kolmannen persoonan näkökulmien lisäksi on korostettava kuolemaa ”toisen persoonan” asiana, suhteessamme kuolevaiseen toiseen, ”sinään”. Tällainen näkökulma avautuu esimerkiksi liettualais-ranskalaisen moraalifilosofin Emmanuel Levinasin ajattelusta. Levinasin etiikkakäsityksen ytimessä on konkreettinen toinen, jonka kasvot asettavat meille ehdottoman käskyn: ”Älä tapa.” Suhteemme haavoittuvaan ja kuolevaiseen toiseen, vastuumme hänestä ja hänen elämästään, on Levinasin mukaan perustavampaa kuin oma kuolevaisuutemme ja jopa oma subjektiutemme. Ennen kuin filosofiassa perinteisesti keskiöön asetettu tiedostava minuus voi ottaa maailmaa haltuun tiedollisessa suhteessa ulkopuolellaan oleviin objektiivisiin olioihin ja tosiseikkoihin, hän on jo eettisessä suhteessa toiseen.

Nähdäkseni kuoleman filosofiassa – niin korona-aikaan kuin muulloinkin – on tavoiteltava ensimmäisen, toisen ja kolmannen persoonan näkökulmien tasapainoista yhdistelmää. On ymmärrettävä, että kuolema on (myös) objektiivinen asia, jota esimerkiksi koronapandemian kontekstissa on tarkasteltava viileän tilastollisesti, esimerkiksi erilaisten rajoitustoimien tuottamia infektiokuolleisuusprosentteja vertaillen. On myös ymmärrettävä, ettemme koskaan voi suhtautua omaan kuolemaamme samalla tavoin objektiivisesti, vaikka kuinka yrittäisimme – tai ehkäpä tässä jokainen voi lopulta puhua vain omasta puolestaan. Ja edelleen on ymmärrettävä, että suhdettamme kuolemaan, niin omaamme kuin toistenkin, määrittää olennaisesti se, ettei maailma ole meille vain neutraalien tosiseikkojen varanto vaan eettisesti velvoittavien inhimillisten suhteiden kenttä.

Levinasilaisen etiikan perspektiivistä on nähtävissä sellaisen moraaliajattelun tavaton naiivius, joka korostaa esimerkiksi hyvän tekemistä toisille yksilön oman elämän onnellisuuden ja merkityksellisyyden lisääjänä. Emme ole vastuussa toisesta siksi, että saisimme tuon vastuun kautta itse mielekkään elämän. Olemme vastuussa toisesta silloinkin, kun tuon vastuun kantaminen romahduttaa oman elämämme mielekkyyden. On selvää, ettei meistä ole sellaisen vastuun kantajiksi. Levinasin tähdentämä eettinen vastuu onkin loputonta, kuten esimerkiksi hänen suomennetusta teoksestaan Etiikka ja äärettömyys (1982, suom. Antti Pönni, 1995) käy selvästi ilmi. Levinasia lukiessamme voimme myös muistaa, kuinka olennaista on, että eettinen pohdinta alkaa itsekritiikistä eikä omien hyvien tekojen esittelystä.

Välineellistämisen vaara

Vaikkemme koskaan kykene kantamaan ääretöntä vastuuta toisista – vaikka oma kuolevaisuutemme tunkeutuu kaikkeen ”maailmassaolemiseemme” niin, että unohdamme toiset – voimme kuitenkin yrittää itsekriittisesti arvioida kuolema-ajatteluamme tällaisen vastuun viitekehyksessä. Erityisesti korona-aikaan (mutta tietenkin aina muulloinkin) korostuu tällöin ajatus siitä, ettei kuolevaista toista voida koskaan vain käyttää välineenä johonkin yleisempään hyvään. Tältä osin voidaan katsoa, että Levinasin toiseuden etiikassa palataan melko lähelle Immanuel Kantin moraaliajattelun avainperiaatteen, niin kutsutun kategorisen imperatiivin kuuluisaa muotoilua, jonka mukaan meidän on aina kohdeltava ihmispersoonaa myös päämääränä sinänsä eikä koskaan pelkkänä välineenä.

Jollemme suhtaudu vakavasti koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi asetettuihin rajoituksiin, kuten kokoontumiskieltoihin ja turvaväleihin, välineellistämme toisia ihmisiä ja asetamme heidät vaaraan. Toisin kuin Levinasin visioima konkreettinen toinen alastomine kasvoineen, nuo toiset ovat meistä kuitenkin melko kaukana, abstrakteina toisina. Kuolevaisten toisten kasvottomat kasvot muistuttavat meitä vastuustamme, vaikka nuo toiset eivät ole keitään erityisiä ihmisiä. Meidän on käsitettävä, että rikkomalla eristystoimia saatamme vaaraan jonkun meille hyvin kaukaisen mahdollisen toisen – ihmisen, joka esimerkiksi ei saisi hänelle tarpeellista tehohoitoa tilanteessa, jossa terveydenhuoltojärjestelmä olisi varomattomuutemme seurauksena ylikuormittunut viruksen hallitsemattoman leviämisen vuoksi. Tuo ihminen ei ole (nyt) kukaan tietty henkilö vaan nimenomaan abstrakti toinen, taudin mahdollinen tuleva uhri.

Velvollisuus abstraktia toista kohtaan on siinä määrin arkisista vastuullisuustoimista etäännytettyä, että monien voi olla vaikea suhtautua riittävän vakavasti koronarajoituksiin. Niihin toki kannattaa suhtautua vakavasti pelkin prudentiaalisinkin perustein, koska kuka tahansa voi saada taudin vakavan muodon, vaikkei kuuluisi ikänsä tai muiden sairauksiensa suhteen riskiryhmiin. Ja koska tätä kirjoitettaessa epidemia näyttäisi olevan Suomessa kohtalaisesti hallinnassa tapauksien jatkuvasta lisääntymisestä huolimatta, voitaneen todeta, että suomalaiset ovat melko hyvin pystyneet melko abstraktinkin vastuunsa toisista ihmisistä kantamaan – mutta toki tämä on myös harvaan asutussa maassamme paljon helpompaa kuin esimerkiksi monissa ylikansoitetuissa suurkaupungeissa. Tuskinpa siis erityisesti suomalaisten moraalinen valmius pitää etäisyyttä muihin ansaitsee kansainvälisessä vertailussa erityistä hehkutusta.

Jos osaamme nyt, tässä kriisitilanteessa, ottaa abstraktitkin lähimmäisemme huomioon ja pyrkiä olemaan asettamatta heitä vaaraan, emmekö voisi osata tehdä niin muulloinkin? Voisimmeko esimerkiksi koronakriisin jälkeen jatkaa joitakin sellaisia rajoituksia, joiden voidaan perustellusti odottaa ehkäisevän muidenkin infektioiden leviämistä ja jotka eivät kuitenkaan mainittavasti haittaisi tavallista arkielämää? Konkreettinen esimerkki: olemmeko tulleet ajatelleiksi, että normaali hyviin tapoihin kuuluva käytäntö, kätteleminen tervehdittäessä, saattaa levittää esimerkiksi influenssavirusta ja voi siten välillisesti aiheuttaa (myös ”normaaliaikaan”) vaikkapa jonkun influenssaan sairastuvan vanhuksen kuoleman? Eikö kättelemisen täydellinen lopettaminen – aina, pysyvästi – ole meille moraalinen velvollisuus siinä missä turvavälien pitäminen nyt on? Toki influenssaa voidaan ehkäistä rokotuksin, joten se ei ole tällä hetkellä suoraan koronavirusinfektioon verrattava tauti, mutta periaatteessa vastuumme suojata toisia – myös kaikkia influenssaa vastaan rokottamattomia, vaikka ajattelisimme heidän olevan itse rokottamattomuudestaan vastuussa – ulottuu kättelyn kaltaisiin arkipäiväisiin ilmiöihin. Siksi ehdotan vakavasti, ettemme korona-ajan joskus päätyttyäkään enää uudelleen omaksu kättelemistä tervehtimisen tapana. Näin voimme säästää jonkun ihmisen hengen.

Välineellistämisen väistämättömyys<

Ajatuskulkua on jatkettava tästä postkorona-ajan käytännöllisestä kehittämisehdotuksesta kuitenkin nopeasti paljon ankarampaan suuntaan. Ihmisiä kuolee koko ajan monenlaisten muidenkin arkisten toimiemme seurauksena, vaikkapa liikenteen. Jos esimerkiksi yksityisautolla ajaminen kiellettäisiin kokonaan, säästyisi jokin tilastollisesti melko hyvin ennustettava määrä ihmisuhreja joka vuosi (ja tämän lisäksi tilastollisesti hankalammin ennustettava määrä niitä uhreja, jotka kuolevat autoilun edistämän ilmastonmuutoksen monenlaisiin seurauksiin). Tietenkin autoilun kieltämisen – jota siis en sentään ehdota – kaltaisilla dramaattisilla toimilla olisi erilaisia vaikeasti ennakoitavia kerrannaisvaikutuksia, mutta periaatteessa voidaan ajatella, että sallimalla ihmisille normaaliin elämään kuuluvia vapauksia käymme aina kauppaa ihmisten turvallisuudella ja jopa elämällä.

Ihmiselämälle asettuu näin banaalisti jonkinlainen ”hinta”: jokin uhrien määrä on ikään kuin hyväksyttävä maksu siitä vapaudesta, jota elämä ilman rajoituksia sisältää. Tämän tilanteen korona-aika meille konkretisoi. Kun laskemme, mitä yhden tehohoitopotilaan pitäminen hengityskoneessa maksaa päivässä, saamme hintalapun ihmisen elämälle. Tehohoitolääkäri saattaa joutua painajaismaiseen moraaliseen dilemmaan arvioidessaan, kuka milloinkin hoidetaan.

Moraalin näkökulmasta ihmiselämällä ei tietenkään voi olla mitään ”oikeaa hintaa”. Yksikään viaton uhri ei voi olla hyväksyttävä vaihtokauppa, jolla voidaan ”ostaa” jokin vapaus tai muu hyvä asia. Etenkin Levinasin ja Kantin eettisestä perspektiivistä ei koskaan voi olla oikein välineellistäen uhrata viatonta ihmistä minkään yleisen edun vuoksi. Joka niin ajattelee, on moraalisesti korruptoitunut. Tästä seuraa jokseenkin suoraan, että liki kaikki ”normaali” elämämme on eettisessä mielessä traagista. Emme voi välttyä uhraamasta viattomia ja aiheuttamasta heille periaatteessa vältettävissä olevaa kärsimystä. Käyttäydymme joka päivä ikään kuin se nyt paheksuttava korona-ajan eläjä, joka ei piittaa turvaväleistä tai yskimishygieniasta. Toimimme niin sekä normaalissa lähiarjessamme (kättely, autoilu) että piittaamattomuudessamme siitä, kuinka elämänmuotomme perusrakenteet riistävät maailman heikoimpia ja haavoittuvaisimpia ihmisiä. Paheksumme kyllä (aiheellisesti) ruotsalaisia siitä, että he katsovat voivansa uhrata paljon suuremman joukon riskiryhmiin kuuluvia koronalle kuin me tiukempia rajoituksia noudattavat, mutta tämän paheksunnan voisimme kyllä osata nykyistä paremmin suunnata myös itseemme.

Toki erityisen heikolta kuulostaa mielestäni se Ruotsin koronastrategiaa puolustava argumentti, jonka mukaan loppujen lopuksi kuolonuhreja tulee eri strategioita valittaessa kuitenkin saman verran: onhan kai sillä merkitystä, elävätkö esimerkiksi vanhukset vuoden tai kaksi pitempään kuin koronavirusinfektioon sairastuessaan eläisivät, ja toisaalta ”loppujen lopuksi” – riittävän pitkällä aikavälillä – kuolleisuus todellakin on strategiasta riippumatta sata prosenttia.

Käyttäytymismalleja vertaillessamme meidän on myös hyvä muistaa, että saatamme milloin tahansa tietämättämme kylvää ympärillemme tuhoa, kuten Philip Rothin Nemesis-romaanin (2010) päähenkilö Bucky Cantor, joka levittää itse polioepidemiaa, vaikka koettaa kaikin keinoin taistella sitä vastaan. Rothin romaania ja monia muitakin korona-ajan kannalta – mutta tietenkin myös siitä riippumatta – hyvin relevantteja kaunokirjallisia teoksia, kuten Albert Camus’n Ruttoa (1947), on tuoreessa kirjassaan Jobista Orwelliin: Kärsimys kirjallisuudessa (Avain, 2020) erittäin kiinnostavasti analysoinut professori Sari Kivistö (vrt. myös yhteistä pohdintaamme toisten välineellistämisen problematiikasta koronaepidemian yhteydessä: https://etiikka.fi/koronakriisipaljastaaihmisentraagisentilanteen/).

Tällaisten vertailujen myötä ajatus elämämme eettisestä traagisuudesta saa syvyyttä, joka palautuu aina antiikin tragedioihin saakka: olemme ”kaikki samassa veneessä” ainakin siinä, ettemme voi välttää kohtaloamme toimia muita kohtaan väärin. Ja silti meidän on kaikin keinoin koetettava juuri tuota kohtaloa välttää. Mahdottomuus toimia moraalisesti täysin oikein muistuttaa sitä vääjäämättömyyttä, jolla tragedian sankari vie itseään ja lähimmäisiään kohti katastrofia. Tätä traagista tilannetta analysoidessamme meidän on aloitettava nimenomaan itsestämme, siitä, että vaikka olemme ”samassa veneessä”, juuri minä epäonnistun moraalisena toimijana.

Kriittinen etäisyys ja tuntematon toinen

Miten meidän siis tulisi asennoitua paitsi omaan kuolevaisuuteemme, myös kyvyttömyyteemme koskaan eettisesti hyväksyttävällä tavalla suhtautua toisten – niin konkreettisten kuin abstraktienkin toisten – kuolevaisuuteen? Tähän kysymykseen on mielestäni mahdotonta suoraan vastata vastuullisesti. Filosofisesta näkökulmasta ei pidä kuvitella voitavan antaa helppoja ohjeita onnelliseen, merkitykselliseen tai viisaaseen elämään. Moisten ohjeiden antajat pikemminkin vievät meitä eräänlaisina nykyajan pseudotieteilijöinä harhapoluille. Viisas ihminen ei sysää lisää self-helpiä hyvinvoinnin ylikuumentuneille ja minäkeskeisille markkinoille – sen enempää kuin viisaan yhteiskunnallisen ajattelijan ei tule sortua populismiin tarjoilemalla yksinkertaisia ratkaisuehdotuksia mutkikkaisiin ongelmiin – vaan tunnustaa ihmisen tilan loputtoman ongelmallisuuden ja eettisten kykyjemme rajallisuuden.

Korona-ajan kuolevaisuuden pohdiskelijan on ennen kaikkea paikallaan kunnioittaa niitä ihmisiä, jotka koettavat pitää toisia ihmisiä hengissä. Näihin lukeutuvat tietenkin esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaiset, mutta myös monet muut, esimerkiksi ne, jotka ylläpitävät yhteiskunnallisten instituutioiden toimintaa myös poikkeusoloissa. Aivan kuten moraalisen syyllisyyden ketjut voivat olla hyvin epäsuoria ja loputtoman pitkiä, myös hyvien asioiden edistäminen voi tapahtua mielivaltaisen monimutkaisin tavoin. Kaikista hyvää tarkoittavista ihmisistä ei ole oman terveytensä uhalla koronan kimppuun käyviksi sankareiksi, mutta heillekin on syytä antaa moraalinen mahdollisuus tehdä yhteisen maailmamme hyväksi sitä, mitä juuri he osaavat, esimerkiksi tieteen, taiteen, hallinnon tai talouden saroilla.

Yksi korona-ajan kuolevaisuuspohdinnan tärkeimpiä opetuksia voi myös olla tarve pitää kriittistä etäisyyttä kaikkeen sellaiseen hyvinvointihumpuukiin, joka ikään kuin tunkeutuu liian lähelle. On pidettävä turvavälit. On tungettelevaa tuputtaa ihmisille jotakin helposti omaksuttavaa ajatusta siitä, miten juuri heidän pitäisi omaan elämäänsä, hyvinvointiinsa tai kuolevaisuuteensa suhtautua, vaikka monet tällaisia ohjeita kaipaavatkin (ja vaikka varmasti itsekin syyllistyn moiseen tungettelevuuteen pelkästään kirjoittamalla tämän tekstin).

Vaikka korona-aikaan toivotaan normaaliaikaa enemmän ”yhteisöllisyyttä”, on myös muistettava, että elämämme asettuu olennaisesti osaksi yhteisesti jaettua ihmisyyttä meille suurimmaksi osaksi tuntemattomien ihmisten kanssa. Samuel Scheffler on filosofisessa teoksessaan Death and the Afterlife (Oxford University Press, 2013) muistuttanut, että elämämme mielekkyys on ratkaisevasti riippuvainen ei niinkään siitä, että meidän jälkeemme maailmaan jää meille läheisiä ihmisiä, vaan pikemminkin siitä, että inhimillinen elämänmuoto ylipäänsä jatkuu – että meille tuntemattomia ihmisiä jää yhä elämään. Tätä täysin sekulaaria ”afterlife”-käsitettä kehittelevää argumenttia voitaisiin toki jatkaa huomauttamalla, että meillä voi olla velvollisuuksia noita tuntemattomia kohtaan aivan riippumatta siitä, mistä oman elämämme mahdollinen mielekkyys tai mielettömyys muodostuu.

Tällaisten tuntemattomien toisten hyväksi meidän on lopulta eläminen, sekä korona-ajan varotoimia noudattaessamme että esimerkiksi vastuulliseen ilmastoasenteeseen pyrkiessämme. Kasvottoman ja abstraktin toisen kuolevaisuuden eettinen ymmärtäminen, edes meille mahdollisessa rajallisessa, erehtyväisessä ja aina vajaaksi jäävässä mielessä, edellyttää nähdäkseni kykyä kriittisen etäisyyden vaalimiseen ja tähän liittyvää valmiutta osallistua itsekriittisin tavoin yhteiseen inhimillisen maailman rakentamiseen niin kriisiaikana kuin muulloinkin.

 

 

Sami Pihlström on uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa sekä mm. Suomen Filosofisen Yhdistyksen puheenjohtaja. Hänen kuolemanfilosofisia pohdintojaan voi laajemmin lukea esimerkiksi teoksista Death and Finitude (Lexington, 2016) ja Ota elämä vakavasti: Negatiivisen ajattelijan opas (ntamo, 2018).

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT

Terhi

Koronakeväänä on ollut aikaa oleilla ja puuhata omalla pihalla. Olen seurannut kasvien kasvua ja
lisääntyvää vihreyttä tarkemmin kuin aiempina vuosina. Samalla olen voinut ihailla ja ihmetelläkin sitä,
kuinka vahvasti esikot, valkovuokot, pionit ja maksaruohot kavereineen nousevat esiin, päättäväisinä kohti valoa ja lämpöä.

Pihamaalla kupsutellessani tapasin myös naapurin. Aita välissämme vaihdoimme kuulumisia talven jäljiltä, tänä kummallisena keväänä. Naapuri kertoi, että oli alkanut sauvakävellä, vaikka oli aiemmin pitänyt naurettavan näköisenä puuhana. Syynä tähän oli se, että hän halusi pitää voinnistaan ja kunnostaan kiinni, jotta jaksaa auttaa puolisoaan, joka puolestaan voi huonommin. Tulevana syksynä heille tulee 60 vuotta yhteistä avioelämää täyteen. Naapuri totesi, että hän ei pysty edes ajattelemaan sitä, että jäisi tänne yksin, jos puoliso menehtyy ensin.

Oma työpisteeni sijaitsee nyt olohuoneessa. Teemme remonttia työhuoneessani, joten rakensin
väliaikaisen konttorini tänne. Työhuonetta alkutekijöihin purkaessa paljastuivat alkuperäiset lattialaudat muovimattojen alta ja seinälautojen välistä pilkisti sanomalehtiä 1940-luvulta. En tiedä, millaiset ihmiset huonetta ovat aikoinaan rakentaneet ja mitä he ovat elämässään toivoneet. Ovatko he voineet
sanomalehtiä seinälautojen taa laittaessaan miettiä, että jotkut ne joskus kaivavat esiin? Minulla on sellainen ajatus, että heidän elämänsä ja vaiheensa ovat muokanneet tätä taloa, sitä, millainen ”henki” täällä on. Menneiden vuosikymmenten kerrostumat kohtaavat. Me päätimme laittaa seinälautoihin tämän kevään 2020 sanomalehtiä, jäljiksi koronakeväästä ja meistä itsestämme.

Niin, istun tässä olohuoneessa nytkin ja välistä katson kirjahyllylle. Siellä on kehystetty kuva isästäni, joka kuoli viime vuoden keväänä. Kuolema teki kipeää ja sitä oli vaikea ymmärtää mutta helpompi hyväksyä. Välistä suru on riepotellut ja kaipuu kaivertanut, mutta valoa on tuonut se, että päällimmäisiksi ovat jääneet kauniit muistot. Mielessäni olevissa kuvissa isä hymyilee, naurahtaa ja voi hyvin. Kun päivittäin katson isän valokuvaa, tunnen saavani voimaa ja rauhaa. Hän eli elämänsä, ja siihen mahtui paljon hyvää.
Minä elän nyt.

 

Terhi Ainiala on nimistöntutkija ja suomen kielen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Häntä
innostavat myös kaupunkitutkimus, pedagogiikka ja kaikenlainen yhdessä toimiminen.

 

LUE KAIKKI ARS MORIENDIN KORONAPÄIVÄKIRJAT