kuolema on perustila, elämä poikkeus
..mutta asia on juuri toisin päin: se mikä on hetkellistä on päivä. Auringonpaiste, värit ja äänet ovat erityistapauksia, ne kuuluvat poikkeustilaan. Päivällä on tuntinsa, aikataulunsa ja ohjelmansa, mutta yö on vailla mittaa ja määrää. Sen hetkiä hallitsee ennakoimaton ja muodoton.
-Leena Krohn (Unelmakuolema)
Olemme ohikulkijoita ajassa – syömme, rakastelemme ja touhuamme kukin tavoillamme. Täällä olomme rakentuu suhteessa toisiin. Kun vuonna 2019 organisoimme ensimmäistä kertaa kuolemaa käsittelevää Ars Moriendi -festivaalia, oli lähtökohtanamme näky, jossa kuolema etäytyi erityisiin paikkoihin kuten sairaaloihin ja hautausmaille. Työ kuolevien kanssa tuntui olevan varatun ammattilaisille: lääkäreille, hoitajille ja papeille. Jokainen keskustelunavaus kuolemasta alkoi toteamuksella, että kuolema on suomalaisessa yhteiskunnassa tabu. Myös arkisista keskusteluista kuolema tuntui loistavan poissaolollaan. Samaan aikaan uutismedioissa, kirjallisuudessa, musiikissa ja elokuvissa kuolemalla päivittäin suorastaan mässäiltiin. Jokin kuolemassa muistutti viktoriaanisen aikakauden tavasta ilmentää seksuaalisuutta.
Everybody´s talking about it
Death is the new sex
Coming soon to take us all
(Tunng, 2020)
Ensimmäisellä festivaalilla halusimme luoda tilan, jossa olisi mahdollisuus riuhtaista itsensä irti arjen jokapäiväisestä ohimenevyydestä ja uppoutua kuoleman omakohtaiseen pohdintaan yksin ja yhdessä toisten kanssa. Kävi ilmi, että huhut kuoleman tabu-luonteesta olivat vahvasti liioiteltuja. Alkuun päästyään ei puheella ollut kahleita. Omien hautajaisten suunnittelu oli monelle antoisa kokemus ja myös jono arkkuinstaallaatioon oli pitkä.
Keskustelu kuolemasta oli toisinaan työlästä, mutta työläys näytti liittyvän kohtaamisiin, jossa joku kertoi vakavasta sairaudestaan tai läheisensä kuolemasta. Toisen tunteen kohtaaminen oli vaikeaa, ei niinkään kuoleman teema sinänsä. Vaivattomuus vaati kuitenkin erityistä puheeksi ottamista ja kohtaamistilan luomista.
Kolmen Ars Moriendi -vuoden aikana olemme huomanneet, kuinka kuolemaa käsittelevät tapahtumat ovat lisääntyneet suomalaisessa yhteiskunnassa. Moni haluaa nostaa kissaa pöydälle: hautaustoimistot esittelevät kirjastoissa arkkutuotteitaan ja persoonallista palvelumuotoiluaan, kuolemankahviloissa on pannu kuumana. Sota on kuolemaa.
Lähes aina kuolemaa lähestytään surun, pelon ja toivon kautta.
Kuollut on jotakin, jossa elämän läsnäolo on poistunut. Kuoleminen prosessi, jota vasten voidaan pohtia hyvää kuolemaa tai saattohoidon kehittämistä. Meitä kiinnostaa kuolevaisuus ihmisen ja maailman lävistävänä taipumuksena, jonka äärellä ajattelu alkaa.
Vuoden 2022 Ars Moriendi kysyy, Onko kuolevaisuudessa tilaa leikille, raivolle, tutkimiselle, himolle ja huolehtimiselle?